”Historiallinen kirjailija”: naisesikuvia etsimässä

Kun naisliike on pyrkinyt parantamaan naisten asemaa kulloisessakin nykyhetkessä, se on usein tähynnyt myös historiaan. Historiasta on haettu yhtäältä esikuvia ja toisaalta tietoa siitä, miten naisen asema on muuttunut.

Vuonna 1896 Suomen naisyhdistys, silloin 12-vuotias Suomen ensimmäinen naisasiayhdistys, tähysi sekä menneisyyteen että nykyisyyteen julkaistessaan matrikkelin Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla. Teoksen tekijät toteavat, että tavoiteena on ollut tuoda esiin naissukupolvien työ, vaikka sitten esimerkinomaisesti.

Kirjassa on monia sellaisia henkilöitä kuten Helene Schjerfbeck, Mathilda Wrede ja Fredrika Runeberg, jotka olivat aikanaan ensimmäisiä ja ainokaisia ja jotka on myöhemminkin totuttu muistamaan, kun puhutaan kuuluisista naisista. Mutta lisäksi joukossa on myös joitakin yllättäjiä, esimerkiksi tällainen:

Fincke, Catharina, historiallinen kirjailija. Vanhemmat: Hämeenlinnan päällikkö Sten Fincke, jonka herttua Kaarle mestautti muiden Suomen herrain kanssa Turussa 10.11.1599, ja Brita Fleming. Hän oli naimisissa Ivar Arvidinpoika Tawastin kanssa, joka oli ottanut osaa nuijasodan kukistamiseen ja mestattiin isänsä kanssa 27.3.1599 Munkkilähteen luona Wiipurin ulkopuolella. Mestattujen omaisuus otettiin valtion omaksi ja Catharina F, joka näin oli jäänyt leskeksi ja orvoksi, sai 1601 takaisin ainoastaan äitinsä perinnön. Kertomuksessa, joka käsikirjoituksena säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, on hän kuvannut herttuan toista matkaa Suomeen ja sen verisiä jälkiä.
Julaissut: Relation om hertig Carls andra tåg till Finland och händelserna 1599 (käsikirjoituksena Ruotsin valtionarkistossa). (sivu 51)

Karin Fincken puoliso ja appi, Ivar Arvidinpoika Tawast ja Arvid Henrikinpoika Tawast, olivat nuijasodan kovakouraisimpia kukistajia, joita säätyveljetkään eivät oikein arvostaneet. Kaarle-herttuan noustua valtaan tawastit ja Karin heidän mukanaan kuuluivat häviäjiin. Karinia ei ole myöskään nostettu myöhemmässä kirjallisuudessa esiin. (Tawastin perhettä on tosin käsitellyt Ulla Koskinen mm. väitöskirjassaan Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, vuonna 2011).

On sanottava, että luonnehdinta Karinista historiallisena kirjailijana on suurellinen, vaikka otettaisiin huomioon sekin, että sana ”kirjailija” ei tässä välttämättä tarkoita laajojen teosten kirjoittajaa. Tieto ”relationista” on saavuttanut kirjasen laatijat välikäsien kautta, sillä jos itse tekstiä lähtee etsimään, se osoittautuu vähän toisenlaiseksi. Ruotsin valtionarkistosta löytyy kyllä käsinkirjoitettu asiakirja, joka on otsikoitu ”Välb. Fru Karin Finckes relation om hertig Carls resa till Finland (julkaistu Historiska Handlingar XX, 1905, s. 256-257). Siinä käydään läpi Kaarle-herttuan sotaretkiä Suomeen, erityisesti Turun ja Viipurin tapahtumia. (Aiemmin olen käynyt läpi vuoden 1597 tapahtumia esimerkiksi tämän kuuluisan tapauksen kautta.)

Kyseessä on muutaman sivun mittainen muistiinpano, ilmeisesti kirjoitettu Karin Fincken muistelemana ja jonkun toisen kirjoittamana, koska se päättyy sanoihin ”hän ei osannut kertoa syytä, miksi yllämainitut herrat teloitettiin” (Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta).” Sinänsä on kiinnostavaa, että 1590-luvun tapahtumien muistoa veivät eteenpäin ja sitä muistelivat usein nimenomaan naiset; olen käsitellyt asiaa Johan Flemingin teloituskuvauksia tutkiessani (ks. artikkeli ”A Nobleman’s Death”).

Karin Fincken lisäksi varhaisina suomalaisnaisina on Biograafisissa tiedoissa nostettu esiin myös muutama Naantalin luostarin nunna, joiden lähettämiä kirjeitä on poimittu Suomi-julkaisusta sekä tutkija Edvard Grönbladin lähdejulkaisuista. Nykytutkijan näkökulmasta nämä keskiajan ja 1500-luvun suomalaisnaiset voivat näyttää vähän yllättäviltä valinnoilta ”biograafisten tietojen” joukkoon, heidän sijalleen on nykyään totuttu nostamaan muita nimiä. (edit: Kaisa Kyläkoski kiinnitti huomioni tähän blogitekstiin, jossa tulee esiin Biograafisten tietojen muitakin ongelmia.)

Mutta on nimenomaan kiehtovaa, että 1890-luvun naisasianaiset uskaltautuivat etsimään varhaisia suomalaisia naisesikuvia ja onnistuivat poimimaan heitä esiin ajankohtana, jolloin varhainen Suomen historia yleisesti ja naishistoria erityisesti oli vielä varsin vähän tunnettua. Sikäli kuin luin kirjasen kyllin tarkkaan, esimerkiksi 1500-luvun kauppias Valpuri Innama ja nykyinen ikiklassikko Ebba Stenbock eivät näytä päässeen mukaan. Kaanon ei ole kaikkina aikoina näyttänyt samalta.

——————————————–

Olen joskus doktorandina kirjoittanut muistiin koko Karin Fincken ”relationin” Historiska Handlingar –julkaisun mukaan, joten tässä koko teksti mahdollisesti kiinnostuneille.

Första gången H. F. N. ankom till Findland, så landstegh han ved Karplass bergh. Tå försande han Calr [sic] Sture och Anderss Linnersson att tractera om frijd med Arffve Erichsson, som var landzhöffding och tå krigzöffverste öffver finnarna tillijka medh Axel Kurk, och Hans Erichsson på Brinkela, ståthållare. Och när H. F. N. sendebud var på tractaten, emädan lätt H. F. N. föra sina stycken uppå för:de Karplas bergh, gint emodh Åbo slåt och på för:de bergh lätt H. F. N. sättia på stegel Samuel Ille med 6 andra oadladt.
Strax som H. F. N. gesanter skildes ifrån Arffved Erichsson och Axel Kurk, begynte H. F. N. att låta skiuta inpå för:de Arffved Erichsson och finska adelen, som han thå hadhe på sin sijdha, så at the måtte till ryggia. Sedan i medeltijdh gick H. F. N. till Åbo slått; ther uppå voro fru Elina, Arffved Erichssons fru, fru Karin, Axell Kurkz fru, fru Anna, Anders Båyds [alaviite 3: Anders Nilsson Boije] fru, hvilka H. F. N. lätt fängzla och föra till Sverige.
Och sedan åhret efter som Stångbro slagh stoodh, togo nogra Uplandz rytterer them på Eekhammars gård och förde medh sigh igen till Findland till sina män. Och när Stångbro slagh stodh, komma finnerna till Stokholm och fingo tå återbud ifrån konungh Sigesmunto, att the skulle till baaka igen och kommo tå inthet längre.
Anno 1599 kom H. F. N. andra gången till Findland, tå var Axell Kurk krigzöffverste, och när H. F. N. kom och fick Vijborgh inn, bleffvo thesse 5 af adelen rättadhe, och huffvuden på porten satte: Arffved Hendrichsson, hans son Iffver Arffvedsson, Niels Oloffzson, Jacob Oloffzson och Larss Mårthenson sampt medh een präst och een annan oadel, the bleffvo steglade, men hufvuden sattes hooss the andra på Karieporten och ther bleff Axell Kurk fången och fört till Sverige. Och när H. F. N. rest ifrån Vijborgh, kom han till Åbo och fick thet in; ther blefvo thesse 7 rättadhe och huffvuden sattes på rådstugan: her Johan Flemmingh, hans huffvud bleff inthet upsatt, Steen Finke, Hartvijch Hendrichsson, Christiern Matzssen, Olaff Classon, Niels Ifversson, Michel Påvelsson och Arffved Erichsson blef fången och förder till Sverige.
Orsaken hvarföre offvanbemälte herrar bleffvo afrättadhe veet hon inthet berätta.

Kuin kyyhky oksalla

English Summary: The blogger compares the lyrics and mood of Kissing a Fool by George Michael to a Swedish song from the year 1651, allegedly written by a person called Christina Regina von Birchenbaum. While the songs are far from identical, there are similarities, too. Paying attention to these similarities may bring a 17th century song writer a little bit closer to our world. BTW there is an error in the English wikipedia article: she did not marry the second man she fell in love with: they were clearly separated by evil rumours in an early phase.

———————

You are far
When I could have been your star
You listened to people
Who scared you to death
And from my heart

George Michaelin lempeän moittiva Kissing a Fool (1988) kantautui korviini, kun olin lukemassa erästä vuoden 1651 laulua, ja äkkiä tuntui siltä että tässähän ollaan saman aiheen äärellä. En ole saanut ruotsinkielisestä vanhasta laulusta ihan tarkkaa suomennosta aikaiseksi, mutta vanhassa ruotsinkielisessä laulussa kertoja kuvaa rakastuneensa (ja käyttää myös sydämen kuvaa ”hjärta”-sanan alkutavua korvaamassa) jaloon nuoreen mieheen, joka kuitenkin antoi pahojen kielten ja petollisten ystävien erottaa heidät toisistaan.

stor kierleek till mig draga,
then ädling mon förwist,

dock lät han sig intaga,
aff arga tungors list.

Christ hur falska wänner,
haa giordt mig till förtreet,
fast thet mitt ♥ta bränner,
i sorg och ifrigheet, …

So 1651, so 1988. Valheelliset ystävät, pahaa puhuvat ”kademiehet” ja muut rauhan rikkojat ovat aikojen saatossa saaneet moitteita rakkauden tärvelemisestä. Kansanlauluissa moititaan ”kylän ämmiä” jotka ovat saaneet ”nuoren tytön sanan alaiseksi”. Vanhoissa lauluissa kamarineidot pilaavat asiat kiukkuisilla sanoillaan – tai joskus myös pelastavat rakastavaiset kulissientakaisilla juonilla. Kaikki on hiuskarvan varassa ja menetykset peruuttamattomia, se kuuluu kohtalontuntuun.

Vuodelle 1651 päivätty laulu on otsikoitu uudeksi lauluksi (En annan ny visa). Laulun säkeiden alkukirjaimista syntyy akrostikon, nimi Christina Regina von Birchenbaum, josta kirjoitan lyhyesti myös hiljattain mainostamassani ohjelmavihossa Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä. Nimi kuulostaa jotenkin oudoksuttavalta, mutta aiempien tutkijoiden mukaan tämä henkilö myös löytyy 1600-luvun kirjeenvaihdosta, De la Gardielle lähetettyjen anomuskirjeiden joukosta – en ole itse vielä onnistunut löytämään näitä kirjeitä, tarkemmin ottaen en ole ehtinyt Ruotsin puolelle niitä etsimään.

Runo vaikuttaa vahvasti elämäkerralliselta; siinä on vaiheita ja henkilöitä, jotka tuntuvat perustuvan oikeaan rosoiseen elämänkulkuun eivätkä vain kuvaa yleisellä tasolla kenen tahansa rakkaudessa osattoman elämää. Aiheeltaan ja kerronnaltaan laulu toki yhdistyy muihin aikakauden runoihin, joissa kuvataan maailman epävakaisuutta ja maallisen onnen haurautta, ja tähytään lohtua tuonpuoleisessa. Christina onkin nimetty ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi suomalaiseksi naisrunoilijaksi. (edit: Kaisa Kyläkosken minulle vinkkaama oheinen blogiteksti toisaalta muistuttaa, ettei akrostikon aina kerro kirjoittajan nimeä.)

Christina (oli oikea nimi mikä tahansa) kertoo, miten on ainut lapsi, kotoisin Karjalasta, ja menettänyt sekä vanhempansa, puolisonsa että kaksi lastaan varhain. Kaikki nämä rakkaudet ovat tulleet hänen elämäänsä ja murheellisesti myös kaikonneet. Christinan laulu on siinä mielessä toisenlainen kuin moderni verrokkinsa, että mukana kulkee koko perhe, ei vain menetetty rakastettu.

Vuonna 1651 Christinan tyttäristä yksi on elossa, mutta miehineen kaukana ”meren ja hiekan takana” – Itämerikö erottaa vaiko ehkä jopa Atlantti. (Runo on säilynyt kokoelmassa, jossa on myös laulu ruotsalaisten lähdöstä uudelle mantereelle.) Christina kertoo, miten ensimmäinen puoliso, ratsumies, on kaatunut 30-vuotisen sodan taisteluihin, ja miten hän itse seitsemäntoista vuoden leskeyden jälkeen löysi uuden onnen – vain menettääkseen ”jalon nuoren miehen” valheellisten ystävien tähden. Aikakaudelle tyypillisin, leskeydestä ja parittomuudesta kertovin kielikuvin hän toteaa jääneensä yksin kuin turturikyyhky oksalle.

Ensam är iag nu bliffwen,
må iag beklaga wist,
och så plat öffwer giffwin,
som turtur på een quist

Kuten sanottu, Christina Reginan ja George Michaelin laulut kietoutuvat mielessäni yhteen. Molemmissa lauluissa surraan rakkautta, joka ei kestänyt panettelijoiden tai pilkallisten lähimmäisten puhetta. Usein pahan puhujat kuvataan juoruamassa päähenkilön uskottomuudesta (1500-luvulla kosija vannottikin kirjeessään, ettei kihlattu neito uskoisi ”maan tapaan”, suutaan soittaviin pahanpuhujiin, jotka pilasivat joskus rakastavaisten välit ”tarpeettomalla suunsoitollaan”). Ehkä Christinan ikä on ollut ongelma sivullisille. Elettyään leskenä 17 vuotta leskenä hänen on täytynyt olla nelissäkymmenissä, ja uusi rakkaus oli ilmeisesti nuorempi; ainakin häneen viitataan nuorena miehenä. (Englanninkielinen wikipedia-artikkeli väittää parin menneen naimisiin, mutta se antaisi laululle aivan oudon sävyn: kyse on selvästi nimenomaan täyttymättömästä ja virallista muotoa vaille jääneestä tunteesta.)

Mielessä käy sekin, että pahoja puheita on helppo syyttää, ”kademiehet” (avundsman) tarjoavat selityksen tilanteessa, jossa todellista selitystä ei ehkä ole tai polttavampia syitä ei haluta penkoa. Kaikki olisi voinut sujua hyvin ilman petollisia ystäviä, mutta ehkä toisaalta ei. Rakastavaiset olisivat saattaneet ihan itsekin sössiä suhteensa. Rakkaus jää traagisesti värittyneeksi, mutta myös ihannoiduksi; mikäpä olisi varmempi itsestään kuin rakkaus, joka ei ole altistunut arjelle.

Yhteistä lauluille on myös, että vaikka toivo on mennyt, rakkaus jää – ja siksi rakastetulle toivotaan vain hyvää. Vuoden 1651 laulussa Christina toteaa, ettei surustaan huolimatta koskaan unohda [sydän]ystäväänsä (skall iag dock aldrig sänckia, then vän utur mitt sinn), ja toivoo että Jumalakin ottaisi huomioon hänen uskollisuutensa. Myös George Michael pohtii: I will wait for you — there is something there that can’t compare with any other.  Silti tunnelmassa korostuu resignaatio.

I’m never gonna be your star,
I’ll pick up the pieces

And mend my heart

Yhteistä laulujen tunnelmille ovat myös etäisyydet: You are far, olet kaukana; tämä voi olla fyysistä kaukaisuutta (CRvB:n tytär kaukana, ensimmäinen mieskin kuollut kaukana), tai suhteen särkymisen aiheuttamaa etäisyyttä. Wie weit so nah.

Tämä ajassa etäisten lyriikoiden vertailu ei välttämättä kestäisi tarkempaa tieteellistä tarkastelua, mutta lastutunnelmointina se voi tuoda esiin sen, että rakkaudessa ja sen kuvauksissa on jotain, mikä voi pysyä vuosisadasta toiseen. Länsimaisen rakkauden kuvastossa on paljon samaa vuosisadasta toiseen. Sydämen symboliikka on mukana vuosisadasta toiseen, mutta uskonnollinen vivahde on haalistunut. Christina sen sijaan vetoaa monessa kohdassa Jumalan suojelukseen ja lohtuun, ja kääntyy lopulta – omalle ajalleen tyypilliseen tapaan – maailman turhuuteen pettyneenä ”todellisen sulhon”, Kristuksen puoleen.

Tämän kirjoitettuani kävin läpi vanhaa työkonettani ja totesin, että olen parina viime vuonna ehtinyt koota Christinasta aina monenkinlaisia johtolankoja, mutta arkistokäynnit puuttuvat. Seuraavaksi pitäisi ainakin nähdä alkuperäinen laulukirja ja selvittää, ovatko De la Gardien arkistossa mahdollisesti lymyävät anomuskirjeet todella yhdistettävissä tähän runoilijaan. Vai onko kyse sittenkin salanimestä? Näyttää nimittäin siltä, että 1800-1900 -lukujen taitteen jälkeen kukaan tutkija ei ole itse käsitellyt kirjeitä, eikä varhaisessa tutkimuksessa näytä olevan tarkkoja arkistoviitteita. Kaikki tutkimukset näyttävät viittaavan yli 100 vuotta sitten tehtyihin arkistohavaintoihin. Katsotaan nyt missä vaiheessa ehdin selvitellä lisää.

Pidän muuten oikeastaan enemmän Michael Bublén uudemmasta Kissing a Fool –tulkinnasta. Mutta kuka tulkitsisi Christina Regina von Birchenbaumin ”uuden laulun”?

KIRJALLISUUTTA JA MUITA AINEISTOJA

”Een Annor Ny Wijsa”, painettu teoksessa 1500- och 1600-talens visböcker III (toim. Adolf Noreen & Anders Grape, 1916-1925).

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen, Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. (WSOY 2015)

Anu Lahtinen, ”Noudatin vanhempieni tahtoa.” Omaelämäkerralliset kirjoitukset 1500-1600 -lukujen Pohjolassa. Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus  (Toim. Heini Hakosalo ym. 2014).

Tässä aiemmin mainitsemassani yleistajuisessa tekstissä on lyhyesti tietoa myös Christina Regina von Birchenbaumista:

Queen Christina in English

Drottning Kristina på Svenska

Kuningatar Kristiinasta suomeksi

 

In the Footsteps of Queen Christina

(Alempana tietoa suomeksi)

This winter, I have been involved in an interesting project together with the Finnish Baroque Orchestra. In the concert Dancing Queen – Music from the life of Christina, Queen of Sweden, the concert program contained an extra booklet with articles about Christina; one written by Matti Klinge, another by the undersigned and yet another by Laura Yli-Seppälä. As stated on the homepage of FIBO, ”the texts also fathomed the European roots of the Finnish national identity, which reach far back in time to long before the official independence of our country”.

My article ”The Women of North and the European Civilisation” (from the page 20) also discusses some other Nordic women, such as Bridget of Sweden, Beata Rosenhane and the somewhat mysterious Christina Regina von Birchenbaum. I will write more about the last-mentioned a little later on.

The booklet ”In the Footsteps of Queen Christina” is now available online in Finnish, Swedish and English (links below). Enjoy!
_______________________________
Tänä talvena olen siis ollut mukana kiinnostavassa yhteistyöhankkeessa Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa. Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä -konserttiohjelmassa julkaistiin Matti Klingen, allekirjoittaneen ja Laura Seppälän artikkelit, joissa käsiteltiin kuningatar Kristiinaa, hänen aikaansa sekä laajemmin kysymyksiä Pohjolan naisista ja oppineisuudesta.
Ohjelmalehtinen, jossa on artikkelini ”Pohjolan naiset ja eurooppalainen sivistys”, on nyt julkaistu verkossa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Siinä käsitellään myös muutamia muita naisia, kuten Pyhää Birgittaa, Beata Rosenhanea ja hiukan arvoituksellista varhaista runoilijaa (runoilijanimeä?) Christina Regina von Birchenbaumia. Jälkimmäisestä minun on tarkoitus kirjoittaa vähän enemmänkin, ensin tässä blogissa ja sitten toisaalla. [Tässä on 10.4.2017 ilmestynyt pohdintani Christinan runosta.]
Taideyhteistyö on todella mukavaa ja kiinnostavaa! Alustavana puhvina seuraava yhteistyöhanke – Kulkuriteatterin Punainen rubiini. Lisää siitäkin tuonnempana.
Kristiina - Egmont - Laukko

Kuningatar Kristiina maalari Egmontin kuvaamana Minervana. Maalaus Laukko Historicum, kuva FT Liisa Lagerstam.

Veikö Klaus kielen?

Lupaan seuraavaksi käsitellä vähän leppeämpiä aiheita, mutta lisään viime viikon blogilastujen joukkoon vielä yhden ”lähteet kertovat” -tapauksen, vähän vähemmän kuuluisan tarinan. Tässä tapauksessa ei revitty partaa vaan – kieli, ja syylliseksi mainitaan Klaus Fleming itse. Tarina kuvastaa hyvin sitä, miten sekasortoiset ja väkivaltaiset olot olivat 1590-luvun lopulla, kun Ruotsin valtakunnan kruunusta taisteltiin. Suomen käskynhaltijana ja sotaväen ylipäällikkönä Klaus Fleming puolusti kuningas Sigismundin valtaa ja vastusti Kaarle-herttuan yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa, eikä hän epäröinyt käyttää väkivaltaa. Eräs kertomus, joka Klaus Flemingistä levisi, tiesi kertoa, että käskynhaltija salli palvelijoidensa turvautua väkivaltaan, jotta viestinviejät ja valittajat eivät pääsisi Ruotsiin Kaarle-herttuan luo, ja että hän oli antanut leikata eräältä valittajalta kielen (ks. esim. Heikki Ylikangas, Nuijasota, uudistettu painos 2004, s. 127).

Olen törmännyt tähän tietoon ainakin muutamassa lähteessä. Kaarle-herttuan, myöh. Kaarle IX:n, avioton poika Carl Carlsson Gyllenhielm kertoi muistelmissaan, miten Arbogan valtiopäiville (1597) ”tuli mies, nuori ja vahva kaveri Pohjanmaalta, joka oli uhannut vanhalle Flemingille, että valittaisi Kaarle-herttualle mielivallasta ja vääryydestä jota hänelle osoitettiin. Siksi Fleming oli antanut ottaa hänet kiinni ja leikkauttanut häneltä suuren palan kielestä, sanoen: menepä nyt valittamaan. Tämä mies ei voinut nyt puhua, vaan joutui asettamaan sormet suuhunsa kieltä vasten ja siten muodostamaan sanansa.”

”kom en karl, ung och stark persohn ifrån Österbottn, hvilken hade hotatt gammla Flemmingen, att klaga för herttigh Carl den vold och orätt som honom bevijstes. Therföre Flemmingen hade låtidh honom fast taga och skära ett stoort stycke af tungan på honom, säijandes: gack nu och klaga. Thenna kunde nu inthett tala, uthan han moste stickia fingeren i munnen emot tungan och så förde han orden fram om sin mening.” (Kaarle IX:n aviottoman pojan Carl Carlsson Gyllenhielmin omakätisiä muistiinpanoja vuosilta 1597-1601, Historiska Handlingar XX, toim. Joh. Ax. Almquist, Tukholma 1905, s. 260)

Kyseessä on ilmeisesti Carl Carlssonin itse näkemä tapaus. Vaikka se seikka, että Klaus Fleming oli hänen isänsä pahimpia vihamiehiä, saattoi vaikuttaa siihen, miten hän tapahtumaa kuvasi, eivät hänen muistelmansa muuten anna vaikutelmaa, että hän laittaisi niihin omiaan. Ja valitettavasti, vaikka kaikki puheet Klaus Flemingin julmuuksista eivät pitänekään paikkaansa, tämä tapaus on linjassa sen kanssa mitä hänen äkkipikaisesta ja häikäilemättömästä toiminnastaan muuten tiedetään. Kuten Ulla Koskinen on todennut tutkimuksessaan, 1500-luvun voimistuva kuningasvalta antoi usein paikallisille edustajilleen, aatelisille, vapaat kädet toimia kuninkaan valta-aseman turvaamiseksi.  (Ulla Koskinen, Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, Helsinki 2011, s. 270-271.)

Tarina oli ilmeisesti laajasti tunnettu, koska se näyttää innostaneen tukholmalaista laitapuolen kulkijaa yrittämään onneaan. 21.3.1599 Tukholman raadin eteen tuotiin näet varas, joka  oli pitkään teeskennellyt, ettei voi puhua, koska Klaus Fleming muka oli repinyt häneltä kielen suusta:”Samainen varas on pitkään esittänyt, ettei muka pysty puhumaan, ja on sanonut että herra Klaus Fleming oli repinyt häneltä kielen suusta. Hyväsukuinen Hans Johansson kysyi miksi hän sellaista karkeaa ja valheellista huhua oli antanut levittää, mihin varas vastasi: hän oli näin tehnyt voidakseen vapaasti kerjätä ja jotta ihmiset olisivat auliimmin häntä auttaneet.”

”samme tiuf hafuer och enn tidh lånng hållet sig lyke som hann inthet hadhe kunnett tale, vthenn sagt att her Claes Fleming skulle hafwe låthet skured tungann vthur munnen på honom. derföre tilsporde wälbe:te Hans Jahansson honom hui han sådent grufueligit och osannfärdeligit rychthe hade låthet vthgå, suarade hann på thet hann frytt fingie gå tyggia och folk theste bettere skulle hielpe honom.” (Stockholms stads tänkeböcker 1596-1599, toim. Daniel Amquist, Tukholma 1954, s. 235.)

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mainittu pohjanmaalainen vaan eri henkilö, joka oli kuulemistaan jutuista innostunut hakemaan omaa etuaan. Klaus Flemingillä oli ollut vaikutusvaltainen asema myös Tukholmassa Juhana III:n hallituskauden lopulla. Aikaa oli kuvattu raadin pöytäkirjoissa murheelliseksi ajaksi, joka pakotti monien rinnasta huokauksia ja sai monet vuodattamaan kyyneliä, kun ”Klaus Fleming kukoisti” (”Klas Fleming florerer” – Stockholms stads tänkeböcker 1592-1595, toim. Daniel Almquist, Tukholma 1939, 44.). Hänen uhrikseen tekeytyvä varas saattoi siten toivoa erityistä sympatiaa lähimmäisiltään; mutta tälläkin valheella oli lopulta lyhyet jäljet.

Tämä tarina väkivaltaisilta 1500-luvun loppuvuosilta näyttää lähteiden valossa olevan yhtäältä totta, mutta toisaalta myös saaneen huijauksesta valheellista lisäpontta.

 

Mitä Kaarle-herttua todella sanoi?

Edellinen lastu Louhisaaren Flemingin vaimonpiinaustarinasta nosti pintaan erään kaikkien aikojen Fleming-klassikon, jota kuvataan myös kuuluisassa Albert Edelfeltin maalauksessa ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Joten koostan nyt tähän pikaisesti pääpiirteissään, mitä aiheesta tiedän.

Maalauksessa kuvataan syksyä 1597, jolloin kruununtavoittelija Kaarle-herttua saapui Ruotsista Suomeen nujertaakseen kuningas Sigismundin kannattajat. Hänen pahin vastustajansa, Klaus Fleming, oli jo kuollut, mutta Turun linnanväki puolustautui leski Ebba Stenbockin ja muun päällystön johdolla. Lopulta he joutuivat kuitenkin luovuttamaan. Kaarle-herttua avautti arkun, jossa Klaus Flemingin ruumis lojui, ja nykäisi vainajaa parrasta sanoen ”jos nyt eläisit, olisi pääsi kovin höllässä”. Tähän Ebban kerrotaan vastanneen: ”Jos edesmennyt mieheni olisi elossa, ei teidän armonne koskaan olisi päässyt linnaan.”

1500-luvun lopun valtanujakoinnin loppunäytös on saanut palvella havainnekuvana suurimmassa osassa historian koulukirjoja. Innokkaimmat fanittajat ovat saattaneet ikuistaa itsensä myös selfiellä maalauksen edessä Turun linnassa. (Kuten toisaalla todettiin, jos edesmennyt marski olisi ollut hengissä, olisi selfien ottaja saattanut löytää itsensä peukaloruuvista.)

2017-03-08 18.18.07

Mutta mihin tarina pohjaa ja miten uskottava se on? Tunnetuin versio on Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta ja juuri Topeliuksen kertomana tarinaversio on levinnyt Suomessa laajalle. Kun kirjoitin väitöskirjaa Flemingin sukupiirin naisista, tämä tarina pyöri tietenkin mielessä. Koetin selvittää, mitä Ebba Stenbockin toiminnasta mainitaan aikalaislähteissä. Ja kävin läpi todella monia vuoden 1597 tapahtumiin liittyviää asiakirjoja eri arkistoissa, silloin tällöin löytäen Ebban jostain sivulauseesta. Löytyykö lähteistä myös tietoa herjaamisesta? Tutkimuskirjallisuudessa on pohdittu, onko tarina uskottava. Ja onko ruumis voinut olla enää herjattavassa kunnossa usean kuukauden säilyttämisen jälkeen.

Aiheesta voi tietenkin lukea paljon pitkin poikin esimerkiksi väitöskirjasta Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007, saatavilla kirjastossa tai e-kirjana), mutta tässä nyt kootusti vähän siitä, mitä aiheesta tiedetään.

– Keväällä 1597 Ebba kirjoittaa sisarelleen, leskikuningattarelle, ja kertoo Klaus Flemingin kuolemasta ja että ruumis on Turun linnassa, koska olosuhteet eivät salli hautajaisten järjestämistä. Tuomiokirkon tileissä on maininta siitä, että kuolinkelloja soitettiin Turussa ja että kellomaksu jäi saamatta. Marskin kaima, Klaus Hermaninpoika Fleming, mainitsee muistelmissaan lyhyesti, että hautajaiset järjestettiin sen jälkeen, kun Kaarle-herttua oli vallannut Turun linnan. Hautajaisten viivästyminen oli aivan tyypillistä, ylhäisen henkilön tapauksessa hautajaiset järjestettiin mieluummin viiveellä ja kunnolla kuin häthätää kiireessä. Ruumis on siis ollut herttuan ulottuvilla.

– Turun linnan piiritystä ja valtausta käsittelevät aineistot keskittyvät aika paljon siihen, mitä Kaarle-herttua ja Arvid Eriksson Stålarm tekivät. Ebban ja muiden naisten läsnäolo linnassa oli selvästi vähän hankala paikka Kaarle-herttualle. Naisia vastaan sotiminen ei ollut erityisen sankarillista, ja Ebba oli vielä Kaarlen serkku ja leskikuningattaren sisko. Vaikutelmaksi tulee, että Kaarlelle olisi ollut noloa sekä neuvotella naisen kanssa että ampua tykeillä linnassa olevia naisia. Ratkaisuna on ilmeisesti ollut välttää aihetta ja todeta lähinnä, että linnan ikkunoita ammuttiin ”naisten pelottelemiseksi, ei kovin vakavissaan”; ruumiin herjaaminen ei myöskään ollut mikään kerskailun aihe, joten siitä ei Kaarlen puolustajien kesken kirjoiteltu, vaikka juttu olisikin totta. Kuitenkaan edes Sigismundin kannattajat eivät tarttuneet tähän teemaan, vaikka julkaisivat mm. teoksen ”Kaarle-herttuan lahtipenkki”, jossa muuten listattiin Kaarlen hirmutekoja.

– Sigismundin kannattajien lähteissä jonkin verran kiitellään Ebban uljasta toimintaa ja pelotonta esimerkkiä, joka rohkaisi muitakin jatkamaan linnan puolustusta. Ebban tarkempi toiminta kuitenkin jää katveeseen. Yksityiskohtia tarjoaa oikeastaan vain yksi löytämäni asiakirja, Sigismundianorum relatio, joka kuvaa Turun valtausta. Asiakirja on kirjoitettu käsialalla, joka lienee 1600-luvun alkupuolelta. Ja tässä asiakirjassa, jossa kuvataan Ebban ”miehekästä pelottomuutta”, kerrotaan myös Kaarle-herttuan käynnistä Klaus Flemingin arkun äärellä. Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua pelkäsi, että linna oli miinoitettu, joten hän antoi Ebban kulkea edellään arkun luo. Huhut olivat kertoneet, että Klaus Fleming oli paennut maasta ja että arkussa olikin kultaa ja hopeaa; mutta kantta avattaessa näkyi vain itse vainaja.

-Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua ruumiin nähtyään kävi siihen käsiksi ja julisti kiihkeästi, että olisi halunnut saada vainajan elävänä käsiinsä. (Päiväkirjassaan Kaarle-herttua oli aiemmin todennut Flemingin kuolemasta, että tämä olisi saanut kuolla jo paljon aiemmin. Molemmat ilmaisut kertonevat herttuan suhtautumisesta mieheen, josta hän käytti ilmaisua ”den giftige Flemmingen”.)

… Mutta entä Ebban vastalause? Tai sulava parran nykäisy? Niistä ei ole jälkeäkään näissä teksteissä, ei myöskään esimerkiksi Messeniusten myöhemmissä historiateksteissä. Sigismundianorum relatio jatkuu suoraan kuvauksella siitä, miten Kaarle-herttua sulkee Ebban tyttärineen vankeuteen. Ei vastauksia, ei repliikkejä! Miten tyypillistä onkaan, että jännittävimmät tarinat pakenevat ulottumattomiimme! Paremmin on jo vuonna 1599 koetettu dokumentoida Klausin nuoren pojan, parikymppisen Johan Flemingin teloitusta Turussa 1599 – teko, joka oli Kaarle-herttuan maineelle vielä hankalampi kuin mahdollinen ruumiin ravistelu. Tutkimustyö jatkuu, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on…

Alla ote asiakirjasta ”Sigismundianorum relatio”,  Strödda historiska handlingar 18, Riksarkivet. Kolmannen rivin alusta alkaa kuvaus  ”…skällandes häffteligen på then dödha och önskadhe at han honom lefwande hadhe fådt Vthi sin macht.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisätietoja Ebbasta ja vähän Klausin kuolemastakin on myös tässä englanninkielisessä artikkelissani ”There’s No Friend like a Sister” (2007). Ja lempiversioni myöhemmistä kansanversioista on tällainen: Det var två bröder Fleming. Den ena hette Erik och den andra Johannes. Den ena bodde på Qvidja. Den andra kom och hälsade på och sköt ovantill av magasinet, så att det nu är mycket lägre än förut. Han var där i kohagen och sköt, och därför kallas den ännu för Hälsenland. Han som var på Qvidja, blev så förargad, att han tog livet av sig, och då kom den andra och sade: ”Om du bror hade levat, hade vi haft mycket att talas vid.” Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner., muistelu nro. 1681

Hätkähdyttävä totuus nääntyneestä vaimosta

Kollega tiedusteli (tai välitti tiedustelun), pitääkö paikkansa, että Louhisaaren kartanon Herman Fleming olisi mustasukkaisena sulkenut ensimmäisen / yhden vaimonsa komeroon, jonne tämä olisi kerran epähuomiossa nääntynyt, ja ettei vaimon kuolinsyystä olisi tietoja. Piinatun vaimon haamun kerrotaan liikuvan kartanolla. Tarinan toisinto löytyy esimerkiksi täältä: http://www.rantapallo.fi/unnakiwigone/2016/07/12/kummitusjuttuja-louhisaaren-kartanossa/

Tarina kuulostaa yleisluontoiselta kauhutarinalta, samantyyppiseltä kuin tarinat kartanoiden ja linnojen salaisista yhdystunneleista tai Erik XIV:n vankeudessa lattiaan ja ikkunanpieleen kuluttamista jalan- ja kyynärpään jäljistä. Usein ensin on jännittävä detalji, esimerkiksi komero, ja sitten sille keksitään tarina. Olavinlinnassakin neito kerrottiin muuratun muuriin rangaistukseksi. Olavinlinnassa vakuutettiin 15 vuotta sitten myös, että erääseen kivikomeroon lykättiin punapäiset ja raskaana olevat naiset, mutta sittemmin tarinat ovat kuulemma ottaneet uuden suunnan.

Jätin nyt kuitenkin hetkeksi syrjään yleiset epäilyt ja otin pikipäin tarkistettavaksi, onko mitään epäilyttävää tiedossa, sillä onhan kaikenlaisia kotityranneja nähty; voisihan olla joku lievempi kurjuuden muoto joka olisi inspiroinut kertomuksen. Tarina liitetään useimmiten viimeiseen Herman Flemingiin, mutta tsekkasin alta pois vanhemmat Herman Flemingit. Kansallisbiografia (www.kansallisbiografia.fi) tarjoaa Louhisaaren Herman Pederinpoika Flemingille (1520-1683) ja pojanpoika Herman Flemingille (1619-1673) kummallekin vain yhden vaimon (Gertrud Hand ja Christina Rosladin), joita olen tutkinutkin omissa hankkeissa, ja kuolinsyyt ovat olleet kunniallisia. Jälkimmäisen Herman Flemingin pojan Herman Hermaninpoika Flemingin  (1654-1718) tapauksessa mainitaan myös vain yksi vaimo.

Jäljelle jää ylläolevassa linkissäkin mainittu Herman Fleming (1734-1789), joka Kansallisbiografian mukaan ”oli 1756 vihitty kansliapresidentti Fredrik Gyllenborgin tyttären kanssa, nosti Louhisaaren kukoistukseen uusien ja kunnostaen vanhaa linnaa sekä laajentaen kartanoon liittyneitä tiluksia…. Herman Flemingin ylellinen elämätapa johti hänet vararikkoon 1781…  P1 kreivitär Sara Maria Gyllenborg, P2 vapaaherratar Anna Sofia Rehbinder, P3 Sofia Albertina Carpelan.”

Tämä sopisi tarinoihin joissa korostetaan että tyrannimaisella Herman Flemingillä oli monta vaimoa. Pikaisen haun mukaan Sara Maria Gyllenborg kuoli lapsivuoteeseen Tukholmassa elokuussa 1757, reilun vuoden avioliiton jälkeen. Tästä kertoo vaikkapa hänen äitinsä elämänvaiheita valottava wikipedia-artikkeli (https://sv.wikipedia.org/wiki/Elisabeth_Stierncrona). Anna Sofia Rehbinder kuoli 1776 Askaisissa, mutta kuolinsyyksi on merkitty kuumetauti (tässä linkki kuolleiden luetteloon: http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/153.jpg). Viimeinen vaimo kuoli 15.12.1789 Turussa, mutta mies oli ehtinyt manan majoille jo häntä ennen, alkuvuodesta 1789 (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/167.jpg).

Sofia Albertina Carpelanin kuolinsyyksi mainitaan ”tärande sjukdom”, kalvava sairaus (nykyään sanottaisiin ”kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana”), ja kuolinpaikka on Turku. Tuskin häntä nälkä kuitenkaan kalvoi hengiltä, ainakaan Louhisaaressa. (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/168.jpg)

Tsekkaukset olivat pikaisia – nettihaku, Kansallisbiografia, kuolleiden kirjat. Nälkään nääntyneen vaimon tarinalle ei siis löytynyt vahvistusta. (Tämä ei nyt ole erityisen hätkähdyttävää vaan odotettavissa, mutta halusin nyt kerran elämässä kokeilla klikkiotsikkoa.) Itse tarinan eri variaatioita voisi löytyä Svenska Litteratursällskapetin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista, onhan siellä hupaisia versioita Klaus Flemingin parran repimisestäkin. Toki avioliitto on voinut vähemmästäkin olla niin ankea, että sen takia kannattaa myöhemminkin käydä kummittelemassa.


Lisäys: kollega vinkkasi tällaisen teoksen, jossa tarinoita on ehkä avattu laajemminkin. http://www.suomalainen.com/product-sku-P9517462956

——————————–

Lisäys 2: Kansanperinnekeruussa samantyyppinen tarina tulee vastaan myös mm. Suitiassa. Epäsovussa vaimonsa kanssa elänyt ”Fleming” lukitsee vaimonsa kellariin ja julistaa tämän kuolleeksi, pitää juhlalliset hautajaiset. Flemingin vanhin poika huomaa kuitenkin että isä vie päivittäin ruokaa kellariin, vapauttaa äitinsä ja järjestää isälleen ankaran rangaistuksen. (Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland CLXXIV. Helsingfors, Svenska litteratursällskapet i Finland, muistelu nro. 1663.)

Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Tutkimusartikkelin anatomia

Historiallisen aikakauskirjan toimitus on vuoden alussa linjannut entistä tarkempia ohjeita tieteellisen artikkelin rakenteesta. Lopulliset ohjeet ilmestyvät helmikuussa 2016 Historiallisen aikakauskirjan omilla sivuilla, mutta tässä perusohjeita ja joitakin pohdintoja, joista monien voi ajatella sopivan muihinkin historia-alan julkaisuihin:

Artikkelin alkuun kirjoitetaan kappaleen mittainen ingressi, joka kiteyttää artikkelin keskeiset kysymykset ja kontekstin. (Joissakin julkaisuissa alkuun tulee hiukan laajempi tiivistelmä.) Sen jälkeen alkaa itse artikkeli, jonka johdanto-osuuden tulee olla ymmärrettävä myös ilman ingressiä.

Johdanto-osuudessa esitellään artikkelin pääkysymys/tutkimusongelma, avainkäsitteet ja käytetty aineisto. Johdannossa esitellään lyhyesti käytetyt metodit / teoreettinen viitekehys (joita voidaan käsitellä lisää edempänä). Johdannossa tulee käydä ilmi relevantti ajallinen ja alueellinen rajaus sekä se, mikä artikkelissa on uutta suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Paljon kaikkea soviteltavaa? Johdanto onkin usein ehkä kaikkein vaikein kirjoitettava: miten saada ydinasiat tiiviisti siihen? Mutta toisaalta johdanto toimii eräänlaisena keittiömestarin esittelynä päivän kattaukseen: kun lukija tietää, mitä aineksia ja välineitä on käytetty, hän pystyy paremmin arvioimaan kokonaisuutta ja sen onnistumista.

Käsittelyluvuissa käsitellään tutkittavaa ilmiötä järjestyksessä, joka on looginen itse tutkimuskysymyksen ja tutkittavan aiheen kannalta. Tavallisesti tarkastelu syvenee aineiston ja metodologisen keskustelun kautta kohti johtopäätöksiä. Artikkelin loppukappaleessa käsitellään johtopäätökset (kyse ei siis ole vain yhteenvedosta). Tässä osuudessa ei enää esitellä uutta materiaalia.

1990-luvun puolivälissä suomalaisessa historia-alan kirjoittamisessa suositeltiin, että teksti tulisi rakentaa kuin dekkari: ”Tässä artikkelissa selvitän, kuka murhasi rouva Spoofin”. Yleistyvä tapa on, että artikkeli noudattaa lähestymistapaa ”Rouva Spoofin murhasi X, ja seuraavassa osoitan, miten kaikki kävi”. Tärkeintä on, että artikkeli etenee loogisesti ja jokainen kappale on luontevaa jatkoa aiemmin annetulle tiedolle.

Jäikö jotain olennaista puuttumaan?

 

Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Oravalan Matti ja Mecklenburgin Albert

Blogilastu on aiemmin julkaistu Glossa ry:n blogissa os. http://www.glossa.fi/wp/?p=244

Tämän vuoden elokuussa juhlittiin Oravalan kylässä, nykyisessä Kouvolassa (aiemmin Valkealaa) erään keskiaikaisen kiistan muistoa. Tarkkaan ottaen juhlan aiheena oli se, että vuonna 1365 setvitty kiista jätti jälkeensä ensimmäiset tiedot elämästä Oravalassa. Tuolloin kuningas Albrekt antoi Turussa kirjeen, jossa hän määräsi, että Mattis aff Orewall saisi takaisin kaiken omaisuuden, jota miehet niin Hämeestä kuin Lappeesta olivat koettaneet häneltä viedä.

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille; oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa – olen kiinnostunut kuulemaan, jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa ja Ragnar Rosénin artikkelissa, joka ilmestyi Historiallinen arkisto XXXV:ssä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.

« Older entries Newer entries »