Rakkaudesta tieteeseen

Pisara tieteen ankaraa  velvoitusta, pisara pyhyyttä, katoava, useimmissa heissä tuskin huomattava pisara mettä kennosta, joka oli tarkoitettu auttamaan ihmistä hänen kärsimyksessään, täytyi heissä olla.     (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 43.)

Helvi Hämäläisen romaani Velvoitus on värikylläinen tiedeihmisten kuvaus, ja paikoittain tuoreempi kuin moni 70 vuotta nuorempi tiede-elämän kuvaus. 1930-luvulta alkava ja sota-aikaan päättyvä romaani kertoo kemisteistä ja lääkäreistä, jotka tasapainoilevat yhdistääkseen perhe-elämän, tieteen ja tieteen kaupalliset sovellukset.

Tarinassa näkyy hyvin, että eletään aikaa, jolloin antibiootteja ei vielä tunnettu, mutta uusia hoitokeinoja ihmishenkien pelastamiseksi kehitellään. Osa päähenkilöistä osallistuu koko tarmollaan tähän tehtävään. Ihmisten keskinäinen rakkaus koetellaan suhteessa tieteellisen tutkimuksen ja lääkärintyön asettamiin velvoitteisiin, ja usein voitolle pääsee velvoitus: perhe joutuu odottamaan, kun tärkeät kokeet vaativat tekijäänsä ja potilas kirurgiaan. Se energia, mitä työn jälkeen jää, menee ensisijaisesti lapsille.

– Velvoitus – se on oikeudentunnon ja velvollisuuden ja tahdon sekoitus, minulla se on useimmiten ristiriidassa sydämeni halun kanssa, vastasi toinen.  … se on aivan kuin rakkauden ja oikeudentunnon välinen ristiriita – minulla ei olisi koskaan muuta ratkaisua kuin jälkimmäinen. Velvoitus – ei, se on jotain muuta kuin kaunis puhe antautumisesta työlle. Kun on sodassa itsensä kanssa ja laatii itsellensä lain, jota noudattaa tehdäkseen oikein, silloin kai toimii velvoituksen mukaisesti. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, s. 277.)

Hämäläisen romaanin päähenkilö on kemisti Hanna Lehtoniemi, joka velvoituksen ohjaamana pitää kiinni oikeudestaan omistautua tieteelle, vaikka kulloinenkin puoliso haluaisi hänen omistautuvan joko miehelleen tai kodilleen. Naista ja luovaa työtä on käsitelty ennemmin (Victoria Woolfin Oma huone on ikiklassikko) ja varsinkin myöhemmin. Hämäläisen teos sijoittuu kuitenkin lukemistani teoksista ajallisesti ja temaattisesti vähän erilleen, se tuntuu edustavan toisen aallon feminismiä ennen toisen aallon feminismiä. Havainnot ovat tutut, mutta tulkintakehikko on ajankohtansa vuoksi omaperäinen.

Velvoitus puolustaa naisen oikeutta yhdistää ura ja perhe – tai, mikä parasta, esittää asian tapahtuvana tosiasiana. Siinä keskustellaan lasten hankkimisesta ja aiheeseen liittyvistä haasteista, myös ”viikonloppuisistä”, lelutulvasta ja lapsista statussymboleina – todella samankaltaisin sanankääntein kuin nykyäänkin. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin kunnallinen päivähoito tai keskustelu kaksoistaakasta ovat vielä Hämäläisen ja hänen kuvaamansa ajan ulottumattomissa, mutta juuri niillä ratkaistavia ongelmia hän kuvaa. Lopulta naispäähenkilön ja muidenkin henkilöiden työinto saa oikeutuksensa kirjan loppupuolella sodan syttymisestä – isänmaalliset ponnistelut oikeuttavat pitkät työpäivät laboratoriossa. Hämäläinen yhdistää tieteellisen velvoituksen myös suomalaiseen kansanluonteeseen, sekä talonpoikien että virkamiesluokan tinkimättömään työlle omistautumiseen.

Nykypäivän keskustelussa työlle omistautuminen kuvataan (usein perustellustikin) joko menestykseen kohottavana tekijänä tai kaikkinielevänä Moolokina, joka uhkaa perhesuhteita ja ihmisen omaa hyvinvointia. Hämäläisen kirjassa kyse ei ole yksiselitteisesti kummastakaan näistä, vaan eräänlaisesta kohtalosta, joka keskeyttää romanttiset hetket ja viikonlopun lepotauot. Kirurgin on riennettävä leikkaussaliin ja kemistin laboratoriokokeidensa pariin, ja se on myös hänen sisäinen kutsumuksensa. Vaikka liian ankaraa velvoitusta ei voi suositella noudatettavaksi nykyisinä rappeutuneina aikoina, Hämäläinen tuntuu tässä tavoittavan tieteestä jotakin sellaista, mikä nykypäivän keskusteluissa usein katoaa.

Luin teosta vähin erin pitkin kevättä, kesää ja syksyä, samaan aikaan kun itse työskentelin yhdessä keskustakampukseen kuuluvassa 1800-luvun rakennuksessa. Vaikka ulkoiset puitteet eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet ihan yhtä  alkeelliset kuin Hannan laboratoriossa, puute ja köyhyys on ollut jatkuvasti läsnä yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa tiedettä ei nähdä juuri lainkaan opetuksen ja hyvin vähän myöskään itse tieteen näkökulmasta, vain jonkinlaisena patentti- ja yrityshyötyautomaattina. Hannan tunnot ovatkin hyvin lähellä tutkijan tuntoja vuonna 2015:

Kaikki suuri maailmassa oli ulkonaisesti loistotonta, myöskin se, joka oli hänelle rakkainta, tiede. Se vetosi sen vuoksi hänen ja kaikkien palvelijoittensa rakkauteen ja uskollisuuteen. … Ei silti ettei köyhyys olisi saanut häntä nousemaan toisinaan vastarintaan. Hän kapinoi koko sydämestään, kun hän ajatteli nuoria tovereitaan, jotka olisivat halunneet antautua johonkin tutkimustyöhön, mutta eivät voineet. Heillä ei ollut kylliksi ansioita apurahojen saantiin, ja apurahoja oli niin vähän, että he saivat raataa parhaat voimansa hukkaan joissakin toisarvoisissa töissä ja ostaa sitten itselleen kalliin oikeuden tehdä sitä, mihin heidän voimansa olisivat olleet vihityt. (Helvi Hämäläinen: Velvoitus, 1942, 222-223.)

Hämäläinen tavoittaa hyvin sekä taloudellisten huolien aiheuttaman turhautumisen että toisaalta tinkimättömän omistautumisen tieteelle ja jollekin korkeammalle tehtävälle. Vaikka tämä omistautuminen ei itsessään riitä elättämään, se on tärkeä piirre tieteentekijän elämässä. Kyse ei ole vain leipätyöstä, vaan sisäisestä velvoituksesta, tunteesta, että on jotain tärkeitä tavoitteita, joiden vuoksi kannattaa ponnistella ja toivoa, vaikka pettymyksiä ja vaikeuksiakin tulee.

Ihmiset unohtivat tavallisesti tieteen – he kulkivat sen ohitse, sen harjoittajilla ei ollut varoja kylliksi, jotta he olisivat voineet antautua yksinomaan työhönsä, ja kuitenkin: tiede kasvoi heidän keskellään, se ojensi heille apua ja lievitystä, sillä oli usein samat kasvot kuin äidillä – niin, uurteiset, vanhat emon kasvot sillä oli kaikille kevytmielisille ja nopeasti unohtaville lapsilleen. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, [sivunumero puuttuu muistiinpanosta, lisätään kun löydetään])

Tieteen velvoitus taas on jotain, mitä nykyinen korkeakoulupolitiikka ei oikein tunnista arviointi- ja rahoituskriteereissään tai ad hoc -uudistusvaatimuksissaan. On siis mahtavaa, että 70 vuoden takainen teos niin hyvin muistuttaa siitä, mikä on tieteellisen elämän ydin. Hämäläisen päähenkilöt eivät tehtaile artikkeleita viittausindeksiä mittaillen tai urakehitystä ennakoiden (vaikka kaupallistakin soveltamista käsitellään). He tekevät tutkimusta ja julkaisevat edistääkseen tieteellisen tiedon välittymistä.

Hämäläisen tyyliin tapahtumat ja näkymät kuvataan värikylläisinä Helsingin keskustan maisemissa. Aurinko hehkuu hangilla monissa väreissä, usvainen kuutamo on kuin päähenkilöiden lasissa helmeillyt shampanja. Hetkeksi heikkokuntoisesta laboratoriosta piipahdetaan myös yliopiston päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan musiikkiesitystä, jossa Sibeliuksen tyttäretkin ovat paikalla. Kesällä voidaan kiitää huvilalle autolla, jonka sisätiloissa on kukille tarkoitetut maljakot tuomassa esteettistä nautintoa ajomatkaan.

Velvoitus päättyy sota-aikaan, eikä lukija voi olla miettimättä, onko käsikirjoituksen loppua on jotenkin muokattu uudelleen isänmaallisia tarkoituksia varten, sen verran erilainen on sen tempo ja fokus. Muutamassa kohdassa tuntuu muutenkin, että kirjailija on vaihtanut mielipidettään tarinan kulusta. Toisaalta varsin ajankohtainen, kehoittavana tai varoittavana, on myös teoksen lopetus. Siinä lääkäri Meltolahti pohtii pienten lasten tulevaisuutta ja siihen sisältyvää lupausta:

… hän vain rakasti niin suunnattomasti tulevaisuutta, näiden kaikkein pienimpien vallassa kerran olevaa tulevaisuutta. … He ovat tekevä maailman iloiseksi … He, lapsukaiset, ovat ihmiskunnan viattomuuden, paratiisin, ajoilta periytyvä unelma, ja kerran on tuleva sukupolvi, joka toteuttaa tuon unelman. … Ja siihen mennessä: mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, – täytyy kai sanoa: mitä hyvää te teette yhdelle näistä pienimmistä, koska heille tehdään myös pahaa … sen olette tehneet tulevaisuuden suuremmalle hyvyydelle, suuremmalle oikeudenmukaisuudelle, suuremmalle ilolle, suuremmalle ja kaiken täyttävälle rakkaudelle. (Helvi Hämäläinen, Velvoitus, 1942, 413-415)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: