Saman sukupolven lapsia

Maija Vilkkumaan elämäkerran kansikuva.

Vuosituhannen vaihteessa kiinnitin huomiota siihen, että Osakunnan juhlasalissa Turun ylioppilastalolla soi usein laulu, jossa joku huusi apua mereltä päin. Se oli hyvin suosittu, eläytyen laulettava kertosäe. Maija Vilkkumaan levy, Pitkä ihana leikki, tuli myöhemmin vastaan ilmeisesti Yhteishyvän levysuosituksissa – sellainen leike on talletettuna oman levyn sanavihkon välissä.

Jos 1990-lukuani sävyttivät CMX:n kulloisetkin levyuutuudet, 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen meni sitä ihmetellessä, miten sopivasti Vilkkumaan uudet laulut aina sopivat omaan mielenmaisemaan. Hänen laulujensa hahmot ovat usein ”aika lailla sekaisin” – tunteet, toiveet ja todellisuus elävät ristiriitaisena mylläkkänä, ja ne kiteytyvät laulujen tarjoamissa tilannekuvissa. Osansa saavat pieleen menneet juhlatoiveet, tunteiden kertomisen mahdottomuus, norminmukaisen elämän vaatimukset ja omapäisyyden kauneus ja kauheus. Ja (kuten Helene Schjerfbeck joskus totesi kirjeessään) tärkeät asiat sanotaan usein ohimennen. Kuten laulussa Kuuraiset puut, jossa ”jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut”.

Periaatteessa olisin voinut jo 1990-luvun alussa lukiolaisena päästä jyvälle Vilkkumaan varhaisesta Tarharyhmästä, mutta vähänpä tiesin siitä, että pääkaupungissa oli vähän vanhempia lukiolaistyttöjä, joista oli jo tulossa muusikkoja, näyttelijöitä ja kirjailijoita. Ehkä kuitenkin myöhemmin tuntui siltä, että Vilkkumaan laulut olivat vähän kuin riehakkaan isosiskon kokemuksia, jotka kertoivat elämän mahdollisista käänteistä aina pari vuotta ja askelta edellä.

Nyt ne vähän vanhemmat lukiolaiset ovat viisissäkymmenissä, ja Gummerus julkaisi syksyllä elämäkerran Vilkkumaa (Maija Vilkkumaa & Miina Supinen, kirjan sivu https://gummerus.fi/products/vilkkumaa), jonka ensi töikseni ostin syksyn kirjamessuilta, kun messuhalliin pääsin. Kirja kertoo Maija Vilkkumaan elämästä ja urasta, ja yleisemmällä tasolla se luotaa 1970-luvulla syntyneiden, eri alojen ammattilaisiksi varttuneiden naisten kokemusmaailmaa. Kun taannoin seurasin Vilkkumaata Voice of Finland -ohjelmassa, juuri ammattilaisuus ja ammattimaisuus tuntuivat häntä kuvaavilta avainsanoilta.

Vilkkumaa on onnistunut muusikkoelämäkerta, jollaisia ei ole tullut kovin usein vastaan – niissä tuntuu turhan usein kiireisyyttä ja töksähtelyä, johtuneeko sitten itse eletystä elämästä tai (haamu)kirjoittajan kiireestä tai markkinoinnin toiveista tai mistä milloinkin. Maija Vilkkumaan elämäkertaa luin tosiaan ennen kaikkea ammattilaiseksi varttumisen näkökulmasta. Yhtäältä Vilkkumaa kertoo elämästä kirjavana, vaivoin hallittavana tapahtumien virtana: toisaalta punaisena lankana kulkee halu tehdä kiinnostavia asioita, ottaa haltuun musiikin maailma, ja pitää hauskaa matkan varrella.

Kuuntelin vähän aikaa sitten Tarharyhmän Oppivuodet-kokoelmaa ja pohdin, miten äänessä ja sisällössä oli monenlaista mitä kuulosti nimenomaan 1990-luvun maailmalta. Mietin myös, tarvitsisiko nykyään karnevalisoida ”Tyttömäistä tappopoppia” tai vinoilla teiniraskaudelle? Sitä kiinnostavampaa olikin lukea, että teinitytön hupsusta ihastuksesta kertova laulu Carlos jäi vaivaamaan Vilkkumaata. Lauluntekijä kertoi alkaneensa itse inhota laulua (elämäkerta s. 88-89), koska se suhtautui minäkertojaan pilkallisesti. Vilkkumaan myöhemmissä lauluissa kertojien elämä on usein eri tavoilla sekaisin, mutta hahmoissa on erilaista syvyyttä ja särmää. Vaikka Vilkkumaa kirjoittaa, että hän tuntee vetoa kirjoittaa passiivisista päähenkilöistä, eivät hänen päähenkilönsä tunnu passiivisilta, vaan maailmaa ainakin aktiivisesti havainnoivilta ja siitä sydäntäsärkeviä havaintoja tekeviltä. Heillä ei ehkä ole mallia, miten onnistua, mutta yritystä on.

Maija Vilkkumaan elämäkerta antaakin taustoja monille tutuiksi tulleille lauluille, niiden sanavalinnoille ja syntyprosesseille. Joskus laulu perustuu henkilökohtaisiin tunnelmiin, joskus se taas syntyy pitkien assosiaatioketjujen kautta, joskus yksittäisiä sanoituksia tuskitellaan pitkään. Osa laulujen samastuttavuudesta liittyy omaan sukupolvikokemukseen (”Sä muistat Neuvostoliiton”) tai universaalimpiin elämänkokemuksiin kuten lasten syntymään ja muuten vaan keski-ikäistymiseen. Vilkkumaan Superpallo-levyllä on kaksi kaunista lapsiin liittyvää laulua, jotka aikoinaan sanoittivat rohkaisevasti jotain toiveita ja mahdollisuuksia – siinäkin Vilkkumaa oli hitusen edellä.

Muusikon elämänvaiheiden ja ratkaisujen rinnalla kulkee myös maailman ja yhteiskunnan kehitys. 1900-luvun loppu oli yhtäältä värikästä aikaa, ja Tarharyhmän vaiheissa näkyy hyvin, mikä kaikki oli jo mahdollista ja mahdollista nimenomaan Maija Vilkkumaan nuoruudessa. Samanaikaisesti kolmenkymmenen vuoden takaisessa maailmassa oli kaikenlaista tunkkaista ja latistavaa, ja vaikka naismuusikolle oli kysyntää, hän sai vastattavakseen myös eri tavoin pöljiä kysymyksiä. Kovaa ja karua 1990-lukua muistelevat usein muutenkin pääkaupungin lehteen haastatellut kulttuuripersoonat – ja olihan tuossa ajassa jotain, minkä opiskelukaverit kiteyttivät raportoidessaan laivaristeilyn sambakarnevaalista: mämmiä ananasrenkailla.

Toisaalta Vilkkumaan elämäkerrassa tulevat esiin nykyajan ongelmat kuten aggressiivisen verkkohäiriköinnin nousu ja kasvava huoli siitä, trendaako ja tienaako Spotifyssä (tai jotain sinnepäin, sanoo elämäkerran lukija, joka edelleen kuuntelee musiikkinsa cd-levyiltä ja osti eilen uuden c-kasettinauhurin). Kullakin ajalla on murheensa, ja viime vuosituhannen lopussa melko etäiseltä tuntunut poliittinen vastakkainasettelu on nyttemmin tehnyt paluun. Elämäkerran tarinointi on iloista, värikästä ja lämmintä; kollegoista muistetaan mieluiten parhaat puolet ja yhteydet. Voi huomata, että vaikeat elämänvaiheet on pyritty kirjoittamaan tasapuolisesti ja repimättä. Lukijana huomasin kovasti toivovani, että Vilkkumaa mahdollisimman vähän pienentäisi itseään, vaan olisi vain ”… kuin kuka tahansa legendaarinen suomalainen…” (s. 403), jollainen hän onkin.

Elämäkerta on sukupolvikuvausta, kokemusten ketjuja, jotka ovat ehkä erityisen tuttuja niille, jotka ovat eläneet nuoruutensa 1900-luvun lopulla ja ikääntyneet 2000-luvun maailmoissa. Samanikäisyys ei toki tarkoita kaikkien kokemusten yhtäläisyyttä, mutta on kiinnostavaa seurata, miten suurin piirtein saman sukupolven lapsi poimii yhdistäviä tai vähän toisin nähtyjä kokemuksia ja havaintoja vuosikymmenten varrelta.

Sivuhavaintoja: Helsinkiin lapsena Mannerheimintietä ajaneelle jäi kaupungista mieleen katukuilut, mutta Vilkkumaan lapsuuden ja nuoruuden ydin-Helsingin maisema on kiehtovan vihreä, siinä pyöräillään Hietaniemenrannasta Töölönlahdelle tai Stadionille. Kirjassa on myös muuten vaan tuttuja välähdyksiä perhe-elämän arjesta, jossa vanhempi saa tuskitella, että auta tässä nyt lasta koulumatikassa, kun jakokulmakaan ei ole entisensä (s. 82) – tai jossa sisarusten ja lasten nimet menevät iloisesti sekaisin (s. 325).

Hauska oli myös havaita, että Vilkkumaa pohtii ”vahvoista naisista” näin: ”Ne biisini, joiden yleensä tulkitaan kertovan ’vahvoista naisista’, kertovat itse asiassa heikkouksista, vääristä tunteista ja haavoista (s. 345)”. Tätä on tullut pohdittua, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Helsingin Sanomien jutusta (Arla Kanervan tekstiä): https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html

Myötäelävän kollegan muistosanat – Gaskellin Brontë-elämäkerta

Taas kerran tuli todettua, että kirjat muuttuvat hyllyssä levätessäänkin, eikä samaan teokseen voi palata samoin katsein. Halusin tänään puhua Charlotte Brontën introverttipiirteistä, joten otin pitkästä aikaa esiin kirjailija Elizabeth Gaskellin elämäkerran Charlotte Brontësta.

Edellisellä lukukerralla (1998?) tuntui, että Gaskell velloi ylevän kirjailijaneron elämän väistämättömässä traagisuudessa, jonka marttyyrimaisuutta hän glorifioi. Nyt tuntui, että teos oli ennen kaikkea toisen kirja-alan ammattilaisen pohdintaa ja muisteluita kohtaamisista kollegan kanssa. Se näyttäytyi nyt hyvin myötäelävänä, ja Gaskell tuntui kovasti toivoneen, että kirjailijasisar olisi uskaltanut loistaa ihmisten seurassa eikä olisi rajoittanut elämäänsä liikaa. Ehkä lukukokemukseen vaikuttivat viime aikoina lukemieni kollegojen muistosanat ja kollegiaaliset kuulumisten vaihtamiset.

Kirjaan oli myös ilmestynyt lisää tuttuja, koska jotkut kirjan henkilöt ovat viime lukemisen jälkeen tulleet muuten tutkimuksessa vastaan 1800-luvun vaikuttajina.

Samalla johdannon ja koko teoksen valinnat muistuttavat tietyistä menneisyyden ahdaskatseisuuksista. Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre) silkka aihe herätti aikalaisissa kysymyksiä kirjailijan omista mahdollisista kyseenalaisista lemmenseikkailuista. Niinpä oli tarvetta erikseen esittää arvio, että kirjailija oli itse kunniallinen, mutta ammensi rappeutuneen veljensä kokemusmaailmasta. Vuonna 1913 julkistetut Charlotte Brontën kirjeet ja myöhempi tutkimus ovat tätä kuvaa tietenkin muuttaneet, ja eri vuosikymmeninä Brontë on vaihtelevasti kuvattu turhautuneena vanhanapiikana tai taitavana brändin luojana.

Suhtaudun vähän (paljon) tympiintyneesti ”tekniikka muuttaa kaiken” -touhuamiseen, mutta 100 vuotta vanhaa kirjaa lukiessa huomaa toki eron 1900-luvun tiedonhaun ja nykyisen välillä. Kun ei ollut Wikipediaa, josta lähteä kurkkimaan kirjan ja sen henkilöiden tietoja, hyvän elämäkerran piti sisältää itsessään kunnon tuki lukijalle. Koska paperikirjaan tietty toimi mikään hakutoiminto, arvostin myös Gaskellin elämäkerran (vuoden 1919 laitos) hakemistoa ja perinpohjaista sisällysluetteloa.

Käsillä oli 1900-luvun alun painos elämäkerrasta, joka ilmestyi alun perin vuonna 1857. Niinpä elämäkerran kirjoittajakin oli pitänyt esitellä johdannossa siinä missä kirjailijakin, koska johdannon kirjoittajan mukaan kovin moni kirjailijaelämäkertojen kokoelma ei Elizabeth Gaskellia edes maininnut. Nykyään saa auttavasti apua nettihauilla.

Vaikka Charlotte Brontën ja Gaskellin aikana julkisuus oli verkkaisempaa, julkisuusmyllytyksen ja kohujuttujen ja moraalisen paheksunnan dynamiikka ja pyörre on samankaltainen kuin some-aikanakin. Kun Currer Bellin todellinen henkilöllisyys paljastui, alkoi sen perkaaminen, keitä kirjailija oli käyttänyt varsinkin kunnottomien henkilöidensä esikuvina. Siinäkin mielessä kirja saa pohtimaan nykyhetkeä ja menneisyyttä ja niiden välisiä yhtäläisyyksiä.

Lukiessani ja tiedonhakua ajatellessani palasin mielessäni 1980-luvun Hyvinkään kaupunginkirjaston lasten lukusaliin, jonka hakuteoksista koetin etsiä tietoja lempikirjailijoista. Mitä niistä ei löytynyt, melkein jäi pimentoon. Koululaiselle joskus esitin toiveen tyttökirjailijoiden elämäkerta-artikkelisarjasta ja sellainen ilmestyikin (joko pyynnön johdosta tai sit ei) ja leikkasin ne huolellisesti talteen.

Kun nyt helmi-maaliskuussa sain pyynnön kirjoittaa Louisa May Alcottista Turun kaupunginteatterin Pikku naisia -esityksen ohjelmavihkoon, tilanne oli hyvin toisenlainen: erilaiset verkkoresurssit tarjosivat hyvin perustietoa, ja omalla tietokoneella oli koottuna kirjallisuutta ja viittauksia. Se on helppoa, mutta ei ehkä ole hullumpaa sekään kokemus ja tiedonetsinnän taito, jota aiemmassa maailmassa saattoi saada.

Gaskellin kirjoittamasta Charlotte Brontë -elämäkerrasta lisää pikaisesti esimerkiksi täältä
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Life_of_Charlotte_Bront%C3%AB . Gaskellin romaanejakin kannattaa muuten lukea, niissä on vähemmän tragiikkaa mutta enemmän maanläheistä elämänmenoa kuin vaikkapa Brontë-ystävällä.

Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.