In the Footsteps of Queen Christina

(Alempana tietoa suomeksi)

This winter, I have been involved in an interesting project together with the Finnish Baroque Orchestra. In the concert Dancing Queen – Music from the life of Christina, Queen of Sweden, the concert program contained an extra booklet with articles about Christina; one written by Matti Klinge, another by the undersigned and yet another by Laura Yli-Seppälä. As stated on the homepage of FIBO, ”the texts also fathomed the European roots of the Finnish national identity, which reach far back in time to long before the official independence of our country”.

My article ”The Women of North and the European Civilisation” (from the page 20) also discusses some other Nordic women, such as Bridget of Sweden, Beata Rosenhane and the somewhat mysterious Christina Regina von Birchenbaum. I will write more about the last-mentioned a little later on.

The booklet ”In the Footsteps of Queen Christina” is now available online in Finnish, Swedish and English (links below). Enjoy!
_______________________________
Tänä talvena olen siis ollut mukana kiinnostavassa yhteistyöhankkeessa Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa. Kuningatar Kristiinan jalanjäljillä -konserttiohjelmassa julkaistiin Matti Klingen, allekirjoittaneen ja Laura Seppälän artikkelit, joissa käsiteltiin kuningatar Kristiinaa, hänen aikaansa sekä laajemmin kysymyksiä Pohjolan naisista ja oppineisuudesta.
Ohjelmalehtinen, jossa on artikkelini ”Pohjolan naiset ja eurooppalainen sivistys”, on nyt julkaistu verkossa suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Siinä käsitellään myös muutamia muita naisia, kuten Pyhää Birgittaa, Beata Rosenhanea ja hiukan arvoituksellista varhaista runoilijaa (runoilijanimeä?) Christina Regina von Birchenbaumia. Jälkimmäisestä minun on tarkoitus kirjoittaa vähän enemmänkin, ensin tässä blogissa ja sitten toisaalla. [Tässä on 10.4.2017 ilmestynyt pohdintani Christinan runosta.]
Taideyhteistyö on todella mukavaa ja kiinnostavaa! Alustavana puhvina seuraava yhteistyöhanke – Kulkuriteatterin Punainen rubiini. Lisää siitäkin tuonnempana.
Kristiina - Egmont - Laukko

Kuningatar Kristiina maalari Egmontin kuvaamana Minervana. Maalaus Laukko Historicum, kuva FT Liisa Lagerstam.

Veikö Klaus kielen?

Lupaan seuraavaksi käsitellä vähän leppeämpiä aiheita, mutta lisään viime viikon blogilastujen joukkoon vielä yhden ”lähteet kertovat” -tapauksen, vähän vähemmän kuuluisan tarinan. Tässä tapauksessa ei revitty partaa vaan – kieli, ja syylliseksi mainitaan Klaus Fleming itse. Tarina kuvastaa hyvin sitä, miten sekasortoiset ja väkivaltaiset olot olivat 1590-luvun lopulla, kun Ruotsin valtakunnan kruunusta taisteltiin. Suomen käskynhaltijana ja sotaväen ylipäällikkönä Klaus Fleming puolusti kuningas Sigismundin valtaa ja vastusti Kaarle-herttuan yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa, eikä hän epäröinyt käyttää väkivaltaa. Eräs kertomus, joka Klaus Flemingistä levisi, tiesi kertoa, että käskynhaltija salli palvelijoidensa turvautua väkivaltaan, jotta viestinviejät ja valittajat eivät pääsisi Ruotsiin Kaarle-herttuan luo, ja että hän oli antanut leikata eräältä valittajalta kielen (ks. esim. Heikki Ylikangas, Nuijasota, uudistettu painos 2004, s. 127).

Olen törmännyt tähän tietoon ainakin muutamassa lähteessä. Kaarle-herttuan, myöh. Kaarle IX:n, avioton poika Carl Carlsson Gyllenhielm kertoi muistelmissaan, miten Arbogan valtiopäiville (1597) ”tuli mies, nuori ja vahva kaveri Pohjanmaalta, joka oli uhannut vanhalle Flemingille, että valittaisi Kaarle-herttualle mielivallasta ja vääryydestä jota hänelle osoitettiin. Siksi Fleming oli antanut ottaa hänet kiinni ja leikkauttanut häneltä suuren palan kielestä, sanoen: menepä nyt valittamaan. Tämä mies ei voinut nyt puhua, vaan joutui asettamaan sormet suuhunsa kieltä vasten ja siten muodostamaan sanansa.”

”kom en karl, ung och stark persohn ifrån Österbottn, hvilken hade hotatt gammla Flemmingen, att klaga för herttigh Carl den vold och orätt som honom bevijstes. Therföre Flemmingen hade låtidh honom fast taga och skära ett stoort stycke af tungan på honom, säijandes: gack nu och klaga. Thenna kunde nu inthett tala, uthan han moste stickia fingeren i munnen emot tungan och så förde han orden fram om sin mening.” (Kaarle IX:n aviottoman pojan Carl Carlsson Gyllenhielmin omakätisiä muistiinpanoja vuosilta 1597-1601, Historiska Handlingar XX, toim. Joh. Ax. Almquist, Tukholma 1905, s. 260)

Kyseessä on ilmeisesti Carl Carlssonin itse näkemä tapaus. Vaikka se seikka, että Klaus Fleming oli hänen isänsä pahimpia vihamiehiä, saattoi vaikuttaa siihen, miten hän tapahtumaa kuvasi, eivät hänen muistelmansa muuten anna vaikutelmaa, että hän laittaisi niihin omiaan. Ja valitettavasti, vaikka kaikki puheet Klaus Flemingin julmuuksista eivät pitänekään paikkaansa, tämä tapaus on linjassa sen kanssa mitä hänen äkkipikaisesta ja häikäilemättömästä toiminnastaan muuten tiedetään. Kuten Ulla Koskinen on todennut tutkimuksessaan, 1500-luvun voimistuva kuningasvalta antoi usein paikallisille edustajilleen, aatelisille, vapaat kädet toimia kuninkaan valta-aseman turvaamiseksi.  (Ulla Koskinen, Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, Helsinki 2011, s. 270-271.)

Tarina oli ilmeisesti laajasti tunnettu, koska se näyttää innostaneen tukholmalaista laitapuolen kulkijaa yrittämään onneaan. 21.3.1599 Tukholman raadin eteen tuotiin näet varas, joka  oli pitkään teeskennellyt, ettei voi puhua, koska Klaus Fleming muka oli repinyt häneltä kielen suusta:”Samainen varas on pitkään esittänyt, ettei muka pysty puhumaan, ja on sanonut että herra Klaus Fleming oli repinyt häneltä kielen suusta. Hyväsukuinen Hans Johansson kysyi miksi hän sellaista karkeaa ja valheellista huhua oli antanut levittää, mihin varas vastasi: hän oli näin tehnyt voidakseen vapaasti kerjätä ja jotta ihmiset olisivat auliimmin häntä auttaneet.”

”samme tiuf hafuer och enn tidh lånng hållet sig lyke som hann inthet hadhe kunnett tale, vthenn sagt att her Claes Fleming skulle hafwe låthet skured tungann vthur munnen på honom. derföre tilsporde wälbe:te Hans Jahansson honom hui han sådent grufueligit och osannfärdeligit rychthe hade låthet vthgå, suarade hann på thet hann frytt fingie gå tyggia och folk theste bettere skulle hielpe honom.” (Stockholms stads tänkeböcker 1596-1599, toim. Daniel Amquist, Tukholma 1954, s. 235.)

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mainittu pohjanmaalainen vaan eri henkilö, joka oli kuulemistaan jutuista innostunut hakemaan omaa etuaan. Klaus Flemingillä oli ollut vaikutusvaltainen asema myös Tukholmassa Juhana III:n hallituskauden lopulla. Aikaa oli kuvattu raadin pöytäkirjoissa murheelliseksi ajaksi, joka pakotti monien rinnasta huokauksia ja sai monet vuodattamaan kyyneliä, kun ”Klaus Fleming kukoisti” (”Klas Fleming florerer” – Stockholms stads tänkeböcker 1592-1595, toim. Daniel Almquist, Tukholma 1939, 44.). Hänen uhrikseen tekeytyvä varas saattoi siten toivoa erityistä sympatiaa lähimmäisiltään; mutta tälläkin valheella oli lopulta lyhyet jäljet.

Tämä tarina väkivaltaisilta 1500-luvun loppuvuosilta näyttää lähteiden valossa olevan yhtäältä totta, mutta toisaalta myös saaneen huijauksesta valheellista lisäpontta.

 

Mitä Kaarle-herttua todella sanoi?

Edellinen lastu Louhisaaren Flemingin vaimonpiinaustarinasta nosti pintaan erään kaikkien aikojen Fleming-klassikon, jota kuvataan myös kuuluisassa Albert Edelfeltin maalauksessa ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Joten koostan nyt tähän pikaisesti pääpiirteissään, mitä aiheesta tiedän.

Maalauksessa kuvataan syksyä 1597, jolloin kruununtavoittelija Kaarle-herttua saapui Ruotsista Suomeen nujertaakseen kuningas Sigismundin kannattajat. Hänen pahin vastustajansa, Klaus Fleming, oli jo kuollut, mutta Turun linnanväki puolustautui leski Ebba Stenbockin ja muun päällystön johdolla. Lopulta he joutuivat kuitenkin luovuttamaan. Kaarle-herttua avautti arkun, jossa Klaus Flemingin ruumis lojui, ja nykäisi vainajaa parrasta sanoen ”jos nyt eläisit, olisi pääsi kovin höllässä”. Tähän Ebban kerrotaan vastanneen: ”Jos edesmennyt mieheni olisi elossa, ei teidän armonne koskaan olisi päässyt linnaan.”

1500-luvun lopun valtanujakoinnin loppunäytös on saanut palvella havainnekuvana suurimmassa osassa historian koulukirjoja. Innokkaimmat fanittajat ovat saattaneet ikuistaa itsensä myös selfiellä maalauksen edessä Turun linnassa. (Kuten toisaalla todettiin, jos edesmennyt marski olisi ollut hengissä, olisi selfien ottaja saattanut löytää itsensä peukaloruuvista.)

2017-03-08 18.18.07

Mutta mihin tarina pohjaa ja miten uskottava se on? Tunnetuin versio on Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta ja juuri Topeliuksen kertomana tarinaversio on levinnyt Suomessa laajalle. Kun kirjoitin väitöskirjaa Flemingin sukupiirin naisista, tämä tarina pyöri tietenkin mielessä. Koetin selvittää, mitä Ebba Stenbockin toiminnasta mainitaan aikalaislähteissä. Ja kävin läpi todella monia vuoden 1597 tapahtumiin liittyviää asiakirjoja eri arkistoissa, silloin tällöin löytäen Ebban jostain sivulauseesta. Löytyykö lähteistä myös tietoa herjaamisesta? Tutkimuskirjallisuudessa on pohdittu, onko tarina uskottava. Ja onko ruumis voinut olla enää herjattavassa kunnossa usean kuukauden säilyttämisen jälkeen.

Aiheesta voi tietenkin lukea paljon pitkin poikin esimerkiksi väitöskirjasta Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007, saatavilla kirjastossa tai e-kirjana), mutta tässä nyt kootusti vähän siitä, mitä aiheesta tiedetään.

– Keväällä 1597 Ebba kirjoittaa sisarelleen, leskikuningattarelle, ja kertoo Klaus Flemingin kuolemasta ja että ruumis on Turun linnassa, koska olosuhteet eivät salli hautajaisten järjestämistä. Tuomiokirkon tileissä on maininta siitä, että kuolinkelloja soitettiin Turussa ja että kellomaksu jäi saamatta. Marskin kaima, Klaus Hermaninpoika Fleming, mainitsee muistelmissaan lyhyesti, että hautajaiset järjestettiin sen jälkeen, kun Kaarle-herttua oli vallannut Turun linnan. Hautajaisten viivästyminen oli aivan tyypillistä, ylhäisen henkilön tapauksessa hautajaiset järjestettiin mieluummin viiveellä ja kunnolla kuin häthätää kiireessä. Ruumis on siis ollut herttuan ulottuvilla.

– Turun linnan piiritystä ja valtausta käsittelevät aineistot keskittyvät aika paljon siihen, mitä Kaarle-herttua ja Arvid Eriksson Stålarm tekivät. Ebban ja muiden naisten läsnäolo linnassa oli selvästi vähän hankala paikka Kaarle-herttualle. Naisia vastaan sotiminen ei ollut erityisen sankarillista, ja Ebba oli vielä Kaarlen serkku ja leskikuningattaren sisko. Vaikutelmaksi tulee, että Kaarlelle olisi ollut noloa sekä neuvotella naisen kanssa että ampua tykeillä linnassa olevia naisia. Ratkaisuna on ilmeisesti ollut välttää aihetta ja todeta lähinnä, että linnan ikkunoita ammuttiin ”naisten pelottelemiseksi, ei kovin vakavissaan”; ruumiin herjaaminen ei myöskään ollut mikään kerskailun aihe, joten siitä ei Kaarlen puolustajien kesken kirjoiteltu, vaikka juttu olisikin totta. Kuitenkaan edes Sigismundin kannattajat eivät tarttuneet tähän teemaan, vaikka julkaisivat mm. teoksen ”Kaarle-herttuan lahtipenkki”, jossa muuten listattiin Kaarlen hirmutekoja.

– Sigismundin kannattajien lähteissä jonkin verran kiitellään Ebban uljasta toimintaa ja pelotonta esimerkkiä, joka rohkaisi muitakin jatkamaan linnan puolustusta. Ebban tarkempi toiminta kuitenkin jää katveeseen. Yksityiskohtia tarjoaa oikeastaan vain yksi löytämäni asiakirja, Sigismundianorum relatio, joka kuvaa Turun valtausta. Asiakirja on kirjoitettu käsialalla, joka lienee 1600-luvun alkupuolelta. Ja tässä asiakirjassa, jossa kuvataan Ebban ”miehekästä pelottomuutta”, kerrotaan myös Kaarle-herttuan käynnistä Klaus Flemingin arkun äärellä. Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua pelkäsi, että linna oli miinoitettu, joten hän antoi Ebban kulkea edellään arkun luo. Huhut olivat kertoneet, että Klaus Fleming oli paennut maasta ja että arkussa olikin kultaa ja hopeaa; mutta kantta avattaessa näkyi vain itse vainaja.

-Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua ruumiin nähtyään kävi siihen käsiksi ja julisti kiihkeästi, että olisi halunnut saada vainajan elävänä käsiinsä. (Päiväkirjassaan Kaarle-herttua oli aiemmin todennut Flemingin kuolemasta, että tämä olisi saanut kuolla jo paljon aiemmin. Molemmat ilmaisut kertonevat herttuan suhtautumisesta mieheen, josta hän käytti ilmaisua ”den giftige Flemmingen”.)

… Mutta entä Ebban vastalause? Tai sulava parran nykäisy? Niistä ei ole jälkeäkään näissä teksteissä, ei myöskään esimerkiksi Messeniusten myöhemmissä historiateksteissä. Sigismundianorum relatio jatkuu suoraan kuvauksella siitä, miten Kaarle-herttua sulkee Ebban tyttärineen vankeuteen. Ei vastauksia, ei repliikkejä! Miten tyypillistä onkaan, että jännittävimmät tarinat pakenevat ulottumattomiimme! Paremmin on jo vuonna 1599 koetettu dokumentoida Klausin nuoren pojan, parikymppisen Johan Flemingin teloitusta Turussa 1599 – teko, joka oli Kaarle-herttuan maineelle vielä hankalampi kuin mahdollinen ruumiin ravistelu. Tutkimustyö jatkuu, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on…

Alla ote asiakirjasta ”Sigismundianorum relatio”,  Strödda historiska handlingar 18, Riksarkivet. Kolmannen rivin alusta alkaa kuvaus  ”…skällandes häffteligen på then dödha och önskadhe at han honom lefwande hadhe fådt Vthi sin macht.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisätietoja Ebbasta ja vähän Klausin kuolemastakin on myös tässä englanninkielisessä artikkelissani ”There’s No Friend like a Sister” (2007). Ja lempiversioni myöhemmistä kansanversioista on tällainen: Det var två bröder Fleming. Den ena hette Erik och den andra Johannes. Den ena bodde på Qvidja. Den andra kom och hälsade på och sköt ovantill av magasinet, så att det nu är mycket lägre än förut. Han var där i kohagen och sköt, och därför kallas den ännu för Hälsenland. Han som var på Qvidja, blev så förargad, att han tog livet av sig, och då kom den andra och sade: ”Om du bror hade levat, hade vi haft mycket att talas vid.” Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner., muistelu nro. 1681

Hätkähdyttävä totuus nääntyneestä vaimosta

Kollega tiedusteli (tai välitti tiedustelun), pitääkö paikkansa, että Louhisaaren kartanon Herman Fleming olisi mustasukkaisena sulkenut ensimmäisen / yhden vaimonsa komeroon, jonne tämä olisi kerran epähuomiossa nääntynyt, ja ettei vaimon kuolinsyystä olisi tietoja. Piinatun vaimon haamun kerrotaan liikuvan kartanolla. Tarinan toisinto löytyy esimerkiksi täältä: http://www.rantapallo.fi/unnakiwigone/2016/07/12/kummitusjuttuja-louhisaaren-kartanossa/

Tarina kuulostaa yleisluontoiselta kauhutarinalta, samantyyppiseltä kuin tarinat kartanoiden ja linnojen salaisista yhdystunneleista tai Erik XIV:n vankeudessa lattiaan ja ikkunanpieleen kuluttamista jalan- ja kyynärpään jäljistä. Usein ensin on jännittävä detalji, esimerkiksi komero, ja sitten sille keksitään tarina. Olavinlinnassakin neito kerrottiin muuratun muuriin rangaistukseksi. Olavinlinnassa vakuutettiin 15 vuotta sitten myös, että erääseen kivikomeroon lykättiin punapäiset ja raskaana olevat naiset, mutta sittemmin tarinat ovat kuulemma ottaneet uuden suunnan.

Jätin nyt kuitenkin hetkeksi syrjään yleiset epäilyt ja otin pikipäin tarkistettavaksi, onko mitään epäilyttävää tiedossa, sillä onhan kaikenlaisia kotityranneja nähty; voisihan olla joku lievempi kurjuuden muoto joka olisi inspiroinut kertomuksen. Tarina liitetään useimmiten viimeiseen Herman Flemingiin, mutta tsekkasin alta pois vanhemmat Herman Flemingit. Kansallisbiografia (www.kansallisbiografia.fi) tarjoaa Louhisaaren Herman Pederinpoika Flemingille (1520-1683) ja pojanpoika Herman Flemingille (1619-1673) kummallekin vain yhden vaimon (Gertrud Hand ja Christina Rosladin), joita olen tutkinutkin omissa hankkeissa, ja kuolinsyyt ovat olleet kunniallisia. Jälkimmäisen Herman Flemingin pojan Herman Hermaninpoika Flemingin  (1654-1718) tapauksessa mainitaan myös vain yksi vaimo.

Jäljelle jää ylläolevassa linkissäkin mainittu Herman Fleming (1734-1789), joka Kansallisbiografian mukaan ”oli 1756 vihitty kansliapresidentti Fredrik Gyllenborgin tyttären kanssa, nosti Louhisaaren kukoistukseen uusien ja kunnostaen vanhaa linnaa sekä laajentaen kartanoon liittyneitä tiluksia…. Herman Flemingin ylellinen elämätapa johti hänet vararikkoon 1781…  P1 kreivitär Sara Maria Gyllenborg, P2 vapaaherratar Anna Sofia Rehbinder, P3 Sofia Albertina Carpelan.”

Tämä sopisi tarinoihin joissa korostetaan että tyrannimaisella Herman Flemingillä oli monta vaimoa. Pikaisen haun mukaan Sara Maria Gyllenborg kuoli lapsivuoteeseen Tukholmassa elokuussa 1757, reilun vuoden avioliiton jälkeen. Tästä kertoo vaikkapa hänen äitinsä elämänvaiheita valottava wikipedia-artikkeli (https://sv.wikipedia.org/wiki/Elisabeth_Stierncrona). Anna Sofia Rehbinder kuoli 1776 Askaisissa, mutta kuolinsyyksi on merkitty kuumetauti (tässä linkki kuolleiden luetteloon: http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/153.jpg). Viimeinen vaimo kuoli 15.12.1789 Turussa, mutta mies oli ehtinyt manan majoille jo häntä ennen, alkuvuodesta 1789 (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/167.jpg).

Sofia Albertina Carpelanin kuolinsyyksi mainitaan ”tärande sjukdom”, kalvava sairaus (nykyään sanottaisiin ”kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana”), ja kuolinpaikka on Turku. Tuskin häntä nälkä kuitenkaan kalvoi hengiltä, ainakaan Louhisaaressa. (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/askainen/syntyneet-vihityt-kuolleet_1743-1810_ap/kuvat/168.jpg)

Tsekkaukset olivat pikaisia – nettihaku, Kansallisbiografia, kuolleiden kirjat. Nälkään nääntyneen vaimon tarinalle ei siis löytynyt vahvistusta. (Tämä ei nyt ole erityisen hätkähdyttävää vaan odotettavissa, mutta halusin nyt kerran elämässä kokeilla klikkiotsikkoa.) Itse tarinan eri variaatioita voisi löytyä Svenska Litteratursällskapetin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista, onhan siellä hupaisia versioita Klaus Flemingin parran repimisestäkin. Toki avioliitto on voinut vähemmästäkin olla niin ankea, että sen takia kannattaa myöhemminkin käydä kummittelemassa.


Lisäys: kollega vinkkasi tällaisen teoksen, jossa tarinoita on ehkä avattu laajemminkin. http://www.suomalainen.com/product-sku-P9517462956

——————————–

Lisäys 2: Kansanperinnekeruussa samantyyppinen tarina tulee vastaan myös mm. Suitiassa. Epäsovussa vaimonsa kanssa elänyt ”Fleming” lukitsee vaimonsa kellariin ja julistaa tämän kuolleeksi, pitää juhlalliset hautajaiset. Flemingin vanhin poika huomaa kuitenkin että isä vie päivittäin ruokaa kellariin, vapauttaa äitinsä ja järjestää isälleen ankaran rangaistuksen. (Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland CLXXIV. Helsingfors, Svenska litteratursällskapet i Finland, muistelu nro. 1663.)

Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

Tutkimusartikkelin anatomia

Historiallisen aikakauskirjan toimitus on vuoden alussa linjannut entistä tarkempia ohjeita tieteellisen artikkelin rakenteesta. Lopulliset ohjeet ilmestyvät helmikuussa 2016 Historiallisen aikakauskirjan omilla sivuilla, mutta tässä perusohjeita ja joitakin pohdintoja, joista monien voi ajatella sopivan muihinkin historia-alan julkaisuihin:

Artikkelin alkuun kirjoitetaan kappaleen mittainen ingressi, joka kiteyttää artikkelin keskeiset kysymykset ja kontekstin. (Joissakin julkaisuissa alkuun tulee hiukan laajempi tiivistelmä.) Sen jälkeen alkaa itse artikkeli, jonka johdanto-osuuden tulee olla ymmärrettävä myös ilman ingressiä.

Johdanto-osuudessa esitellään artikkelin pääkysymys/tutkimusongelma, avainkäsitteet ja käytetty aineisto. Johdannossa esitellään lyhyesti käytetyt metodit / teoreettinen viitekehys (joita voidaan käsitellä lisää edempänä). Johdannossa tulee käydä ilmi relevantti ajallinen ja alueellinen rajaus sekä se, mikä artikkelissa on uutta suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Paljon kaikkea soviteltavaa? Johdanto onkin usein ehkä kaikkein vaikein kirjoitettava: miten saada ydinasiat tiiviisti siihen? Mutta toisaalta johdanto toimii eräänlaisena keittiömestarin esittelynä päivän kattaukseen: kun lukija tietää, mitä aineksia ja välineitä on käytetty, hän pystyy paremmin arvioimaan kokonaisuutta ja sen onnistumista.

Käsittelyluvuissa käsitellään tutkittavaa ilmiötä järjestyksessä, joka on looginen itse tutkimuskysymyksen ja tutkittavan aiheen kannalta. Tavallisesti tarkastelu syvenee aineiston ja metodologisen keskustelun kautta kohti johtopäätöksiä. Artikkelin loppukappaleessa käsitellään johtopäätökset (kyse ei siis ole vain yhteenvedosta). Tässä osuudessa ei enää esitellä uutta materiaalia.

1990-luvun puolivälissä suomalaisessa historia-alan kirjoittamisessa suositeltiin, että teksti tulisi rakentaa kuin dekkari: ”Tässä artikkelissa selvitän, kuka murhasi rouva Spoofin”. Yleistyvä tapa on, että artikkeli noudattaa lähestymistapaa ”Rouva Spoofin murhasi X, ja seuraavassa osoitan, miten kaikki kävi”. Tärkeintä on, että artikkeli etenee loogisesti ja jokainen kappale on luontevaa jatkoa aiemmin annetulle tiedolle.

Jäikö jotain olennaista puuttumaan?

 

Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Oravalan Matti ja Mecklenburgin Albert

Blogilastu on aiemmin julkaistu Glossa ry:n blogissa os. http://www.glossa.fi/wp/?p=244

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille, oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa osoitteessa http://extranet.narc.fi/DF/detail.php?id=6585 – olen kiinnostunut kuulemaan jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa sekä Ragnar Rosénin artikkelissa joka ilmestyi Historiallinen arkisto XXXV:ssä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.

Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

Älä jätä huomiseen…

Motto: Non est, crede mihi, sapientis dicere ’Vivam!’ Sera nimis vita est crastina: vive hodie. (Marcus Valerius Martialis, n. 40-104 jKr.)

Luin kesällä Ragnar Rosénin teosta Vehkalahden pitäjän historia, osa I (ilmestynyt 1936). Kaikin puolin kiinnostava, lähdeviitenumeroin ryyditetty tieteellinen tutkimus.

Viitteethän ovat tieteellisen työn selkäranka (tai selkäydin tai aivokurkiainen, valitse mieleinen), jonka mukana teos seisoo tai kaatuu: lähdetietojen avulla tutkija voi tarkistaa käytetyn lähteen, etsiä siitä lisätietoja tai kyseenalaistaa tulkinnan.

Jossain vaiheessa sitten aloin etsiä kirjan lopusta lähdeviitteitä, joihin leipätekstin viitenumerot viittasivat.

Vaan eipä ollut lähdeviitteitä lopussa. Ei, vaikka oli viitteiden yläindeksinumerot kirjassa…

Etsin pikaisesti selitystä alku- ja loppusivuilta, ja alusta löytyikin lupaus: ”Lähdeluettelo ja aakkosellinen luettelo julkaistaan seuraavan, sisältönsä puolesta ensimmäiseen osaan läheisesti liittyvän osan yhteydessä.”

Ei siis syytä huoleen? Vuosi 1936 vain on kovin huolestuttava ilmestymisvuosi, jos ajatellaan sitä seuranneiden vuosien tapahtumia: yksi jos toinenkin hanke jäi toisen maailmansodan jalkoihin.

Vilkaisu kirjastotietokantaan: Vehkalahden pitäjän historia, osa II, oli ilmestynyt kaikkea muuta kuin piakkoin – sen oli kirjoittanut Martti Korhonen ja se oli ilmestynyt vuonna 1981.

Kakkososan alkusanat vahvistivat pahat aavistukset: Rosén oli vuona 1936 maininnut toisen osan olevan osittain jo valmiina, mutta maailmansota sotki suunnitelmat ja hänen kuoltuaan vuonna 1964 kakkososa oli kauempana valmistumisestaan kuin vuonna 1936. Rosénin jälkeenjääneitä papereita läpikäynyt Korhonen totesi:

Vehkalahdelle korvaamattomaksi tappioksi aineistosta ei — löytynyt pitäjänhistorian II osaan liittyviä kirjoituksia eikä I osasta puuttuvaa lähdeviitteiden luetteloa. Tiettävästi nämä paperit hävisivät talvisodan aikaisissa evakkokuljetuksissa. (Korhonen 1981, 5)

Voi tietysti todeta, kuten kollegat ja kaverit asianmukaisesti mainitsivatkin, että Rosénilla oli ainakin poikkeuksellisen hyvä selitys asialle. Moni kakkososa tai ”myöhemmin asiaa valaiseva esitys” on jäänyt vähemmilläkin perusteilla jonnekin puolivalmiin ja melkein aloitetun välimaille.

Siitä huolimatta tai juuri siksi – jos pitää valita, mitä jättää huomiseksi, älä jätä sitä lähdeluetteloa…

« Older entries Newer entries »