Opin sauna autuas aina?

Haluatko kasvattaa pojastasi rehdin miehen? Thomas Hughesin klassikko ”Tom Brownin kouluvuodet” (Tom Brown’s school days, 1857) antaa hiukan oudon oloisen mutta suositun vinkin: lähetä lapsi pois sisäoppilaitokseen, jossa pennalismia, epämääräisiä koulutehtäviä ja ”reilua” nujakointia riittää. Kirjan päähenkilö, Tom Brown, käy Rugbyn yksityiskoulua (engl. public school, suomennoksessa ”julkinen koulu”) toki selviää oivallisten tovereiden ja brownilaisen sinnikkyytensä ansiosta, mutta kohtelu on välillä varsin karua. Hahmoista ilkeä Flashman edustaa varsinaista lierojen kiusaajien prototyyppiä, jolla on seuraajansa niin Billy Binnsin kuin Harry Potterinkin koulumaailmoissa. Viisas rehtori Thomas Arnold on myös myöhemmin saanut seuraajia – kyse on historiallisesta henkilöstä, joka johti Rugbyn yksityiskoulua Thomas Hughesin ja hänen veljensä kouluaikoina.

Tom Brownin kouluvuosissa, jota muun muassa Louisa May Alcott kiitti, on paljon kiinnostavaa ajankuvaa ja 1850-luvun ”retrospektiä” 1830-luvun koulumaailmaan. Kirjailija Thomas Hughes (1822-1896) oli myös aktiivinen kristillisessä työväenliikkeessä ja osuustoiminnan kehittämisessä, ja hän työskenteli myös parlamentin jäsenenä. Hughesin sisar oli yhteiskunnalisesti aktiivinen Jane Senior. Kirjassa ihaillaankin lempeitä ja inhimillisiä kristittyjä esikuvia, joista eräs työskentelee aktiivisesti pappina teollisuuspaikkakunnalla. Ateistit, politiikka, siirtomaat ja uusi aika välähtelevät kirjassa, joka keskittyy kuvaamaan vanhan ajan koulumaailmaa. Hughes pohtii alkupuolella, että kirjaa lukevat pojat ovat maailmankansalaisia ja junamatkoillaan perehtyvät eri maiden kulttuureihin, mutta hän haluaa myös arvostaa vanhaa englantilaista paikalliskulttuuria.

Aukeama kirjasta Tom Brownin kouluvuodet. Vasemmalla sivulla kuvataan isojen poikien halua simputtaa uusia poikia, oikealla piirros, jossa pientä poikaa heitellään lakanan varassa kohti kattoa.

Britannian poliitikkojen edesottamukset ovat kiinnittäneet huomion siihen, millaisen koulutuksen yläluokan pojat saavat ja mitä jälkiä se jättää heidän psyykeensä. Viimeksi asiasta kirjoitti HBL:ssä Charlotta Buxton (”Boris Johnson får skäll av rektorn”, HBL 17.5.2023). Varhain perheistään erotetut lapset oppivat, että tunteitaan ei pidä näyttää ja että on parasta lyödä ensin takaisin. Kasvatus tuottaa myös politiikkaan kiusaajia tai ruokkii kaoottisia käyttäytymismalleja. (Muistelen, että jo keskiajalla italialaiset olisivat paheksuneet, että Britanniassa on luonnoton tapa laittaa lapset pois kotoa… sitten jos muistaisin tietolähteen…)

Hughesin kirjaklassikossa pikku Tom on itse innokas lähtemään kouluun ja omaksumaan sen kaikki tavat – jopa urheasti kestämään tulokkaan pomputtelun pingotetulla lakanalla. Tom Brownin isä epäröi vähän, miten valmistaa pientä koululaista Rugbyn sisäoppilaitokseen armon vuonna 1830 ja vähän päälle. Lopulta hän päättelee, etteivät poikaa auta liian pitkät käytössaarnat tai tarkat kuvaukset koulumaailman mahdollisista vääryyksistä. Hän päätyy antamaan ohjeen, että kaikki menee hyvin, kunhan Tom ei tee tai sano mitään, mitä ei kehtaisi toistaa tai kertoa äidilleen ja sisarelleen. Onko ohje hyvä vai huono ja noudattiko Tom sitä, mene tiedä.

Kirjaa lukiessani isä-Brownin mietteet resonoivat, koska pohdin edelleen, Sävelsinkö-kirjan (ks. https://anulah.wordpress.com/2023/05/09/humanists-of-late-capitalism/) ja yleisen tutkijakeskustelun valossa, mitä pitäisi sanoa väitöskirjatyöstä kiinnostuneelle. Kannustaa täytyy, pelotella ei kannata, mutta varoiteltava on. Mutta kuten sukupolvi toisensa jälkeen toteaa, on eri asia tietää kuin kokea rahoituksen epämääräisyyden ja yleisen epävarmuuden hetket. Turhat varoitukset voivat jarruttaa ja muuttua itsensätoteuttaviksi profetioiksi. Senkin huomaa äkkiä, että liiat varoittavat sanat tai synkät kertomukset saavat lähinnä esittäjänsä kuulostamaan omituiselta kärttyilijältä. Mihin keskityt, se kasvaa.

Lähin ohje, mihin tilanhoitaja Brownin hengessä pääsin, olisi ehkä: Älä tee tai sano mitään, mitä et kehtaisi toistaa tai kertoa omalle kirkasotsaiselle kaksikymmentävuotiaalle itsellesi?

Mitä haluaisit sinulle sanottavan?

Thomas Hughes pohtii "nykyajan" eli 1850-luvun koulupoikien ja nuorten miesten kokemusmaailmaa.

Thomas Hughes, Tom Brownin kouluvuodet (1857), suom. Leena Tuuteri, kuv. Aarne Nopsanen. Otava 1951.

Rugbyn ja rugby-pelin sekä miehekkään liikunnan historiaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Rugbyn_historia

Jane Eyren maailmat

Viime päivityksessä viipyilin Elizabeth Gaskellin kirjoittamassa Charlotte Brontën elämäkerrassa ja päädyin sitten myös lukemaan uudelleen Jane Eyren – suomennettuna Kotiopettajattaren romaanin. Kun jotain kirjaa lukee uudestaan eri elämäntilanteissa, käy kiinnostavaksi paitsi kirjan tarina, myös lukukokemuksen muutokset. vaihtelevat.

Lapsena olin kiinnostunein Jane Eyren jännittävistä nuoruusvuosista ja kirja jäi kerran toisensa jälkeen kesken siinä kohdilla, kun Jane oli täysikasvuinen ja saapui Thornfield Halliin kotiopettajattareksi. Koululaisen silmissä aikuishahmot (parikymppinen Jane ja 35-vuotias Rochester) hoippuivat haudan partaalla eikä heillä voinut olla paljoa kiinnostavaa sanottavaa. Viime vuosina taas Jane Eyren lapsuudenkuvaus on tuntunut uuvuttavan sadistiselta, joten olen usein päinvastoin hypännyt siitä yli.

Mutta nyt ajattelin lukea kirjan rauhassa alusta loppuun. Pysähdyin erikseen miettimään, miten maisemat ja huonetilat tuntuivat levollisilta (joskin usein myös ummehtuneilta tai kylmiltä ja vetoisilta), kun niissä ei ollut mitään digitaalista hälinää. Lukiessani saatoin mielessäni kuulla kellon raksuttavan, nähdä lyhdyn valon liikkuvan seinällä, viimesyksyisten lehtien kahisevan, kun Jane Eyre nojautui aitaan ja katseli talvisia, mutta vähälumisia maisemia.

Tällä lukukerralla vaikutuin myös siitä, miten Charlotte kuvaa lapsen maailmaa: pelästystä pylväsmäisen Brocklehurstin edessä, sitä, miten päähenkilön maailmassa pyörteilevät havainnot lastenkamarista, alakuloisista syksyisistä maisemista ja toisaalta mielikuvituksen ja tarinoiden luomat haavekuvat Lapinmailta Kauko-Itään. Usein, kun sote-ongelmista uutisoidaan, mieleeni tulee, että paras tapa välttää huonoa hoitoa on sama, jolla lapsi-Jane toivoi välttävänsä helvetin: ”Minun täytyy pysyä hyvin terveenä eikä kuolla ollenkaan.”

Ensimmäiset luvut saavat myös miettimään, että apteekkari Lloyd antaa esimerkin, miten lasten kaltoinkohtelu tunnistetaan. Gatesheadissa Jane Eyreä moititaan alakuloisuudesta, ja hänen surunsa syitä vähätellään. Apteekkarille tarjotaan monenlaista selitystä Janen huonosta voinnista, mutta Lloyd näkee ristiriidat selitysten ja omien havaintojensa välillä ja onnistuu kysymään orvolta lapselta paljastavia kysymyksiä. Jane Eyre taas kiteyttää kaltoinkohdellun uskoutumisen riskit pelätessään ”menettävänsä tämän ensimmäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä”.

Lukukokemus vei yhtäältä muistoihin aiemmista omista lukukerroista analogisemmalla 1900-luvulla. Toisaalta totesin, että nykyajassa on puolensa. Voi helposti hakea lisätietoja henkilöistä, tapahtumista ja teoksista, joihin kirjassa viitataan. Ennenkin hain kirjoja, joihin viitattiin, mutta usein ne olivat vaikeita löytää. Esimerkiksi Helena Burnsn lukema Rasselas jäi aikoinaan arvoitukseksi, mutta nyt sen voisi lukea verkosta: https://en.wikipedia.org/wiki/The_History_of_Rasselas,_Prince_of_Abissinia

Näinä päivinä voi myös helposti etsiä netistä vaikkapa ”Wolfen kuolemaa kuvaavan maalauksen”, https://www.gallery.ca/collection/artwork/the-death-of-general-wolfe-0 jollainen oli Jane Eyren käyttämässä huoneessa Millcotessa – lyhyessä siirtymätilanteessa, jossa hän odotti kuljettajaa hakemaan hänet Thornfield Halliin. Huoneen tauluista on tehty oma analyysinsa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1179/bst.2002.27.3.247?journalCode=ybst20 Osa tämäntyyppisistä artikkeleista on sellaisia, etten oikein osaa päättää, ovatko ne (tai niiden lukeminen) oppineisuuden huipentumia vai jonkinlaista fanituksen kanavointia. Tällainen ongelma taitaa välillä vaivata monenkin tutkimusaiheen kanssa.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tutkimus on kääntänyt esiin todella paljon siitä, mikä Brontën teoksissa on kolonialistista ja imperialistista, ja kai se on tarpeellista (vaikka joskus tuntuu, että siitäkin olennaisin sanottiin jo 20 vuotta sitten). Mutta ainakin kolonialismi pönöttää turkkilaissohvana keskellä punaista huonetta kirkkaasti näkyvänä, nykyään se lymyää kännykän metalleissa ja suklaamunien käsittämättömissä halpalahjoissa.

Benjamin West, The Death of General Wolfe, National Gallery of Canada, Ottawa,
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Death_of_General_Wolfe

Pohjoismaista euroviisuvinoilua

”Eurovision iskelmäkilpailuissa ruotsalaisten menestys on kuitenkin jäänyt vähäiseksi.” Gunnar Mattssonin kirjapari Ruotsalaiset vastatuulessa ja Suomalaiset myötätuulessa vinoilee sekä ruotsalaisille että suomalaisille. Euroviisu-kommentti sai kuitenkin oivaltamaan, että kirjat (1963 ja 1964) on kirjoitettu aikana, jolloin Ruotsin Monica Zetterlund oli jäänyt vaille yhtään pistettä (En gång i Stockholm, 1963). Paras sijoitus oli ollut 4. sija vuonna 1958.

Suomi puolestaan oli osallistunut Euroviisuihin vuodesta 1961 alkaen, jolloin Laila Kinnunen oli 10. sijalla, Ruotsin Lill-Babs sijalla 14. Vuonna 1962 Marion Rung ja Inger Berggren olivat molemmat 7. sijalla. Ruotsin toinen sija vuonna 1966 ja ABBAn voitto 1974 olivat vasta edessä.

Tosin Monican häviölle hymähtelevä Mattsson jättää sanomatta, että samana vuonna 1963 myös suomalainen Laila Halme jakoi Monican kanssa jumbosijan, mutta ero maiden menestyksessä ei ollut silmiinpistävä. Myöhemmät Euroviisu-vuodet muuttivat sitä, miten Suomi tarkasteli omaa ja Ruotsin menestystä. Uusi käänne tuli vuonna 2006, kun Suomi voitti, ja taas silloinen nykyhetki sai viisuhistoriankin näyttämään uudelta.

Mattsson kyllä tarjoili suomalaiskirjassaan myös Euroviisukappaleen, jota Suomi voisi käyttää 20 vuotta eteenpäin. Siinä oli säkeitä tyyliin ”Lapsuudenkodissa istuu äiti harmajapää”, ”on lempesi niin kylmää miks täytyi mulle käydä näin”, ”Tango merellä, metsässä, ruohikolla, puun latvassa, merihädässä” ja muita suomalaisista lauluklassikoista poimittuja rivejä.

Euroviisun kielivalintaa pohdittiin myös 1963. Gunnar Mattssonin mukaan
Ruotsin TV:n selostaja Åke Falk esitti sitä paitsi ajattelemisen arvoisen lausunnon:
– Jos kaikkien maiden edustajat laulaisivat englanniksi niin vältyttäisiin siltä epäkohdalta, että pienet maat eivät voita koskaan, kun kukaan ei ymmärrä niiden kieltä.
(Suurvalta Tanskan melodia esitettiin tanskaksi ja se voitti kilpailun.)

Miten käy vuonna 2023? Meni miten meni, Ruotsilla ja Suomella voi olla mahdollisuus käyttää Gunnar Mattsonin havaitsemaa uutisointikikkaa:

Ruotsalainen urheilulehdistö tekee kaikkensa pitääkseen pohjoismaiden nimeä kunniassa. Kun Norja voitti luistelun Euroopan mestaruuden, ei Ruotsin lehdistö epäröinyt silmänräpäystäkään:

EM POHJOLAAN

Hyvää viisumieltä maailmaan ja Euroviisut Pohjolaan!

Love, Love, Peace, Peace -Eurovision tutorial
https://www.youtube.com/watch?v=Cv6tgnx6jTQ

Kuvassa Pirkko Nukarin Sirkuskarhu (1977) Anja Luukon tekemässä vihreässä bolerossa 12.5.2023.
https://www.hyvinkaa.fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/julkiset-veistokset/pirkko-nukari/sirkuskarhu/

Humanists of late capitalism

Minna Lindgrenin uudessa romaanissa Sävelsinkö väitöskirjatutkijan maailma menee apokalyptisenpuoleiseen kaaokseen, kun hän yrittää tutkia juhlitun, dementoituvan säveltäjän työtä etnografian keinoin. Hän toisin sanoen haastattelee 90-vuotiasta säveltäjää, jonka koti on puolittaisessa lahoamisen tilassa ja niin on muistikin. Samaan aikaan myös väitöskirjatutkijan oppiaine, tiedekunta ja yliopisto ovat hajoamisen tilassa. Ohjaava professori istuu seminaarien aikana etänä eri kehittämiskokouksissa ja lopulta ilmassa on viimeinen sammuttaa valot -tunnelmaa.

Lindgrenin kirja resonoi vuosikymmenten takaisten ja nykyisten väitöskirjatutkijoiden tuskaisten tuntojen kanssa. Lukiessa mieleeni tulivat muun muassa René Gothonin varsin raadollinen teos ”Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle” (1991) josta en oikeastaan muista lohdutuksen sanoja vaan mitä kammottavimpia kuvauksia siitä, miten tutkielmantekijät jätetään heitteille liian suurten odotusten keskelle. Myös Pirkko Lindbergin Candida-romaani muistuu mieleen: siinä Lindberg vinoilee kansainvälisyyttä ja eurooppalaista kulttuuria kiitteleville yliopistilaisille. Tarina seurailee Voltairen Candiden vaiheita, samanlaisesta idealismista vastoinkäymisten kautta voipumiseen.

Lindgrenin kirjaa lukiessa tulee ikävä eurooppalaisen kulttuurin ihailua – nyt jäljellä on lähinnä kyyninen kapitalismi, älykköposeeraus ja hyödyntavoittelu, jonka nimissä opetus ja tutkimus siirretään tekoälyn valvontaan ja tutkijat ulkoistetaan siivoojiksi ja vanhustenhoitajiksi. Hoivatyöläis- ja tutkijaproletariaatin elämät kietoutuvat toisiinsa, kun apurahatutkija joutuu auttamaan laulavaa vanhushoitajaa dementoituvan säveltäjän saattohoidossa.

Nauru takertuu kurkkuun, niin mustaa huumori on, ja vaikka tiedemaailman ja vanhustenhuollon ongelmia karnevalisoidaan, kirja osuu moniin oikeasti kipeisiin kohtiin. Sekä tutkijat että hoitajat rämpivät ongelmissa ja toimintalabyrinteissä, jotka tilastoissa ja poliittisessa puheessa kehystetään fantastiseksi post-gutenbergiaaniseksi pluskyvykkyydeksi. Luin kirjan samaan aikaan, kun HS uutisoi ettei kaikki koulutus kannata (palkkapussin kannalta) ja julkisuudessa keskusteltiin yliopistojen englannin kielen käytöstä tilanteissa, joissa sen paremmin opiskelijat kuin opettajat eivät oikein hallitse kieltä. Kirjan kuvaukset kieli- ja tulkintaongelmista tutkijaseminaarissa resonoivat samojen ongelmien kanssa.

Väitöskirjatutkijoiden ohjaajana en oikein osannut irrottaa kuvausta todellisesta elämästä ja olin lukiessani kiukkuinen sekä päähenkilön saamasta huonosta väitöskirjaohjauksesta että päähenkilön nääntyneestä naiviudesta, jotka toisaalta resonoivat tosimaailman pahimpien tilanteiden kanssa. Pitäisikö Sävelsinkö-teos ehkä lykätä luettavaksi kenelle tahansa, joka pohtii tutkijaksi ryhtymistä? Väitöskirjatutkijan kokemukset resonoivat sen turhautumisen kanssa, jota saan viikoittain lukea somepäivityksistä.

Vaikka kirja ei ole suoraan todellisuutta toistava, se heijastelee tieteentekijöiden hämmennystä vaatimusten ristipaineissa ja toimii ehkä varoittavana esimerkkinä siitä, että tietyissä tilanteissa voi olla parempi mennä suoraan suorittavaan työhön kulkematta akateemisten pilvilinnojen ja romahdusten kautta. Tarvittaisiin ehkä tiedemaailman ulkopuolinen arvioimaan, miten hauska tai humoristinen kirja on. Ajattelemisen aihetta se antaa. Musiikkimaailman asiantuntija ehkä puolestaan kiinnittäisi huomiota erityisesti säveltäjämaailman teemoihin ja voisi päätyä aivan toisenlaisiin havaintoihin.

Illalla havaittua: kirjan kansiteksti hehkuu laskevan auringon valossa, heijastaen hienosti taivaan kirkkautta pimenevässä huomeessa.

—————————————

Ks. myös blogilastu ”Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun” vuodelta 2007.

Tuoreita ”aiotko tutkijaksi, lue nämä ensin” -puheenvuoroja viime ajoilta
Anu Wartiovaara: Suomen tieteen kilpailukyky hiipuu salakavalasti https://www.tieteessatapahtuu.fi/index.php/numerot/2-2023/suomen-tieteen-kilpailukyky-hiipuu-salakavalasti-hatahuuto-nuorten-tietelijoiden
Mona Mannevuo: Yliopistossa opin pelkäämään työttömyyttä https://yle.fi/a/74-20033527

Myötäelävän kollegan muistosanat – Gaskellin Brontë-elämäkerta

Taas kerran tuli todettua, että kirjat muuttuvat hyllyssä levätessäänkin, eikä samaan teokseen voi palata samoin katsein. Halusin tänään puhua Charlotte Brontën introverttipiirteistä, joten otin pitkästä aikaa esiin kirjailija Elizabeth Gaskellin elämäkerran Charlotte Brontësta.

Edellisellä lukukerralla (1998?) tuntui, että Gaskell velloi ylevän kirjailijaneron elämän väistämättömässä traagisuudessa, jonka marttyyrimaisuutta hän glorifioi. Nyt tuntui, että teos oli ennen kaikkea toisen kirja-alan ammattilaisen pohdintaa ja muisteluita kohtaamisista kollegan kanssa. Se näyttäytyi nyt hyvin myötäelävänä, ja Gaskell tuntui kovasti toivoneen, että kirjailijasisar olisi uskaltanut loistaa ihmisten seurassa eikä olisi rajoittanut elämäänsä liikaa. Ehkä lukukokemukseen vaikuttivat viime aikoina lukemieni kollegojen muistosanat ja kollegiaaliset kuulumisten vaihtamiset.

Kirjaan oli myös ilmestynyt lisää tuttuja, koska jotkut kirjan henkilöt ovat viime lukemisen jälkeen tulleet muuten tutkimuksessa vastaan 1800-luvun vaikuttajina.

Samalla johdannon ja koko teoksen valinnat muistuttavat tietyistä menneisyyden ahdaskatseisuuksista. Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre) silkka aihe herätti aikalaisissa kysymyksiä kirjailijan omista mahdollisista kyseenalaisista lemmenseikkailuista. Niinpä oli tarvetta erikseen esittää arvio, että kirjailija oli itse kunniallinen, mutta ammensi rappeutuneen veljensä kokemusmaailmasta. Vuonna 1913 julkistetut Charlotte Brontën kirjeet ja myöhempi tutkimus ovat tätä kuvaa tietenkin muuttaneet, ja eri vuosikymmeninä Brontë on vaihtelevasti kuvattu turhautuneena vanhanapiikana tai taitavana brändin luojana.

Suhtaudun vähän (paljon) tympiintyneesti ”tekniikka muuttaa kaiken” -touhuamiseen, mutta 100 vuotta vanhaa kirjaa lukiessa huomaa toki eron 1900-luvun tiedonhaun ja nykyisen välillä. Kun ei ollut Wikipediaa, josta lähteä kurkkimaan kirjan ja sen henkilöiden tietoja, hyvän elämäkerran piti sisältää itsessään kunnon tuki lukijalle. Koska paperikirjaan tietty toimi mikään hakutoiminto, arvostin myös Gaskellin elämäkerran (vuoden 1919 laitos) hakemistoa ja perinpohjaista sisällysluetteloa.

Käsillä oli 1900-luvun alun painos elämäkerrasta, joka ilmestyi alun perin vuonna 1857. Niinpä elämäkerran kirjoittajakin oli pitänyt esitellä johdannossa siinä missä kirjailijakin, koska johdannon kirjoittajan mukaan kovin moni kirjailijaelämäkertojen kokoelma ei Elizabeth Gaskellia edes maininnut. Nykyään saa auttavasti apua nettihauilla.

Vaikka Charlotte Brontën ja Gaskellin aikana julkisuus oli verkkaisempaa, julkisuusmyllytyksen ja kohujuttujen ja moraalisen paheksunnan dynamiikka ja pyörre on samankaltainen kuin some-aikanakin. Kun Currer Bellin todellinen henkilöllisyys paljastui, alkoi sen perkaaminen, keitä kirjailija oli käyttänyt varsinkin kunnottomien henkilöidensä esikuvina. Siinäkin mielessä kirja saa pohtimaan nykyhetkeä ja menneisyyttä ja niiden välisiä yhtäläisyyksiä.

Lukiessani ja tiedonhakua ajatellessani palasin mielessäni 1980-luvun Hyvinkään kaupunginkirjaston lasten lukusaliin, jonka hakuteoksista koetin etsiä tietoja lempikirjailijoista. Mitä niistä ei löytynyt, melkein jäi pimentoon. Koululaiselle joskus esitin toiveen tyttökirjailijoiden elämäkerta-artikkelisarjasta ja sellainen ilmestyikin (joko pyynnön johdosta tai sit ei) ja leikkasin ne huolellisesti talteen.

Kun nyt helmi-maaliskuussa sain pyynnön kirjoittaa Louisa May Alcottista Turun kaupunginteatterin Pikku naisia -esityksen ohjelmavihkoon, tilanne oli hyvin toisenlainen: erilaiset verkkoresurssit tarjosivat hyvin perustietoa, ja omalla tietokoneella oli koottuna kirjallisuutta ja viittauksia. Se on helppoa, mutta ei ehkä ole hullumpaa sekään kokemus ja tiedonetsinnän taito, jota aiemmassa maailmassa saattoi saada.

Gaskellin kirjoittamasta Charlotte Brontë -elämäkerrasta lisää pikaisesti esimerkiksi täältä
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Life_of_Charlotte_Bront%C3%AB . Gaskellin romaanejakin kannattaa muuten lukea, niissä on vähemmän tragiikkaa mutta enemmän maanläheistä elämänmenoa kuin vaikkapa Brontë-ystävällä.

Pohjoismaat, samalla tavalla erityiset?

Ostan tanskankielisen lehden ehkä kerran, pari vuodessa, mutta välillä siitä sitten riittääkin luettavaa vaikka miten pitkiksi ajoiksi. Tällä kertaa mukaan tarttui Weekendavisen 17 feb 2023, jossa oli muun muassa laaja kuningatar Margareeta II:n haastattelu sekä kulttuuripoliittista keskustelua aikakauskirjojen merkityksestä, Judith Butler-analyysiä, ”Delftin sfinksin” ylistystä (Synne Rifbjerg Vermeer Rijksmuseetissa) ja 1600-luvun kiinalaiseen kaunokirjallisuutta (Jinpingmei, ”Madame Bovary på steroider”).

Kun Martin Krasnik keskustelee Tanskan kuningattaren kanssa, otsikko Dronningen uden filter kertonee sekä siitä, että kuningatar puhuu avoimesti ja poseeraa kameralle ilman ylimääräistä filtteriä – että toisaalta siitä, että kuningatar tunnetusti sauhuttelee huoletta. Margareeta II toteaa haastattelijalle, että turha enää tässä iässsä keventää tupakointia.

Haastattelu liikkuu Tanskan historian ja tanskalaisuuden kehyksessä – kuningatar palaa muistoissaan toisen maailmansodan aikaiseen saksalaismiehitykseen ja pohtii samalla Ukrainan tilannetta. Samalla keskustelussa ollaan yllättävänkin lähellä Suomen ja pohjoismaisten kansallisten identiteettien isoja kysymyksiä, sillä Tanskan miehityksen ja Unkarin 1956 kansannousun lisäksi Margareeta II vertaa Ukrainan sotaa talvisotaan. Samalla, kun keskustellaan Tanskan valtion, Tanskan hallitsijan ja tanskalaisten asemasta ja kohtalosta suuressa maailmassa, keskustelu kääntyy useaan otteeseen pohjoismaisiin vertailuihin.

Kuningatar Margareeta II pohtii haastattelussa, että tanskalaisia on niin vähän, että se tuo tietyn yhteenkuuluvuuden tunnetta aivan kaikkien tanskalaisten välillle, asemasta riippumatta. Tämä kokemus yhdistänee myös monia suomalaisia, norjalaisia, islantilaisia ja ruotsalaisia. Jäinkin miettimään rinnakkaisia pienuuden kokemuksia, jotka lisäävät keskinäistä ymmärrystä, vaikka samastuttava kansallisuus on eri. – Toisaalta samassa lehdessä on juttu Tanskan ja Grönlannin vaatimuksista Arktiksen alueella – hiukan erilaista suurellisuutta ja omansalaisia rajanvetoja verrattuna Suomen pitkään itäiseen maarajaan ja sen pysyvyyteen.

Haastattelusta toisaalta välittyy myös etäisyys kuninkaallisen ja alamaisen välillä. Toimittajan tekstissä on häivähdys suomalaisistakin lehtijutuista tuttua, egosentristä ”mitä tämä haastattelu voi merkitä minulle toimittajana: tupakointia monarkin kanssa ja ainutlaatuista tasaveroisuutta” -henkistä haaveilua. Kirjoittaja joutuu kuitenkin toteamaan, että ystävällinen monarkki säilyttää etäisyytensä. Kun Krasnik tiedustelee kuningattarelta monarkkielämän rajoituksia, tämä vastaa, että kaikkien ihmisten elämässä on esteitä ja rajoituksia, mutta hän ainakin tiesi jo nuorena, mikä hänen eämäänsä rajaisi: hänestähän oli määrä tulla kuningatar. Voi suorastaan kuulla, miten kuningatar kohauttaa olkapäitään. Samalla hän toteaa, että hänen oli paras olla se, joka poisti neljän lapsenlapsen kuninkaalliset tittelit: parempi, että päätös ei jäänyt kruununprinssille, vaan että vastuun päätöksestä otti ”vanha nainen”.

Edelleen samassa lehdessä Asker Hedegaard Boye puolestaan pohtii: ”Danmark må være det europæiske land med færrest kulturtidskrifter. Har vi overhœvedet någen?” Hän lainaa Bergenin yliopiston kirjallisuusprofessori Eirik Vassendenin sanoja aikakauskirjassa Vagant: aikakauslehden tai aikakauskirjan (tidskrift) rytmi on lyhyt ja nopea – se ei liiku vain uutisjournalismin nykyhetkessä eikä kirjallisuusklassikoiden ikuisuuden perspektiivissä, vaan koko aikajänteellä. Tähän on aikakauskirjan päätoimittajana helppo samastua ja jäädä pohtimaan samalla muiden Pohjoismaiden kuttuuritilannetta.

Niin, miten on? Onko Tanskalla kulttuuriaikakauslehtiä? Ainakin Tanskalla on mainittu Weekendavisen, josta riittää luppohetkiin tavattavaa ja kommentoitavaa Nordiskt Forumissa Drakamöllanissa.

Fredrika Runeberg 1500-luvun kuvaajana

J L Runebergin rintakuva pöydällä, Fredrika Runebergin kuva "lattialla" kahvilan näyteikkunassa

Historiallisia romaaneja lukiessa huomaa välillä, että kirjailijat ovat jo pohtineet samoja asioita kuin tutkijat myöhemmin. Esimerkiksi Kaari Utrion romaani Kirstin (1968) tuo esiin 1500-luvun elämästä monenlaisia osuvia havaintoja, ja Ursula Pohjola-Pirhosen romaanissa Rautamarskin tytär (samoin 1968) pohditaan onnistuneesti Ebba Stenbockin asemaa Turun linnan henkisenä johtajana, käskynhaltija Klaus Flemingin kuoltua.

Pohjolan-Pirhosen romaanin pohdinnat ovat selvästi perustuneet tutkimuksessa käytettyihin kirjekopioihin vuoden 1597 Turun linnan piirityksestä (ns. Finska acterne). Ja sanon tämän positiivisessa mielessä. On hauska kohdata muita, jotka ovat viipyneet samojen naishistoriankin kannalta tärkeiden lähteiden äärellä, joita tutkimuksessa ei tästä näkökulmasta ole kovin paljoa esitelty.

Fredrika Runebergin (os. Tengström, 1807-1879) kirjallisessa tuotannossa taas näkyvät esimerkiksi Samuel S. Lönbomin 1700-luvulla julkaisemat lähdeteokset, joihin painettiin monia 1590-luvunkin tärkeitä lähteitä. 1800-luvun kaunokirjallinen tuotanto ja historiantutkimus limittyivät monin tavoin – olihan historian professori Zachris Topeliuskin erityisen tunnettu Välskärin kertomuksista ja muista historiallisista romaaneista, joissa kirjoitettiin tulkintaa suomalaisten omasta historiasta.

1800-luvun historiallisissa romaaneissa ja näytelmissä kirjailijat marssittivat esiin monia 1500-luvunkin historiallisia hahmoja kuten Klaus Flemingin, Daniel Hjortin ja Ebba Stenbockin (jota he 1800-luvun tapaan, 1500-luvun tavan vastaisesti, usein kutsuivat Ebba Flemingiksi). Fredrika Runeberg otti omaan historialliseen teokseensa nämä todelliset henkilöt ja asetti heidät sivuhahmoiksi, mutta päähenkilönä oli kuvitteellinen aatelisneito, romaanin nimihenkilö Sigrid Liljeholm (1862).

Sigrid on hiukan kuin 1800-luvulta saapunut kaino tyttö, joka vähän syrjästä mutta kuitenkin sisäistä voimaa osoittaen seurailee todellisempien 1500-luvun aatelisnaisten edesottamuksia. Runeberg ei alun perin edes ajatellut, että teosta kutsuttaisiin romaaniksi vaan ajatteli sen kokoelmaksi kuvia ajasta – 1800-luvun naiskirjailijan yleistä varovaisuutta, tai ehkä myös seurausta siitä, että kirjailija kaikkien muiden velvollisuuksiensa lomassa ei aivan ehtinyt viimeistellä teostaan tasapainoiseksi romaaniksi.

Sigridin kohtalo sekä Flemingin perheen kohtalo kietoutuvat toisiinsa, ja hän elää Ebba Stenbockin ja tämän tyttärien kanssa niin nuijasodan alkuvaiheita kuin Turun linnan piiritystäkin. Lopulta, 1500-luvun tutkijan näkökulmasta hiukan anakronistisesti, Sigrid päättää jättää sulhasensa ja keskittyä tyttökoulun opettajaksi. Tässä on hiukan samanlaista sadunomaisuutta kuin Zachris Topeliuksen Tähtien turvatit -kuvitelmassa siitä, miten 1600-luvun orpotyttö olisi voinut saada korkeampaa oppia.

Kuten Pia Forssell ja Kati Launis ovat todenneet, Fredrika Runebergin voi tulkita tuottavan kahden eri ajan naiskuvia. 1500-luvun naiset ovat teoksessa aikaansaapia rouvia, Sigrid edustaa 1800-luvun säätyläistytön ihannetta. Puhtaudessaan ja säyseydessään nuori Sigrid henkilöi naisihannetta, jolla on hyvin vähän tekemistä renessanssin ja suurvalta-ajan naiskuvien kanssa. Joka tapauksessa, Launiksen toteamuksen mukaisesti, Sigrid Liljeholm on maamme ensimmäinen naiskirjailijan luoma naispäähenkilö, joka ei joko mene avioliittoon tai kuole.

1500-luvun historiaa tutkinut näkee, että Runeberg tunsi sekä aikansa lähdejulkaisut että tutkimuskirjallisuuden.  Hän on teoksessaan pohtinut paljon esimerkiksi vapaaherratar Ebba Stenbockin ja muiden, historiallisten ja kuvitteellisten, naishahmojen elämää ja asemaa. Ebban lisäksi hänen tyttärensä Katarina ja Hebla Fleming sekä naisen rajallista liikkumatilaa ja tytrannimaisen miehen valtaa tuskaileva Welam de Wijkin äiti saavat paljon tilaa kirjan sivuilla.

Sigridiä voisikin tulkita siten, että Runeberg kirjoittaa naisen historiaa 1500-luvulta kaukaiseen, utooppiseen tulevaisuuteen. ”Historiallinen romaani on tarjonnut hänelle mahdollisiuuden liikkua ajallisesti laajalla alueella, se on tarjonnut hänelle väylän kirjoittaa naisen historiaa ja tehdä näkyväksi se historia, jota eletään sotatantereiden ulkopuolella”, kirjoittaa Kati Launis (2005, 262). Ja edelleen Sigrid Liljeholm on kiinnostava sekä romaanina että historiallisten tapahtumien kuvauksena.

… on helpompi kirjoittaa J. L. Runebergistä mainitsematta Fredrika Runebergiä kuin päinvastoin. Riittäköön kuitenkin tällä erää huomio, että bloggauksen kuvituskuva (Fredrika ”lattialla”) sekä Mastodonissa käyty keskustelu innosti nyt kirjoittamaan Fredrika Runeberg os. Tengström 200 vuotta -juhlan kunniaksi 2007 laatimani esitelmän pohjalta.

KIRJALLISUUTTA

Lahtinen, Anu (2021). Ebba, kuningattaen sisar. Jyväskylä, Atena.

Launis, Kati (2005). Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Pohjolan-Pirhonen, Ursula (1968). Rautamarskin tytär. Helsinki, WSOY.

Runeberg, Fredrika (2007 (1862)). Sigrid Liljeholm. Helsingfors, Svenska litteratursällskapet i Finland.

Runeberg, F. (2007). Min pennas saga. https://litteraturbanken.se/txt/lb10435130/lb10435130.pdf

Utrio, Kaari (1968). Kirstin. Helsinki, Tammi.

”Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa”- lue arkkiteinin jäätävä kirje!

[Edit: päätin vaihteeksi testata klikkiotsikkoa, vrt. https://anulah.wordpress.com/2017/03/07/hatkahdyttava-totuus-naantyneesta-vaimosta/]

Miten opastaa nuoria ihmisiä vaarallisessa maailmassa? Ongelmaa ovat joutuneet pohtimaan vanhemmat ja kasvattajat maailman sivu. Jo muinaiset sumerilaiset tuskailivat kiittämättömien lasten kanssa, ja Gottlund valitti 1800-luvun alussa, että lapset kurittavat vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. (Ks. https://anulah.wordpress.com/2012/11/03/ennen-lapset-kasvatettiin/)

Puoli vuosituhatta sitten eräs karkuripoika koetteli Turun arkkiteini Paulus Scheelin ja Tallinnan porvari Hans Suurpään välejä. Kirkollisten velvoitteidensa lisäksi Paulus Scheel kävi kauppaa ulkomaille, majoitti ulkomaisten kauppiaiden poikia näiden opiskellessa Turussa, ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa monien kanssa.

Kun Paulus Scheelin palvelija kävi Tallinnassa vuonna 1510, Hansin poika Mårten karkasi isänsä ja äitipuolensa luota ja kätkeytyi Scheelin laivaan. Scheel puolestaan kohtasi pojan juuri ennen lähtöään Venäjälle neuvotteluihin, joten hän selitti ottaneensa pojan ja tämän asiat pikaisesti hoitoonsa, kunnes ehtisi perehtyä tilanteeseen paremmin.

Tapahtumasta käytiin poikkeuksellisen kovasanaista kirjeenvaihtoa, sillä Hans Suurpää syytti Paulusta ja tämän palvelijaa poikansa houkuttelemisesta Turkuun. Tällainen syytös kävi arkkiteinin kunnialle, ja Paulus lateli lyhyin, kiihtyneen oloisin virkkein oman kantansa, samoin kuin muutamia kasvatusohjeita:

Olisin varsin mielelläni nähnyt, että hän olisi heti palannut luoksenne. Mitään hyötyä en tiedä hänestä saavani. [–] Nyt kun palasin Venäjältä, hän seurasi minua tänne Ruotsiin ja käy nyt täällä koulua. Asunnon ja ruoan olen antanut hänelle ystävyytemme tähden. Jos haluatte hakea hänet pois, olkaa hyvä vaan. En pyytänyt häntä tänne, en hakenut häntä tänne, en aio häntä täältä pois ajaa. Olen antanut hänelle hyviä neuvoja parhaimpani mukaan mitä olen suinkin voinut. Ketään en voi pakottaa sinne, minne hän itse ei halua, en myöskään antaa kahlita ja vangita teidän tähtenne, tai ryhtyä pyöveliksi tai kyläpoliisiksi. Ei siis tarvitse kirjoittaa minulle niin loukkaavia kirjeitä [–]

Tiedätte nyt, että hän on täällä, toimikaa hänen kanssaan miten haluatte. Ajattelin, että olisin ansainnut kiitosta enkä vihaa siitä, että olen varjellut häntä joutumasta johonkin roistojoukkoon tai ryhtyä muuhun hullutukseen. Mutta jos suvaitsette ottaa vastaan neuvoni, kohdelkaa poikaanne rauhallisesti ja harkiten, jos haluatte hänestä aikanaan iloa. Ihmistä ei voi heti saada niin viisaaksi ja järkeväksi kuin mitä hänen tulisi olla. Teidät Jumalan haltuun uskoen. (Käännös AL, korjaukset tervetulleita)

Mårten Suurpää, oli saanut erityisenä suosionosoituksena Turun piispalta Maunu Särkilahdelta (Magnus Nicolai Stjernkors) testamenttilahjoituksen, jolla hänen oli määrä rahoittaa opintojaan. Ilmeisesti isä Hans oli kuitenkin haluton lähettämään poikaa Turkuun. Scheel ei ilmeisesti koskaan lähettänyt kirjettä, tai Hans-isä ei sitä ainakaan saanut – hän kuoli samoihin aikoihin, ja porvarin ja arkkiteinin riita raukesi.

Kun Mårten nyt oli orpo, hänen äitipuolensa ilmoitti, että uskoi mielellään Mårtenin Paulus Scheelin ja muiden turkulaisten huomaan, jotta nämä kasvattaisivat hänestä hyvän papin. Mårten opiskelikin tämän jälkeen sekä Turussa että myöhemmin Upsalassa. Birgit Klockars on arvellut, että hän saattaa olla sama henkilö kuin kirkkoherra Mårten Johannis, joka mainitaan Nauvossa 1530-luvun lopulla.


Otteita kirjeestä (Paval / Paulus Scheel, Turun tuomiokirkon arkkiteini, Hans Suurpäälle vuonna 1511). Diplomatarium Fennicum 5471, aiemmin Finlands medeltidsurkunder VII, 5471, http://df.narc.fi/document/5471, myös dokumentit 5423, 5424, 5449, samoin Birgit Klockars, I nådens dal, (1979),163 sekä Hanska & Lahtinen teoksessa Huoneentaulun maailma, SKS 2010. Kirjeet kuvattuna myös täällä https://www.doria.fi/handle/10024/124101

Venlige helsa forsent met Gudh. Som i skriffwe mik til, Hans, besynnerlige gode wen, bode nw och swa i höstres om ider son Morthen, at myn drengh skulde haffua stulit och lockat honom tedhan from ider etc., [–] Huad han [Morthen] swarade ther til, weth han sielff göra rekenskap fore. Män myn drengh vrsakade han oc alle andre, the i skepet wore, at the hade met honom inthe göra. [–]

Jagh hade ganska gerna seet, at han hade stragx komit ider tilhonde igen. Engen fordel weth iak mik aff honom haffua. [–] Nw sidhan jak kom fron Rytzelandh folde han mik hiit til Abo oc gonger her nw til scola. Kosten och hwsrwm hauer jach vnt honom for wener skuldh. Teckis ider lata henta honom igen, thet mai göra. Jnte bodh hahde jac effter honom, inthe hentade jac honom hiidh, ey heller achter jac honom hädan föra. Jac haffuer vnderwist honom met godom ordom thet bäste oc yterste jach haffuer kunnit göra. Engen kan jach truffwa tidh han sielff wil ey fara, ey heller kan jac nagon latha basta eller bynda for ider skuldh, eller bödhel eller byswen aff mik göra. Ty giordis icki behoff at scriffua sa hommodigh breff fron ider. [–]

i wethe nw han är her, görer om honom huad ider täckis. Jach menthe mik haffua fortjänt tak oc engen owilia, at jak honom haffuer hyllat til mik ther vppa, at han skulde icke koma i on skalke hopp eller tage sik nogot löst liffwerne fore. Män vele i tagha myt rodh, tho roder jac ider fulleliga, ati fara wiseliga oc sacta met honom, swa frampt i wele noghen tidh hugnat aff honom haffua. man kan icke skapa menniskien stragx sa wiiss och kloch, som henne bör wara. Jder her met Gud befellendis.

Joulukirje diktaattoreille

Edit 29.12.2022. Koska historioitsijana elän epäsynkronisessa suhteessa aikaan ja useammin enemmän menneellä vuosituhannella kuin nykyisellä, tulin lukeneeksi jouluaaton Hesarin vasta 5 päivää myöhässä ja huomasin silloin, että sama kirje oli julkaistu uudelleen HS:ssa tänä vuonna.Tätä blogissa tarjottua taustoitusta et kuitenkaan lukenut HS:stä.

Kulttuurihenkilöiden poliittiset kohukommentit tai ”skandaalipaperit”, samoin kuin ”äärisivustojen” reaktiot eivät ole vain 2000-luvun yksinoikeus.

Jouluaattona 24.12.1938 Frans Emil Sillanpää julkaisi ”Joulukirjeen diktaattoreille” (Suomen Sosialidemokraatti no. 348, 24.12.21938) ja puhutteli siinä niin Stalinia, Hitleriä kuin Mussoliniakin. Sanoma oli lyhyesti ottaen se, että vaikka diktaattorit kuvittelivat olevansa suuria, on sivistys ja kristinuskon sanoma heitä suurempi ja pysyvämpi. Mussolinin soidenkuivatushankkeitakin hän väheksyi suomalaisittain mitattömiksi.

Joulukirje diktaattoreille kuvamuodossa

Alkuperäinen joulukirje ja sen herättämä keskustelu on nykyään luettavissa Kansalliskirjaston hienossa digitoitujen sanomalehtien kokoelmassa os. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1317312?page=6. Ja keskusteluahan kyllä syntyi. Tekstiä julkaistiin uudelleen ja lainailtiin sekä kiittäen että moittien. Useampikin lehti nosti paheksuen esiin sen, että Sillanpää kajosi Napoleonin maineeseen. Toinen julisti, että diktaattorit olivat järjestäneet leipää ja työtä paremmin kuin demokraattiset järjestelmät.

Monille Sillanpään puheenvuoro oli tervetullut kulttuurin ja myötätunnon puolustus. Sillanpäätä moitittiin yhtäältä marksilaisuuden äänitorveksi, toisaalta kehuttiin, että hän oli korostanut oletetuille vasemmistolaisille lukijoille demokratian arvoa totalitaaristen järjestelmien rinnalla (ja vallakumouksen sijasta). Yhden mielestä Sillanpään kirje oli skandaali, toisen mielestä reaktiot olivat ”hälinää” tai ”myrsky vesilasissa”. Osa kommentoijista ei ollut tainnut lukea alkuperäistä kirjettä, sillä Sillanpäätä kehotettiin muun muassa muistamaan, että Saksassa oli vaikuttanut sellainen hieno kirjailija kuin Goethe. Sillanpää oli kuitenkin nimenomaan maininnut Goethen esimerkkinä siitä, millaiset saksalaisen kulttuurin aarteet säilyisivät 1930-luvun poliittisten käänteiden tuolle puolen.

Kuulostavatko reaktiot tutuilta? Mieleeni tuli nykyajan vaatimukset, että kaikkia tulisi kritisoida tasapuolisesti (tähän voidaan esittää ns. false balance -kritiikkiä). Lukematta tai kuulopuheen perusteella tuomitseminen ei ainakaan tviittijakojen aikana ole mitenkään vierasta. Tutuilta kuulostivat moitteet nimettöminä huutelevista kritiikoista (”nimettömät sala-ampujat sekä puhelimessa että lähetyksissään ovat sitä kauhistuneet”, kuittasi Suomen Sosialidemokraatti 2.1.1939), samoin valitukset siitä, että kulttuuripersoonat sekaantuvat politiikkaan. Muutamassakin puheenvuorossa huomautettiin, että lehdistön muka neutraali suhtautuminen ohitti sen, mitä tiedettiin Saksan keskitysleireistä (kyllä, juutalaisvainot ja keskitysleirit mainittiin useissa jutuissa). Aihetta kommentoivia puheenvuoroja julkaistiin ahkerasti eri lehdestä toiseen, samaan tapaan kuin nykyään jaetaan ja siteerataan ahkerasti ristiin eri medioita tai julkaistaan saman pakinoitsijan tekstiä eri lehdissä.

Vanha kunnon ”mitä ulkomailla ajatellaan” -tulokulma toistui myös. Jotkut olivat huolissaan diplomaattisuhteiden vaarantumisesta Italiaan ja Saksaan. Jonkun kirjoittajan mielestä Ranskaakin olisi pitänyt moittia. Epäiltiin, että nyt jää Nobel saamatta, tai toisaalta arvailtiin, että tällä se nyt viimeistään irtoaa. Samalla uutisoitiin, että Koskenniemi sentään oli tehnyt hyvän vaikutuksen muun muassa Italiassa. Saksassa Sillanpään teokset menivät makulatuuriin, ilmeisesti ei kuitenkaan rovioille.

Marraskuussa 1939 tunnelmat olivat toisenlaiset. Sillanpää oli tuore nobelisti, Suomessa oli käynnissä ”ylimääräiset kertausharjoitukset”; vuoden 1938 ”joulupukki-kirje” oli joko unohdettu tai sitä pidettiin nyt viisaana puheenvuorona, joskin huomio keskittyi enemmänkin Sillanpään marssilauluun. Myöhemmin Sillanpään puheenvuoroon on viitattu jämäkkänä ja arvokkaana kannanottona, johon on palattu mm. Helsingin Sanomissa 1993 (maksumuurin takana) ja Demokraatissa 2013.

”Kun nyt vain sodat pysyisivät edes niissä rajoissa, joissa niitä nykyään käydään, yleinen rauha säilyisi sekä työtä ja toimeentulomahdollisuuksia olisi”, oli nimimerkki Aapo pohtinut Etelä-Suomen Sanomissa 10.1.1939. Kunpa olisivat pysyneet. Sillanpään joulukirje muistuttaa joka tapauksessa siitä, että nykyhetken hulinassa on hyvä koettaa pitää katse myös kauempana horisontissa ja miettiä, mikä pysyy ja mikä on tärkeintä. Hyvin voi myös jouluna 2022 yhtyä hänen loppusitaattiinsa:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä!

—————————————

Koska tämä teksti on bloggaus eikä tutkimus, en lähtenyt hakemaan aiheesta tutkimuskirjallisuutta, mutta aiheesta on kirjoitettu kirjallisuusvinkkien kera esimerkiksi nyk. Demokraatissa vuonna 2013 https://demokraatti.fi/f-e-sillanpaa-kirjoitti-joulukirjeen-diktaattoreille-suomen-sosialidemokraatissa-75-vuotta-sitten ja Veikko Huuskan blogikirjoituksessa https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/157339-f-e-sillanpaan-joulukirje-diktaattoreille-jouluna-1938 Artikkelit on haettu Kansalliskirjaston digi https://digi.kansalliskirjasto.fi/ haulla ”joulukirje diktaattoreille”.
Blogitekstin jakokuvaksi on valittu Hyvinkään kaupunginmuseolla säilytettävä valokuva Frans Emil Sillanpäästä vierailulla Hyvinkäällä.

So long Tirppa, mä lähden Norsulaan

[Toim. huom. teksti on loppuvuodelta 2022, jotkut havainnot ovat voineet vanhentua.]

Onnistuin! Täällä ollaan. Mitäs nyt pitää tehdä?

Tällaisia aloitusviestejä on pulpahdellut joulukuun mittaan somemaailmassa, joka tunnetaan nimellä Mastodon. Twitterin ”Lintusivu” (”Birdsite”) on uuden omistajansa kanssa muutellut algoritmia ja sekoillut toimittajien tilijäädytysten ja some-linkkien blokkaamisen kanssa siinä määrin, että moni on alkanut etsiä uutta sijaa somekeskusteluille. Itsekin kyllästyin omistajan yleiseen hölmöilyyn, ja muutenkin – vaikka Twitter on ollut kiinnostava keskustelupaikka, se tuppaa vääntämään asiat ja tunteet jotenkin kireälle. Kymmenen vuoden takainen 2010 hassuttelu on vaihtunut aggressiivisempaan poseeraamiseen, riitelyyn, yleiseen keuhkoamiseen ja misinformaatioon.

Jos kaipaa paikkaa, joka ei profiloidu sekoilevan omistajansa hahmoon, Mastodon sopii hyvin: se on hajautettu, avoimeen koodiin perustuva verkosto, jolla on monia palvelimia (päälle 12 000, jos tulkitsin oikein tätä? https://mastodon.help/instances) ja niiden ylläpitäjinä yksityishenkilöitä, järjestöjä ja muita organisaatioita. Ei siis ollakaan yhden ison yrityksen tai sen johtajan ailahtelujen armoilla.

Twitteristä Mastodoniin siirryttyä tähyilin hetken aikaa tuttujen Twitter-pakolaisten seurassa ihmetellen: mitäs nyt, minnes nyt, mites tää toimii? Sitten esiin alkoi tulla uusia nimiä, aiheita ja asioita. On klassisia nkoira- ja kissakuvia, upeita maisemia eri puolilta maailmaa, monenlaisten tutkijoiden kuulumisia mitä erilaisimmista aiheista Alaskasta Tasmaniaan. Esimerkiksi @bookstodon tarjoaa monenlaisia kirjakuulumisia, lanu-kirjailijat (lasten ja nuorten kirjallisuutta siis!) kuten Magdalena Hai ovat aktiivisesti mukana suomenkielisessä kirjakeskustelussa. Mukana on myös mm. Kirsin kirjanurkka.

Ja tunnelma! Mikä tunnelma! Twitteristä Mastodoniin tultua olo oli kuin olisi siirtynyt kamalasta markettihälinästä vanhaan viihtyisään kahvilaan, jossa on paksut matot ja mukavia nojatuoleja. Siellä voi istuskella juomassa glögiä ja vaihtamassa kuulumisia ihmisten kanssa. Niin, tosiaan viestejä ei nosta esiin algoritmi, vaan päivitykset virtaavat aikajärjestyksessä silmien edessä, ja omaa viestivirtaa voi ohjata suodattimin, hashtagein, tägäyksin tai jaoin. Mastodonin tunnuskuvissa sympaattinen norsu seikkailee ympäri maailmaa ja luonnon helmassa. On enemmän tilaa kirjoittaa, ja jotenkin keskustelu, joka Twitterissä äkkiä kääntyy kireäksi virheellisten sanavalintojen nyppimiseksi, kehittyy rakentavaan ja kiinnostavaan ”hauska on tietää” -suuntaan.

Hyvin sopiikin mastodon.socialin toivottaa tervetulleeksi tällaisen kuvan kera:

Toki tyylinsä kullakin ja tyylinsä palvelimillakin. Eri palvelinten säännöt hiukan poikkeavat toisistaan – esimerkiksi osa suomalaisista palvelimista rajaa käyttökieleksi suomen – mutta palvelinten välillä voidaan viestitellä, kuten sähköpostikin kulkee hotmailin, gmailin ja jippii:n välillä. Aloitin suomalaisella palvelimella (edit 17.11.2023: ko. palvelinta ei enää ole), jonka ylläpito alkoi jossain vaiheessa valittaa, että on liikaa puidenhalailutunnelmaa ja pitää saada rähinää. Rähinä ei nyt itseäni just kiinnostanut, joten vaihdoin maisemaa, mikä oli suht kätevää, vaikka hetki menikin säätäessä. Jos joku keskustelija ei noudata palvelimen sääntöjä, hän joutuu palvelimelta pois, ja jos joku palvelin toimii kyseenalaisin periaattein, muut palvelimet voivat sulkea sen pois. Twitteristä on siirtynyt myös positiivisia asioita – esimerkiksi jouluksi on suunnitteilla yhteisoloa ja viestintää #JoinIn-häsän äärellä.

Norsulassa Twitterin omituinen tilanne on herättänyt paljon vitsailua. Twitteriä kommentoidaan välillä niin paljon, että joku voi siihen väsähtää, mutta suodattimilla voi myös rajata aiheita, jotka eivät kiinnosta itseä. Viime päivinä yhteishupia syntyi erehdyksestä, joka sai alkunsa, kun Twitter esti ”Join Mastodon” (joinmastodon.org) -osoitteen. Eräs toimittaja päätyi monen erehdyksen summana kertomaan, että Twitter oli blokannut Mastodonin perustaja John Mastodonin.

Syötteeseen virtasi #JohnMastodon-vitsejä ja meemejä John Mastodonista mastodontin hahmossa, Keanu Reevesin tulkitsemana seikkailijana, historiallisissa valokuvissa muka rakentamassa varhaista mastodonia. Onpa jo esitetty, että itse asiassa John Mastodonia tärkeämpi alku-mastodonin kehittäjä olikin hänen puolisonsa Johanna / Joan Mastodon, joka on syrjäytetty historiasta. Mustavalkokuvia on jaettu muka puolisoista yhdessä ja erikseen, erilaisen vanhan teknologian äärellä. (Mastodonin kehitti alun perin Eugen Rochko, joka on mastodon.socialin ylläpitäjä.)

Mastodonista ohjeistaa hyvin ja selkeästi Roni Laukkarinen, jolla on päivittyvä bloggaus ”Näin aloitat Mastodonin käytön – Mihin rekisteröityä, ketä seurata?” https://www.rollemaa.fi/nain-aloitat-mastodonin-kayton-mihin-rekisteroitya-keta-seurata/ Laukkarisella on myös erinomainen pikaohje: ”Jos et jaksa lukea tai et ole kiinnostunut yksityiskohdista, luo tili Mastodoniin (mas.to) tästä.” (Hyviä havainnollistuksia myös täällä: https://www.spongefile.com/mastodon-quickstart-guide/)

Instanssista kannattaa tosiaan lähtökohtaisesti tarkistaa käyttöehdot, koska ylläpito on voinut rajata pois esimerkiksi organisaatiot, markkinoinnin tai tietyt kielet. Itse suuntasin H-NET:in ylläpitämään osoitteeseen https://h-net.social/ koska sen käyttöperiaatteet olivat rakentavat mutta yksinkertaiset, ja se oli suunnattu humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen ihmisille (https://h-net.social/@anulahtinen). Laukkarisen yllämainitussa kirjoituksessa on esitelty hyvin erilaisia palvelimia, ”instansseja”.

Hankalinta on alussa löytää ja linkittää seurattavakseen itseä kiinnostavat ihmiset muilta palvelimilta, mutta senkin oppii nopeasti. Mastodon toimii selaimella melko hyvin, applikaatioissa voi olla vaikeampi saada eri osia helposti näkyville. Alla on oma selainnäkymäni, jossa vierekkäisillä palstoilla voi keskustella, seurata yleistä feediä, omia ilmoituksia tai tietyn henkilön sivua.

Olen ollut Twitterissä vuodesta 2009 ja seurannut siellä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden päivittyvää seurantaa, seurannut Conan O’Brienin somekohtaloita ja #ImWithCoco-kampanjointia (https://anulah.wordpress.com/?s=conan+o%27brien) ja kirjoittanut siitä vuonna 2013 katsausartikkelinkin Lähikuvaan (”Tv-viihde sosiaalisen median pyörityksessä: Conan O’Brienin tapaus” https://journal.fi/lahikuva/article/view/121170). Ajankulukseni toin Twitteriin lisää 1500-lukua ja tviittailin sinne suuren osan Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikkakirjaa 1500-luvun lopulta (https://anulah.wordpress.com/2012/08/14/twiittaavan-aatelismiehen-havaintoja/) Myöhemmin käytin Twitteriä myös opetuksessa, kun testasimme historiatiedon jakamista kurssilla ”Kevään 1918 Helsinki tviitteinä” (ks. yhteisartikkeli Yliopistopedagogiikassa https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2019/12/31/helsinki-1918-twitter-toteutuksena/). Keväällä 2020 huvittelimme aiheesta #pähkinäsaarenrauhameemeinä.

Olin juuri jännityksellä seuraamassa, pääsenkö Twitterissä 3000 seuraajan määriin asti, kun Twitterin omistajavaihto vei maun kokon hommasta. Ja nyt kun olen pari viikkoa palloillut Mastodonissa, tuntuu siltä, että Norsulassa on hauskempi viettää aikaa. Sehän ei ole sama kuin Twitter eikä korvaa Twitteriä kokonaan, mutta olen alkanut ajatella, että en ehkä kaipaa niitä asioita, jotka jäivät Twitteriin, vaikka joitakin ihmisiä kaipaan. Mutta siihenhän on helppo ratkaisu – tulkaa mukaan Mastodoniin!

Ulkomailla samanhenkisiä pohtii mm. Mike Masnick kirjoituksessaan ”Why Would Anyone Use Another Centralized Social Media Service After This?” Techdirt 21.12.2022 https://www.techdirt.com/2022/12/21/why-would-anyone-use-another-centralized-social-media-service-after-this/ Mastodonissa on jo Itä-Suomen yliopiston aktiivisomettajarehtori Tapio Määttä, eilen sinne ilmestyi Kielipankki, ja ehkäpä Historiallinen Aikakauskirjakin voisi sieltä ottaa pienen jalansijan. (Edit: Historiallinen Aikakauskirja on nyt ”fediversessä” os. https://toot.community/@HAik hyvässä seurassa mm. Suomen Antropologin https://h-net.social/@suomenantropologi@fediscience.org kanssa.)

Kuka on seuraava?

« Older entries Newer entries »