Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

Mainokset

Mitä Kaarle-herttua todella sanoi?

Edellinen lastu Louhisaaren Flemingin vaimonpiinaustarinasta nosti pintaan erään kaikkien aikojen Fleming-klassikon, jota kuvataan myös kuuluisassa Albert Edelfeltin maalauksessa ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Joten koostan nyt tähän pikaisesti pääpiirteissään, mitä aiheesta tiedän.

Maalauksessa kuvataan syksyä 1597, jolloin kruununtavoittelija Kaarle-herttua saapui Ruotsista Suomeen nujertaakseen kuningas Sigismundin kannattajat. Hänen pahin vastustajansa, Klaus Fleming, oli jo kuollut, mutta Turun linnanväki puolustautui leski Ebba Stenbockin ja muun päällystön johdolla. Lopulta he joutuivat kuitenkin luovuttamaan. Kaarle-herttua avautti arkun, jossa Klaus Flemingin ruumis lojui, ja nykäisi vainajaa parrasta sanoen ”jos nyt eläisit, olisi pääsi kovin höllässä”. Tähän Ebban kerrotaan vastanneen: ”Jos edesmennyt mieheni olisi elossa, ei teidän armonne koskaan olisi päässyt linnaan.”

1500-luvun lopun valtanujakoinnin loppunäytös on saanut palvella havainnekuvana suurimmassa osassa historian koulukirjoja. Innokkaimmat fanittajat ovat saattaneet ikuistaa itsensä myös selfiellä maalauksen edessä Turun linnassa. (Kuten toisaalla todettiin, jos edesmennyt marski olisi ollut hengissä, olisi selfien ottaja saattanut löytää itsensä peukaloruuvista.)

2017-03-08 18.18.07

Mutta mihin tarina pohjaa ja miten uskottava se on? Tunnetuin versio on Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta ja juuri Topeliuksen kertomana tarinaversio on levinnyt Suomessa laajalle. Kun kirjoitin väitöskirjaa Flemingin sukupiirin naisista, tämä tarina pyöri tietenkin mielessä. Koetin selvittää, mitä Ebba Stenbockin toiminnasta mainitaan aikalaislähteissä. Ja kävin läpi todella monia vuoden 1597 tapahtumiin liittyviää asiakirjoja eri arkistoissa, silloin tällöin löytäen Ebban jostain sivulauseesta. Löytyykö lähteistä myös tietoa herjaamisesta? Tutkimuskirjallisuudessa on pohdittu, onko tarina uskottava. Ja onko ruumis voinut olla enää herjattavassa kunnossa usean kuukauden säilyttämisen jälkeen.

Aiheesta voi tietenkin lukea paljon pitkin poikin esimerkiksi väitöskirjasta Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007, saatavilla kirjastossa tai e-kirjana), mutta tässä nyt kootusti vähän siitä, mitä aiheesta tiedetään.

– Keväällä 1597 Ebba kirjoittaa sisarelleen, leskikuningattarelle, ja kertoo Klaus Flemingin kuolemasta ja että ruumis on Turun linnassa, koska olosuhteet eivät salli hautajaisten järjestämistä. Tuomiokirkon tileissä on maininta siitä, että kuolinkelloja soitettiin Turussa ja että kellomaksu jäi saamatta. Marskin kaima, Klaus Hermaninpoika Fleming, mainitsee muistelmissaan lyhyesti, että hautajaiset järjestettiin sen jälkeen, kun Kaarle-herttua oli vallannut Turun linnan. Hautajaisten viivästyminen oli aivan tyypillistä, ylhäisen henkilön tapauksessa hautajaiset järjestettiin mieluummin viiveellä ja kunnolla kuin häthätää kiireessä. Ruumis on siis ollut herttuan ulottuvilla.

– Turun linnan piiritystä ja valtausta käsittelevät aineistot keskittyvät aika paljon siihen, mitä Kaarle-herttua ja Arvid Eriksson Stålarm tekivät. Ebban ja muiden naisten läsnäolo linnassa oli selvästi vähän hankala paikka Kaarle-herttualle. Naisia vastaan sotiminen ei ollut erityisen sankarillista, ja Ebba oli vielä Kaarlen serkku ja leskikuningattaren sisko. Vaikutelmaksi tulee, että Kaarlelle olisi ollut noloa sekä neuvotella naisen kanssa että ampua tykeillä linnassa olevia naisia. Ratkaisuna on ilmeisesti ollut välttää aihetta ja todeta lähinnä, että linnan ikkunoita ammuttiin ”naisten pelottelemiseksi, ei kovin vakavissaan”; ruumiin herjaaminen ei myöskään ollut mikään kerskailun aihe, joten siitä ei Kaarlen puolustajien kesken kirjoiteltu, vaikka juttu olisikin totta. Kuitenkaan edes Sigismundin kannattajat eivät tarttuneet tähän teemaan, vaikka julkaisivat mm. teoksen ”Kaarle-herttuan lahtipenkki”, jossa muuten listattiin Kaarlen hirmutekoja.

– Sigismundin kannattajien lähteissä jonkin verran kiitellään Ebban uljasta toimintaa ja pelotonta esimerkkiä, joka rohkaisi muitakin jatkamaan linnan puolustusta. Ebban tarkempi toiminta kuitenkin jää katveeseen. Yksityiskohtia tarjoaa oikeastaan vain yksi löytämäni asiakirja, Sigismundianorum relatio, joka kuvaa Turun valtausta. Asiakirja on kirjoitettu käsialalla, joka lienee 1600-luvun alkupuolelta. Ja tässä asiakirjassa, jossa kuvataan Ebban ”miehekästä pelottomuutta”, kerrotaan myös Kaarle-herttuan käynnistä Klaus Flemingin arkun äärellä. Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua pelkäsi, että linna oli miinoitettu, joten hän antoi Ebban kulkea edellään arkun luo. Huhut olivat kertoneet, että Klaus Fleming oli paennut maasta ja että arkussa olikin kultaa ja hopeaa; mutta kantta avattaessa näkyi vain itse vainaja.

-Asiakirjan mukaan Kaarle-herttua ruumiin nähtyään kävi siihen käsiksi ja julisti kiihkeästi, että olisi halunnut saada vainajan elävänä käsiinsä. (Päiväkirjassaan Kaarle-herttua oli aiemmin todennut Flemingin kuolemasta, että tämä olisi saanut kuolla jo paljon aiemmin. Molemmat ilmaisut kertonevat herttuan suhtautumisesta mieheen, josta hän käytti ilmaisua ”den giftige Flemmingen”.)

… Mutta entä Ebban vastalause? Tai sulava parran nykäisy? Niistä ei ole jälkeäkään näissä teksteissä, ei myöskään esimerkiksi Messeniusten myöhemmissä historiateksteissä. Sigismundianorum relatio jatkuu suoraan kuvauksella siitä, miten Kaarle-herttua sulkee Ebban tyttärineen vankeuteen. Ei vastauksia, ei repliikkejä! Miten tyypillistä onkaan, että jännittävimmät tarinat pakenevat ulottumattomiimme! Paremmin on jo vuonna 1599 koetettu dokumentoida Klausin nuoren pojan, parikymppisen Johan Flemingin teloitusta Turussa 1599 – teko, joka oli Kaarle-herttuan maineelle vielä hankalampi kuin mahdollinen ruumiin ravistelu. Tutkimustyö jatkuu, mutta tällä hetkellä tilanne on mikä on…

Alla ote asiakirjasta ”Sigismundianorum relatio”,  Strödda historiska handlingar 18, Riksarkivet. Kolmannen rivin alusta alkaa kuvaus  ”…skällandes häffteligen på then dödha och önskadhe at han honom lefwande hadhe fådt Vthi sin macht.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lisätietoja Ebbasta ja vähän Klausin kuolemastakin on myös tässä englanninkielisessä artikkelissani ”There’s No Friend like a Sister” (2007). Ja lempiversioni myöhemmistä kansanversioista on tällainen: Det var två bröder Fleming. Den ena hette Erik och den andra Johannes. Den ena bodde på Qvidja. Den andra kom och hälsade på och sköt ovantill av magasinet, så att det nu är mycket lägre än förut. Han var där i kohagen och sköt, och därför kallas den ännu för Hälsenland. Han som var på Qvidja, blev så förargad, att han tog livet av sig, och då kom den andra och sade: ”Om du bror hade levat, hade vi haft mycket att talas vid.” Wessman, V. E. V., Ed. (1924). Finlands svenska folkdiktning II. Sägner 2. Historiska sägner., muistelu nro. 1681

Flemingien maisemissa

Takana mahtava retkipäivä Flemingien maisemissa. Päivän reitti kulki sukupiirille tärkeiden kirkkojen, kartanoiden ja maisemien kautta Mynämäen (ja Mietoisten), Askaisten, Taivassalon ja Uudenkaupungin kuvioihin. Samalla totesin, että samaan tapaan kuin on tärkeää lukea alkuperäislähteitä, on myös tärkeää katsella alkuperäismaisemia.

Tietenkään maisemat eivät ole täysin alkuperäisiä – merivesi on paennut kauemmas sitten 1400-1500 -lukujen, laidunniemet ja -saaret ovat metsittyneet, talvitiet ja ratsupolut korvattu autoteillä ja pellot salaojitettu. Mutta esimerkiksi kartanoiden rannikonläheisyys korostuu, kun näkee samana päivänä  Saaren, Louhisaaren, Lehtisten ja Sundholman kartanot.

Kartanoista viimeksimainittu eli Sundholm (josta löysin vain tällaisen kuvaston) on edelleenkin hyvin lähellä rantaa, ja matkalla saatiin kuulla, että Saaren ja Sundholman omistaneet Aminoffit tekivätkin kartanoiden välistä matkaa vesitse. Myös Ivar Flemingin & Mätta Gottskalkintyttären (Ulv) tai Lars Flemingin & Birgitta Larsintyttären (Tre rosor) ja heidän väkensä voi ajatella hyötyneen Saaren tarjoamasta etapista matkalla esimerkiksi Turusta Sundholmaan, kun Saari 1500-luvun toisella neljänneksellä kuului Sundholman perheen omistukseen.

Meri oli kartanoiden asukkaiden kulkuväylä ja elannon lähde, mutta myös arvaamaton uhka. Georg Haggrén on Saaren kartanon asiakirjoista löytänyt maininnan ”näkin viemästä” karjasta. Monet Flemingin sukupiirin jäsenet kuolivat merillä – joskus on säilynyt vain lyhyt maininta, joskus on enemmänkin tietoa. Louhisaaren herra, amiraali Klaus Larsinpoika Fleming kuoli meritaistelussa vuonna 1644. Hänen vaimonsa Elena (Helena) Bielke puolestaan hukkui vuonna 1651 naisseurueineen, kun hänen laivansa joutui merihätään Vaxholman edustalla. Olen kirjoittanut aiheesta toisaalla sukututkimuksen näkökulmasta, sillä hautajaissaarnat osoittavat, että Elenan naisseuralaiset kuuluivat kukin omalla tavallaan Flemingin sukupiiriin:

Elena Bielke ei kahdessa avioliitossaan ollut saanut omia lapsia. Hän oli kuitenkin huolehtinut miehensä lapsista, jotka olivat syntyneet tämän ensimmäisestä avioliitosta. Merihätään joutuneessa seurueessakin oli mukana Elenan naimaton tytärpuoli Anna, poikapuolen vaimo ja tämän kaksi tytärtä. Hiukan kaukaisempaa sukua oli lapsipuolten serkku, täysorpo Märta Silfversparre. Märtan vanhemmat olivat aikoinaan huolehtineet Klaus Flemingin tyttärestä, ja nyt oli tullut serkun vuoro elää Flemingien hoivissa.
Murheellinen kuvaus merionnettomuudesta on tutkijalle arvokas, sillä
se kertoo aatelisnaisten välisistä suhteista, heidän holhokeistaan ja siitä,
miten sukulaiset huolehtivat toistensa lapsista.
(Anu Lahtinen:  ”Suojatit, apurit ja kiistakumppanit”, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 47,  jossa myös sukupuu aiheesta)

Jos meren sijasta kurotetaan mantereen suuntaan, monien kartanoiden läheisyydestä löytyy tärkeä kirkko. Askaisten kirkko on puolestaan perinteiltään ja ulkoasultaan yhdistettävissä läheiseen Louhisaaren kartanoon. Sieltä löytyy Flemingin suvun hautavaakunoita, lasi-ikkunoista myös Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616) ja hänen kahden vaimonsa Elin Henrikintyttären (Horn) ja Dorothea von Rappen (k. 1652) vaakunat. Klausia kutsuttiin lähteissä ”Lehtisten Klaus-herraksi” tai ”nuoreksi herra Klauksi” erotuksena aikalaisesta, kovaotteisesta rautamarski Klaus Erikinpoika Flemingistä (k. 1597).

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli siis vaikeutensa erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit, Henrikit – tai vaikka Elinit! Lehtisten Klaus Flemingin puolison Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko Elin Fleming, jolla oli ainakin kaksi samanaikaista täyskaimaa, ja myös Klausin veli Magnus oli naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa.

Tämän Klausin poika Henrik Fleming (k. 1650), joka nuorena rakkarina meni mukkelis makkelis Turun linnan pihalla, sai hullulta munkilta pureman poskeensa ja saattoi kitsaan isänsä raivon partaalle, vakiintui ja vaurastui vanhemmiten, rakennutti Mietoisten kivikirkon ja lahjoitti saarnastuolit muun muassa Turun tuomiokirkkoon, Naantaliin, Askaisiin ja Taivassaloon. Hautamonumentti komeilee Mynämäen kirkossa. Myös Tukholman Pyhän Jakobin kirkkoa, joka sijaitsee oopperatalon vieressä, koristaa samaisen Henrikin lahjoittama portaali. Lahjoituksista on riittänyt ainesta kokonaiseen teokseen Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi, jossa FT Tuija Tuhkanen käsittelee Henrik Flemingin tapaa luoda kirkkotiloista muistomerkkejä itselleen.

******

Fleming-retken keskeinen ydinpitäjä Mynämäki viettää muuten 700-vuotisjuhliaan, ja sen kunniaksi se julkistaa pian oman näyttelyn kirjastossaan. Pääsin etukäteen vähän kurkkimaan mynämäkeläisen standardikodin sisustusta ja muuta näyttelytavaraa – energiseltä vaikuttaa. Harmi, ettei Mynämäen kotiseutuaakkosista löytynyt kuvaa netistä, kyseinen juliste näytti ainakin meikäläisen silmään hauskalta kotiseutuhistorian tiivistelmältä. Mukana toki myös hra Henrik Fleming ja Maunu Tavast, ”hyvin syndyin hyväst väest”.