Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Veikö Klaus kielen?

Lupaan seuraavaksi käsitellä vähän leppeämpiä aiheita, mutta lisään viime viikon blogilastujen joukkoon vielä yhden ”lähteet kertovat” -tapauksen, vähän vähemmän kuuluisan tarinan. Tässä tapauksessa ei revitty partaa vaan – kieli, ja syylliseksi mainitaan Klaus Fleming itse. Tarina kuvastaa hyvin sitä, miten sekasortoiset ja väkivaltaiset olot olivat 1590-luvun lopulla, kun Ruotsin valtakunnan kruunusta taisteltiin. Suomen käskynhaltijana ja sotaväen ylipäällikkönä Klaus Fleming puolusti kuningas Sigismundin valtaa ja vastusti Kaarle-herttuan yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa, eikä hän epäröinyt käyttää väkivaltaa. Eräs kertomus, joka Klaus Flemingistä levisi, tiesi kertoa, että käskynhaltija salli palvelijoidensa turvautua väkivaltaan, jotta viestinviejät ja valittajat eivät pääsisi Ruotsiin Kaarle-herttuan luo, ja että hän oli antanut leikata eräältä valittajalta kielen (ks. esim. Heikki Ylikangas, Nuijasota, uudistettu painos 2004, s. 127).

Olen törmännyt tähän tietoon ainakin muutamassa lähteessä. Kaarle-herttuan, myöh. Kaarle IX:n, avioton poika Carl Carlsson Gyllenhielm kertoi muistelmissaan, miten Arbogan valtiopäiville (1597) ”tuli mies, nuori ja vahva kaveri Pohjanmaalta, joka oli uhannut vanhalle Flemingille, että valittaisi Kaarle-herttualle mielivallasta ja vääryydestä jota hänelle osoitettiin. Siksi Fleming oli antanut ottaa hänet kiinni ja leikkauttanut häneltä suuren palan kielestä, sanoen: menepä nyt valittamaan. Tämä mies ei voinut nyt puhua, vaan joutui asettamaan sormet suuhunsa kieltä vasten ja siten muodostamaan sanansa.”

”kom en karl, ung och stark persohn ifrån Österbottn, hvilken hade hotatt gammla Flemmingen, att klaga för herttigh Carl den vold och orätt som honom bevijstes. Therföre Flemmingen hade låtidh honom fast taga och skära ett stoort stycke af tungan på honom, säijandes: gack nu och klaga. Thenna kunde nu inthett tala, uthan han moste stickia fingeren i munnen emot tungan och så förde han orden fram om sin mening.” (Kaarle IX:n aviottoman pojan Carl Carlsson Gyllenhielmin omakätisiä muistiinpanoja vuosilta 1597-1601, Historiska Handlingar XX, toim. Joh. Ax. Almquist, Tukholma 1905, s. 260)

Kyseessä on ilmeisesti Carl Carlssonin itse näkemä tapaus. Vaikka se seikka, että Klaus Fleming oli hänen isänsä pahimpia vihamiehiä, saattoi vaikuttaa siihen, miten hän tapahtumaa kuvasi, eivät hänen muistelmansa muuten anna vaikutelmaa, että hän laittaisi niihin omiaan. Ja valitettavasti, vaikka kaikki puheet Klaus Flemingin julmuuksista eivät pitänekään paikkaansa, tämä tapaus on linjassa sen kanssa mitä hänen äkkipikaisesta ja häikäilemättömästä toiminnastaan muuten tiedetään. Kuten Ulla Koskinen on todennut tutkimuksessaan, 1500-luvun voimistuva kuningasvalta antoi usein paikallisille edustajilleen, aatelisille, vapaat kädet toimia kuninkaan valta-aseman turvaamiseksi.  (Ulla Koskinen, Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa, Helsinki 2011, s. 270-271.)

Tarina oli ilmeisesti laajasti tunnettu, koska se näyttää innostaneen tukholmalaista laitapuolen kulkijaa yrittämään onneaan. 21.3.1599 Tukholman raadin eteen tuotiin näet varas, joka  oli pitkään teeskennellyt, ettei voi puhua, koska Klaus Fleming muka oli repinyt häneltä kielen suusta:”Samainen varas on pitkään esittänyt, ettei muka pysty puhumaan, ja on sanonut että herra Klaus Fleming oli repinyt häneltä kielen suusta. Hyväsukuinen Hans Johansson kysyi miksi hän sellaista karkeaa ja valheellista huhua oli antanut levittää, mihin varas vastasi: hän oli näin tehnyt voidakseen vapaasti kerjätä ja jotta ihmiset olisivat auliimmin häntä auttaneet.”

”samme tiuf hafuer och enn tidh lånng hållet sig lyke som hann inthet hadhe kunnett tale, vthenn sagt att her Claes Fleming skulle hafwe låthet skured tungann vthur munnen på honom. derföre tilsporde wälbe:te Hans Jahansson honom hui han sådent grufueligit och osannfärdeligit rychthe hade låthet vthgå, suarade hann på thet hann frytt fingie gå tyggia och folk theste bettere skulle hielpe honom.” (Stockholms stads tänkeböcker 1596-1599, toim. Daniel Amquist, Tukholma 1954, s. 235.)

Ilmeisesti kyseessä ei ollut mainittu pohjanmaalainen vaan eri henkilö, joka oli kuulemistaan jutuista innostunut hakemaan omaa etuaan. Klaus Flemingillä oli ollut vaikutusvaltainen asema myös Tukholmassa Juhana III:n hallituskauden lopulla. Aikaa oli kuvattu raadin pöytäkirjoissa murheelliseksi ajaksi, joka pakotti monien rinnasta huokauksia ja sai monet vuodattamaan kyyneliä, kun ”Klaus Fleming kukoisti” (”Klas Fleming florerer” – Stockholms stads tänkeböcker 1592-1595, toim. Daniel Almquist, Tukholma 1939, 44.). Hänen uhrikseen tekeytyvä varas saattoi siten toivoa erityistä sympatiaa lähimmäisiltään; mutta tälläkin valheella oli lopulta lyhyet jäljet.

Tämä tarina väkivaltaisilta 1500-luvun loppuvuosilta näyttää lähteiden valossa olevan yhtäältä totta, mutta toisaalta myös saaneen huijauksesta valheellista lisäpontta.

 

Mitä Kaarle-herttua todella sanoi?

Edellinen lastu Louhisaaren Flemingin vaimonpiinaustarinasta nosti pintaan erään kaikkien aikojen Fleming-klassikon, jota kuvataan myös kuuluisassa Albert Edelfeltin maalauksessa ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Joten koostan nyt tähän pikaisesti pääpiirteissään, mitä aiheesta tiedän.

Maalauksessa kuvataan syksyä 1597, jolloin kruununtavoittelija Kaarle-herttua saapui Ruotsista Suomeen nujertaakseen kuningas Sigismundin kannattajat. Hänen pahin vastustajansa, Klaus Fleming, oli jo kuollut, mutta Turun linnanväki puolustautui leski Ebba Stenbockin ja muun päällystön johdolla. Lopulta he joutuivat kuitenkin luovuttamaan. Kaarle-herttua avautti arkun, jossa Klaus Flemingin ruumis lojui, ja nykäisi vainajaa parrasta sanoen ”jos nyt eläisit, olisi pääsi kovin höllässä”. Tähän Ebban kerrotaan vastanneen: ”Jos edesmennyt mieheni olisi elossa, ei teidän armonne koskaan olisi päässyt linnaan.”

1500-luvun lopun valtanujakoinnin loppunäytös on saanut palvella havainnekuvana suurimmassa osassa historian koulukirjoja. Innokkaimmat fanittajat ovat saattaneet ikuistaa itsensä myös selfiellä maalauksen edessä Turun linnassa. (Kuten toisaalla todettiin, jos edesmennyt marski olisi ollut hengissä, olisi selfien ottaja saattanut löytää itsensä peukaloruuvista.)

2017-03-08 18.18.07

Mutta mihin tarina pohjaa ja miten uskottava se on? Tunnetuin versio on Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta ja juuri Topeliuksen kertomana tarinaversio on levinnyt Suomessa laajalle. Kun kirjoitin väitöskirjaa Flemingin sukupiirin naisista, tämä tarina pyöri tietenkin mielessä. Koetin selvittää, mitä Ebba Stenbockin toiminnasta mainitaan aikalaislähteissä. Ja kävin läpi todella monia vuoden 1597 tapahtumiin liittyviää asiakirjoja eri arkistoissa, silloin tällöin löytäen Ebban jostain sivulauseesta. Löytyykö lähteistä myös tietoa herjaamisesta? Tutkimuskirjallisuudessa on pohdittu, onko tarina uskottava. Ja onko ruumis voinut olla enää herjattavassa kunnossa usean kuukauden säilyttämisen jälkeen.

Aiheesta voi tietenkin lukea paljon pitkin poikin esimerkiksi väitöskirjasta Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007, saatavilla kirjastossa tai e-kirjana), mutta tässä nyt kootusti vähän siitä, mitä aiheesta tiedetään.

– Keväällä 1597 Ebba kirjoittaa sisarelleen, leskikuningattarelle, ja kertoo Klaus Flemingin kuolemasta ja että ruumis on Turun linnassa, koska olosuhteet eivät salli hautajaisten järjestämistä. Tuomiokirkon tileissä on maininta siitä, että kuolinkelloja soitettiin Turussa ja että kellomaksu jäi saamatta. Marskin kaima, Klaus Hermaninpoika Fleming, mainitsee muistelmissaan lyhyesti, että hautajaiset järjestettiin sen jälkeen, kun Kaarle-herttua oli vallannut Turun linnan. Hautajaisten viivästyminen oli aivan tyypillistä, ylhäisen henkilön tapauksessa hautajaiset järjestettiin mieluummin viiveellä ja kunnolla kuin häthätää kiireessä. Ruumis on siis ollut herttuan ulottuvilla.

– Turun linnan piiritystä ja valtausta käsittelevät aineistot keskittyvät aika paljon siihen, mitä Kaarle-herttua ja Arvid Eriksson Stålarm tekivät. Ebban ja muiden naisten läsnäolo linnassa oli selvästi vähän hankala paikka Kaarle-herttualle. Naisia vastaan sotiminen ei ollut erityisen sankarillista, ja Ebba oli vielä Kaarlen serkku ja leskikuningattaren sisko. Vaikutelmaksi tulee, että Kaarlelle olisi ollut noloa sekä neuvotella naisen kanssa että ampua tykeillä linnassa olevia naisia. Ratkaisuna on ilmeisesti ollut välttää aihetta ja todeta lähinnä, että linnan ikkunoita ammuttiin ”naisten pelottelemiseksi, ei kovin vakavissaan”; ruumiin herjaaminen ei myöskään ollut mikään kerskailun aihe, joten siitä ei Kaarlen puolustajien kesken kirjoiteltu, vaikka juttu olisikin totta. Kuitenkaan edes Sigismundin kannattajat eivät tarttuneet tähän teemaan, vaikka julkaisivat mm. teoksen ”Kaarle-herttuan lahtipenkki”, jossa muuten listattiin Kaarlen hirmutekoja.

– Sigismundin kannattajien lähteissä jonkin verran kiitellään Ebban uljasta toimintaa ja pelotonta esimerkkiä, joka rohkaisi muitakin jatkamaan linnan puolustusta. Ebban tarkempi toiminta kuitenkin jää katveeseen. Yksityiskohtia tarjoaa oikeastaan vain yksi löytämäni asiakirja, Sigismundianorum relatio, joka kuvaa Turun valtausta. Asiakirja on kirjoitettu käsialalla, joka lienee 1600-luvun alkupuolelta. Ja tässä asiakirjassa, jossa kuvataan Ebban ”miehekästä pelottomuutta”, kerrotaan myös Kaarle-herttuan käynnistä Klaus Flemingin arkun äärellä. Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua pelkäsi, että linna oli miinoitettu, joten hän antoi Ebban kulkea edellään arkun luo. Huhut olivat kertoneet, että Klaus Fleming oli paennut maasta ja että arkussa olikin kultaa ja hopeaa; mutta kantta avattaessa näkyi vain itse vainaja.

-Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua ruumiin nähtyään kävi siihen käsiksi ja julisti kiihkeästi, että olisi halunnut saada vainajan elävänä käsiinsä. (Päiväkirjassaan Kaarle-herttua oli aiemmin todennut Flemingin kuolemasta, että tämä olisi saanut kuolla jo paljon aiemmin. Molemmat ilmaisut kertonevat herttuan suhtautumisesta mieheen, josta hän käytti ilmaisua ”den giftige Flemmingen”.)

… Mutta entä Ebban vastalause? Tai sulava parran nykäisy? Niistä ei ole jälkeäkään näissä teksteissä, ei myöskään esimerkiksi Messeniusten myöhemmissä historiateksteissä. Sigismundianorum relatio jatkuu suoraan kuvauksella siitä, miten Kaarle-herttua sulkee Ebban tyttärineen vankeuteen. Ei vastauksia, ei repliikkejä! Miten tyypillistä onkaan, että jännittävimmät tarinat pakenevat ulottumattomiimme! Paremmin on jo vuonna 1599 koetettu dokumentoida Klausin nuoren pojan, parikymppisen Johan Flemingin teloitusta Turussa 1599 – teko, joka oli Kaarle-herttuan maineelle vielä hankalampi kuin mahdollinen ruumiin ravistelu. Tutkimustyö jatkuu, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on…

Alla ote asiakirjasta ”Sigismundianorum relatio”,  Strödda historiska handlingar 18, Riksarkivet. Kolmannen rivin alusta alkaa kuvaus  ”…skällandes häffteligen på then dödha och önskadhe at han honom lefwande hadhe fådt Vthi sin macht.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisätietoja Ebbasta ja vähän Klausin kuolemastakin on myös tässä englanninkielisessä artikkelissani ”There’s No Friend like a Sister” (2007). Ja lempiversioni myöhemmistä kansanversioista on tällainen: Det var två bröder Fleming. Den ena hette Erik och den andra Johannes. Den ena bodde på Qvidja. Den andra kom och hälsade på och sköt ovantill av magasinet, så att det nu är mycket lägre än förut. Han var där i kohagen och sköt, och därför kallas den ännu för Hälsenland. Han som var på Qvidja, blev så förargad, att han tog livet av sig, och då kom den andra och sade: ”Om du bror hade levat, hade vi haft mycket att talas vid.” Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner., muistelu nro. 1681

Armo vai oikeus?

Kunnialla (ja häpeällä) on entisaikoina ollut nykyistä suurempi merkitys ihmisen asemalle. Tosin juhlavien julistusten taakse on voinut kätkeytyä vähemmän kunniakkaita neuvotteluita. Joskus esimerkiksi 1500-luvun aatelismies saattoi mahtipontisesti julistaa uskollisuutta hallitsijaa ja isänmaataan kohtaan kuolemaan asti, mutta epäsuorasti samalla vihjata että tämä uskollisuus oli voimassa niin kauan kuin hallitsija ei pettänyt häneen kohdistettuja toiveita.

Joskus menneiden vuosisatojen ihmiset tuntuvat pitävän hyvinkin periaatteellisesti kiinni kunniastaan, vaikka se uhkasi  viedä tai veikin heidät mestauslavalle. 1590-luvulla ruotsalainen aristokraatti Gustav Banér totesi arvostavasti säätyveljestään Karl Henrikssonista (Horn-sukua), että väärin syytettynä tämä “arvosti kunniaa enemmän kuin hyötyä eikä halunnut olla Machiavellin oppipoika” ja hakea kuninkaan suosiota muiden kustannuksella.

Kun Ruotsin kuninkaalle alamaisia aristokraatteja 1590-luvulla eri yhteyksissä syytettiin maanpetturuudesta, oli tasapainoiltava oikeuden vaatimisen ja armon anomisen välimaastossa. Joka vaati oikeutta, piti itseään syyttömänä. Joka pyysi hallitsijalta, että tämä antaisi armon käydä oikeudesta, tunnusti syyllisyytensä. Tilanteesta riippuen syytetyt (ja tuomitut) päätyivät erilaisiin ratkaisuihin. Palvelijan mukaan Johan Fleming, parikymppinen nuorukainen, joka teloitettiin Turun torilla syksyllä 1599 (lähinnä isänsä Klaus Flemingin tekojen vuoksi), piti mestauslavalla jäähyväispuheen, jossa totesi (muiden ihmisten tapaan) olevansa suuri syntinen Jumalan edessä, mutta maallisen oikeuden näkökulmasta viaton.

Uutisissa tulee välillä vastaan muistutuksia siitä, että armon ja oikeuden välinen ero voi tulla ajankohtaiseksi nykymaailmassakin.  Tällä hetkellä kaksi ruotsalaistoimittajaa  joutuu punnitsemaan, miten reagoida etiopialaisen tuomioistuimen langettamaan tuomioon. (http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/12/ruotsalaistoimittajat_11_vuodeksi_vankeuteen_3130351.html) Ryhtyäkö pitkään valitusprosessiin siinä toivossa, että terroristijärjestön avustamisesta ja laittomasta maahantulosta langetettu tuomio voitaisiin kumota, vai tunnustaako syytteet oikeiksi siinä toivossa, että voisi ehkä saada pikaisestikin armahduksen?

Kysymykseen voi suhtautua käytännöllisesti ja etsiä keinoa, jolla pääsee nopeimmin pälkäästä, mutta toisaalta seurauksia ei voi täysin ennakoida. Ja periaate – usko omaan syyttömyyteen ja halu hakea oikeutta sen mukaisesti – voi tuntua tärkeältä sekin, myös nykyajan ihmiselle.

Blogilastu on syntynyt oheispohdintana kirjoittajan viimeistellessä artikkelia 1500-luvun aatelismiesihanteesta. Aiheeseen sivuava englanninkielinen artikkelini ”A Nobleman’s Death” Johan Flemingin kuolemasta on luettavissa os. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf.
Saman tai hitusen myöhemmän ajan aatelisesta elämästä Ruotsin valtakunnassa – Suomen alue mukaan lukien ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla Koskinen (väitöskirja ”Hyvien miesten valtakunta”, netissä mm. artikkeli 1500-luvun aatelin aineellisesta kulttuurista), Liisa Lagerstam (väitöskirja ”A Noble Life”, ks. esim. haastattelu), Marko Hakanen (väitöskirja ”Vallan verkostoissa”) ja Mirkka Lappalainen (väitöskirja ”Suku, valta, suurvalta” ja teos ”Susimessu”).

Flemingien maisemissa

Takana mahtava retkipäivä Flemingien maisemissa. Päivän reitti kulki sukupiirille tärkeiden kirkkojen, kartanoiden ja maisemien kautta Mynämäen (ja Mietoisten), Askaisten, Taivassalon ja Uudenkaupungin kuvioihin. Samalla totesin, että samaan tapaan kuin on tärkeää lukea alkuperäislähteitä, on myös tärkeää katsella alkuperäismaisemia.

Tietenkään maisemat eivät ole täysin alkuperäisiä – merivesi on paennut kauemmas sitten 1400-1500 -lukujen, laidunniemet ja -saaret ovat metsittyneet, talvitiet ja ratsupolut korvattu autoteillä ja pellot salaojitettu. Mutta esimerkiksi kartanoiden rannikonläheisyys korostuu, kun näkee samana päivänä  Saaren, Louhisaaren, Lehtisten ja Sundholman kartanot.

Kartanoista viimeksimainittu eli Sundholm (josta löysin vain tällaisen kuvaston) on edelleenkin hyvin lähellä rantaa, ja matkalla saatiin kuulla, että Saaren ja Sundholman omistaneet Aminoffit tekivätkin kartanoiden välistä matkaa vesitse. Myös Ivar Flemingin & Mätta Gottskalkintyttären (Ulv) tai Lars Flemingin & Birgitta Larsintyttären (Tre rosor) ja heidän väkensä voi ajatella hyötyneen Saaren tarjoamasta etapista matkalla esimerkiksi Turusta Sundholmaan, kun Saari 1500-luvun toisella neljänneksellä kuului Sundholman perheen omistukseen.

Meri oli kartanoiden asukkaiden kulkuväylä ja elannon lähde, mutta myös arvaamaton uhka. Georg Haggrén on Saaren kartanon asiakirjoista löytänyt maininnan ”näkin viemästä” karjasta. Monet Flemingin sukupiirin jäsenet kuolivat merillä – joskus on säilynyt vain lyhyt maininta, joskus on enemmänkin tietoa. Louhisaaren herra, amiraali Klaus Larsinpoika Fleming kuoli meritaistelussa vuonna 1644. Hänen vaimonsa Elena (Helena) Bielke puolestaan hukkui vuonna 1651 naisseurueineen, kun hänen laivansa joutui merihätään Vaxholman edustalla. Olen kirjoittanut aiheesta toisaalla sukututkimuksen näkökulmasta, sillä hautajaissaarnat osoittavat, että Elenan naisseuralaiset kuuluivat kukin omalla tavallaan Flemingin sukupiiriin:

Elena Bielke ei kahdessa avioliitossaan ollut saanut omia lapsia. Hän oli kuitenkin huolehtinut miehensä lapsista, jotka olivat syntyneet tämän ensimmäisestä avioliitosta. Merihätään joutuneessa seurueessakin oli mukana Elenan naimaton tytärpuoli Anna, poikapuolen vaimo ja tämän kaksi tytärtä. Hiukan kaukaisempaa sukua oli lapsipuolten serkku, täysorpo Märta Silfversparre. Märtan vanhemmat olivat aikoinaan huolehtineet Klaus Flemingin tyttärestä, ja nyt oli tullut serkun vuoro elää Flemingien hoivissa.
Murheellinen kuvaus merionnettomuudesta on tutkijalle arvokas, sillä
se kertoo aatelisnaisten välisistä suhteista, heidän holhokeistaan ja siitä,
miten sukulaiset huolehtivat toistensa lapsista.
(Anu Lahtinen:  ”Suojatit, apurit ja kiistakumppanit”, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 47,  jossa myös sukupuu aiheesta)

Jos meren sijasta kurotetaan mantereen suuntaan, monien kartanoiden läheisyydestä löytyy tärkeä kirkko. Askaisten kirkko on puolestaan perinteiltään ja ulkoasultaan yhdistettävissä läheiseen Louhisaaren kartanoon. Sieltä löytyy Flemingin suvun hautavaakunoita, lasi-ikkunoista myös Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616) ja hänen kahden vaimonsa Elin Henrikintyttären (Horn) ja Dorothea von Rappen (k. 1652) vaakunat. Klausia kutsuttiin lähteissä ”Lehtisten Klaus-herraksi” tai ”nuoreksi herra Klauksi” erotuksena aikalaisesta, kovaotteisesta rautamarski Klaus Erikinpoika Flemingistä (k. 1597).

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli siis vaikeutensa erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit, Henrikit – tai vaikka Elinit! Lehtisten Klaus Flemingin puolison Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko Elin Fleming, jolla oli ainakin kaksi samanaikaista täyskaimaa, ja myös Klausin veli Magnus oli naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa.

Tämän Klausin poika Henrik Fleming (k. 1650), joka nuorena rakkarina meni mukkelis makkelis Turun linnan pihalla, sai hullulta munkilta pureman poskeensa ja saattoi kitsaan isänsä raivon partaalle, vakiintui ja vaurastui vanhemmiten, rakennutti Mietoisten kivikirkon ja lahjoitti saarnastuolit muun muassa Turun tuomiokirkkoon, Naantaliin, Askaisiin ja Taivassaloon. Hautamonumentti komeilee Mynämäen kirkossa. Myös Tukholman Pyhän Jakobin kirkkoa, joka sijaitsee oopperatalon vieressä, koristaa samaisen Henrikin lahjoittama portaali. Lahjoituksista on riittänyt ainesta kokonaiseen teokseen Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi, jossa FT Tuija Tuhkanen käsittelee Henrik Flemingin tapaa luoda kirkkotiloista muistomerkkejä itselleen.

******

Fleming-retken keskeinen ydinpitäjä Mynämäki viettää muuten 700-vuotisjuhliaan, ja sen kunniaksi se julkistaa pian oman näyttelyn kirjastossaan. Pääsin etukäteen vähän kurkkimaan mynämäkeläisen standardikodin sisustusta ja muuta näyttelytavaraa – energiseltä vaikuttaa. Harmi, ettei Mynämäen kotiseutuaakkosista löytynyt kuvaa netistä, kyseinen juliste näytti ainakin meikäläisen silmään hauskalta kotiseutuhistorian tiivistelmältä. Mukana toki myös hra Henrik Fleming ja Maunu Tavast, ”hyvin syndyin hyväst väest”.

Verta polviin asti

Vaikka nuijasodan verityöt (1596-1597) eivät ehkä enää kuohuta kansan syviä rivejä, sota on pitkään ollut kansallisen historiankirjoituksen kipupiste, jonka hurmeisilla kentillä tutkijat ovat käyneet omia kahakoitaan. Talonpoikien kapinasta ja sen verisestä lopusta on löydetty talonpoikaisen vapauden puolustustahtoa, siihen on peilailtu vuoden 1918 tapahtumia, synnyn syitä on etsitty vallantavoittelijoiden kiihotuksista ja elinolojen kurjistumisesta sekä reaalipolitiikan ja yksinkertaisen rahvaan yhteentörmäyksistä. Laajemmin katsottuna nuijasota on vain yksi episodi, osa 1500-luvun lopun valtakamppailua, jossa eri yhteiskuntaryhmät ja henkilöt ottivat mittaa toisistaan.

Onko kaikesta tästä vielä uutta sanottavissa niin monen hyllymetrillisen jälkeen? Kyllä, varsinkin jos sanottava esitetään hienosti rytmitettynä tiedeproosana, jollaiseksi voisi kutsua Mirkka Lappalaisen uutta kirjaa Susimessu. En ole vielä ehtinyt lukea koko kirjaa, joka vasta ilmestyi, mutta koska henkilöt ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, olen uteliaisuuttani lukenut tutun tapauksen sieltä, toisen täältä. Kirja näyttää tekevän lupaavaa synteesiä 1590-luvun tapahtumista. Voimme tiettyyn rajaan ymmärtää sekä Kaarle-herttuaa että nuijasodan kapinoitsijoita, Klaus Flemingiä että vallasta kamppailevaa Sigismundia. Eikä meidän tarvitse suomalaisina historian käyttäjinä tuijottaa itseämme sokeiksi pelkkiin nuijasodan tapahtumiin, vaan konflikti oli koko tuolloisen valtakunnan laajuinen, ja sen lopputulemaan vaikuttivat suuret tapahtumat ja muutossuunnat Euroopan toisilla laidoilla.

Paljon tutkitusta aiheesta on joskus vaikea repäistä uutta näkökulmaa. Lappalaisen aloitus ”Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin” on piristävän herättävä, eikä näytä siltä, että myöhemmilläkään sivuilla olisi uinahtamisen vaaraa. Ja behold! Tässä kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä – liian usein nuijasodan kuvaa on rakennettu ensisijaisesti esimerkiksi Grönbladin kiintoisien mutta auttamattoman valikoituneiden lähdejulkaisujen varaan. Esimerkiksi Gottlundin Kopiokirja on loistokamaa, samoin Ruotsin arkistojen ”sekalaiset kokoelmat”.