Kuningas Sigismundin avoin kirje alamaisilleen

Kaikki kirjeen yksityiskohdat eivät ole yhtäpitäviä historiallisen todellisuuden kanssa. Pienet kielenhuoltokorjaukset mahdollisia. Loppuun lisätty kirjallisuusvinkkejä ja linkkejä johonkin lokakuun 2015 kirje-caseen.

Sigismund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuninkaan avoin kirje Suomeen sijoitetulle sotaväelle ja Pohjanmaan talonpojille 27.10.1596

Me Sigimund, Jumalan armosta sveain, gööttein jne. kuningas teemme tiettäväksi tällä avoimella kirjeellämme, että Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu alamaisten kuuliaisuuteen vetoaminen sekä näennäisesti väliaikaisen kriisitietoisuuden ja rasitusten lisääminen.

Viipurin pamauksen satavuotisjuhlan aikaan olemme jälleen tilanteessa, jossa varoja kipeästi kaivataan. Valtakunnan johto on ollut kuutamolla seitsemän vuotta eikä riitäkään. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet kaksikymmentäviisivuotisen sodan tuloksettomissa taisteluissa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta valtapiirin laajentumista, jos laajentumista ollenkaan. Velka kasvaa, katovuodet vievät ylijäämän. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Setämme Ruotsin puolella yrittää anastaa kruunumme ja manata talonpoikia ihan aiheettomaan kapinaan. Koko Eurooppaa koskeva itäinen uhka on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.

Elämme aikaa ja hetkeä, jossa varustelukykymme ei saa yskiä.

Pienenä kansana menestyksemme perustuu tulevaisuudessakin ihmisiin. Ratsujoukkoihin, haarniskoituihin sotapäälliköihin, nöyriin veronalaisiin. On maksettava enemmän kuin muut maksavat, ja iskettävä nopeammin kuin muut.

Valtaistuin- ja uskonkamppailuakin käydään nyt poikkeuksellisen vaativassa toimintaympäristössä. Meidät tunnetaan maailmalla kuivatusta kalasta sekä tempoilevista yrityksistämme yhdistellä luterilaista ja katolilaista oppia. Hieman liian uinuva tyytyväisyys näkyy nyt, kun tauti ja pakkanen ovat tappaneet linnoituksiimme sullotun sotaväen. Viimeaikaiset kansainväliset ja kotimaiset arvioinnit osoittavat, että suhteellinen kilpailuetumme on heikentynyt. Nuorten ja aikuisten osaamisessa on isoja puutteita. Koulutustason nousu on hiipunut, samoin sosiaaliset nousut. Aateli ei enää välitä opiskella kirkon virkoihin ja talonpoikaispurjehdus tuhoaa kaupunkiemme kilpailukyvyn. Muut ratsastavat kovempaa, lahtaavat joukkomme yllättävän nopeaan. Meidän linnoitus- ja linnaleirijärjestelmämme on kovin sirpaloitunut, ja veronkanto on jakautunut liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin.

Maailman huipulle tähtäävä maa ei voi olla tyytyväinen eikä tyytyä tilaan, jossa sen korkein huippu – sodankäynti ja alamaisten rasitukset – yltää kyllä raskaaseen, mutta ei maailman kärkeen.

Ennen nykyistä niukkuuden aikaa panostukset sodankäyntiin ja sotasaaliiseen kasvoivat huomattavasti vuosien ajan. Kävikö meille niin, että oletimme valloitusten ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia kansan köyhtymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta hallitsijan ja sotavoimien hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Tämän tilanteen edessä kutsumme teidät, arvoisat tärkeänpuoleiset alamaiseni, mukaan työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi valvonta- ja väkivaltakoneisto. Tavoitteemme on, että suomalainen sotalaitos on vuonna 1616 kansainvälisesti kilpailukykyinen, mahdollistaa haarniskoituun, nopeihin iskuihin, valheellisiin armahduslupauksiin ja suruttomaan teurastukseen perustuvan suomalaisen yhteiskunnan uudistamisen ja tuottaa osaamista globaalien ongelmien ratkaisemiseen.

Julkisen talouden ahdinko koettelee nyt myös sotalaitostamme. Leikkaukset pakottavat meidät miettimään, miten käytämme kuuliaisten alamaisten tuloja ja majoitusvelvoitteita majoittaaksemme ja varustaaksemme sotaväkemme nykyistä järkevämmin. Tarvitaan laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia. Toinen vaihtoehto on näivettymisen tie. Sitä jos kuljemme, emme kykene pitämään sotatilaa yllä Suomessa emmekä houkuttelemaan ulkomaisia palkkasotureita tänne.

Meidän kuninkaallinen tahtomme sanelee ensi vuonna ylimääräisten rasitusten, linnaleirien ja sotilasmajoituksen keskeiset tavoitteet vuosille 1597-1600. Tällä viikolla lähtee kanslian käskykirje toimenpiteitä varten.

Suomessa maata viljelevät alamaiset omistavat itse maansa. Uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä paikallisilla luottomiehillämme on vastuu ja valta. Toisaalta hallitsijan on ohjattava sodankäynnin kokonaisuutta. Myös taistelukentältä kumpuaa toiveita kuninkaallisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle.

Meillä sotavoimien kärki on terävä, mutta aivan liian kapea. Kansainvälisesti korkeatasoisen sodan käyminen on useilla aloilla erittäin kallista. Meillä ei ole taloudellisia eikä inhimillisiä resursseja päästä korkealle tasolle kovin monella alalla kovin monessa paikassa.

Seuraavan käskytyskirjeen valmistelun pohjaksi osoitan jokaiselle alamaiselleni kaksi kysymystä. Millä aloilla pitäjänne on sotakoneiston kansainvälisessä kärjessä vuonna 1616? Millä aloilla sotilaalliset ponnistelunne ovat laadultaan ja laajuudeltaan kansallisesti merkittäviä?

Vastaavat kysymykset esitän myös kaupunkilaisille niiden laivanvarustamotoiminnan osalta.

Tulemme tukemaan teidän muutostyötänne erilaisin hallitsijan kärkihankkeista kumpuavin elementein:

Valmistaudumme tukemaan maatalousväestön ja sotajoukkojen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, kurinpitoa ja muuta rakenteellista kehitystä, armeijakeskittymien syntyä ja profiloitumista linnaleirimajoituksella, jonka osuutta joukkojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen. Vahvuuksien varaan rakentuvaa erikoistumista tullaan tukemaan myös esimerkiksi sotarasitusrahoitusmekanismein ja uudella väenottomenetelmällä.

Kukaan ei voi ennustaa sodankäynnin relevanssia vuosikymmenien päähän. Siksi on tärkeää panostaa päällikköjen palkitsemiseen, vahvaan aseistukseen ja pitää huolta knaappilähtöisen varustuksen edellytyksistä. Tässäkin korostan laatua: kilpailu rahoituksesta on kovaa, ja vain kovakätinen armeija vie sotaa eteenpäin.

Samaan aikaan meidän kannattaa ja tulee tavoitella aluevaltauksista Suomeen uutta kasvua. Tarvitaan vahvempia kaapparitoimintayhteyksiä sekä rahvaan verotusta että sotasaaliin parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista. Se on tärkeä osa tavallisten veronmaksajien vaikuttavuutta. Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko hallitsijahuoneelle.

Meillä Suomessa alamaisilla on laaja rahoitus- ja varustelutehtävä. Sitä tulee tarkastella kokonaisuutena. Rasitusvapaudet on purettava ja varojen siirtoa armeijan sektoreiden välillä joustavoitettava. Tärkeää on, että emme hävitä väkivaltakoneistomme ominaispiirteitä – vahvaa väkivaltaorientaatiota ja toisaalta vahvaa paikallista pelotetta -, mutta edistämme liikkuvuutta myös suomalaisen sotalaitoksen sisällä.

Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallitsijan kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi, tärkeimpänä toimet työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi. Näitä ovat muun muassa ympärivuotisen sotaväen majoituksen mahdollistaminen, paikallisesta neuvotteluvallasta luopuminen, palkka-armeijan ja kaapparien yhteistyön lisääminen sekä ylimielinen johtamiskulttuuri ja sotaväen murheiden kaataminen siviiliväestön niskaan.

Valmistelemme hallinnossa parhaillaan joitakin muutostyökaluja, jotka toivottavasti auttavat teitä työssänne laadun ja vaikuttavuuden nostamiseksi. Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon tavoitteet väkivaltamonopolin vahvistamiseksi. Lisäksi käynnistämme armeijan virkajärjestelmän uudistuksen, jonka avulla suosikkimme nousevat yhä parempiin asemiin yhä nopeammin yhä pienemmillä ansioilla. Kannustamme teitä myös omaan, sisäiseen työhön klientti- ja suosikkijärjestelmän kehittämiseksi. Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia sotaväen alemmasta päällystöstä on noussut tehtäviin omilla ansioillaan, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä.

Alamaiset sotaväen ja rahvaan edustajat, uskon, että voimme saavuttaa vuoteen 1616 näkyvän ja tuntuvan muutoksen. Se edellyttää yhdessä tekemistä ja rohkeutta. Isoja rakenteellisia ja pienempiä toiminnallisia uudistuksia. Tulevia sukupolvia varten meidän on pystyttävä uudistamaan myös väkivaltamonopolin rakenteita ja sotakoneistoa nykyistä nopeammin.
Haastamme teidät mukaan.

Jumalan armosta
Sigismund

———
Lisätty: kirjallisuutta nuijasotaan johtaneista tapahtumista sekä aikakauden kirjeenvaihdosta ja valtasuhteista:
Koskinen, Ulla, ja Anu Lahtinen. 2011. ”Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät. Aatelismiesten ja -naisten kirjeenvaihto uuden ajan alun Ruotsissa.” Kirjeet ja historiantutkimus. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lahtinen, Anu. 2006. ”Käskyttäjä on aina oikeassa?”  TAKU (4).
Lahtinen, Anu. 2007. Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lappalainen, Mirkka. 2009. Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa. Helsinki: Siltala.
Ylikangas, Heikki. 1977. Nuijasota. Helsinki: Otava.

Ministerin avoin kirje http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2015/10/avoinkirje.html
Yliopistolaiset vastaa https://yliopistolaisetvastaa.wordpress.com/Lehtilehti selkolukee http://lehtilehti.fi/2015/10/lue-ministeri-sanni-grahn-laasosen-raju-avoin-kirje-vuoden-2006-kesatoimittajabileista/

Verojäniksiä ja nokkaverohaukia

Nyt on vilskettä väitösrintamalla. Tänään Turun yliopistossa tarkastettiin Suomen historian alaan kuuluva Suvianna Seppälän väitöskirja Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Seppälä tutkii väitöskirjassaan lähes koko nykyisen Suomen aluetta ja osoittaa muun muassa, miten verotus heijasteli alueellisia elinkeinoja sekä verotuksen kehityshistoriaa kullakin seudulla.

Seppälän laajasta analyysistä käy ilmi, että vaikka Kustaa Vaasa uudisti verotusta, monet keskiajalta periytyvät verotusmenettelyt jatkuivat aina 1600-luvulle asti, jolloin Kustaan poika, Kaarle IX, yhtenäisti ratkaisevasti sekä verotuotteiden määrää että verotusperusteita. 1500-luvulla veroyksiköt ja -tuotteet muodostivat kirjavan joukon, johon perehtyminen ennen tämän teoksen ilmestymistä olisi ollut mahdotonta.

Seppälän väitöskirjassa kerrotaan muun muassa, miten Savonlinnan linnanvouti vuonna 1554 ohjeisti paikallisia vouteja, ettei Oulun erämaista kannattanut koettaa kantaa viljaveroa, koska peltojen raivaus oli kesken; näiden alueiden verotus tuottikin ennen kaikkea haukia ja oravannahkoja. Kalastuksen merkitys toimeentulon ja veronmaksun kannalta tulee tässäkin väitöskirjassa esiin.

Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että verotus olisi ”kehittynyt” suoraviivaisesti verotuotteiden painottamisesta rahamaksujen painottamiseen, muutos ei ole näin yksisuuntainen. Kruunu yritti välillä nimenomaan koota verotuotteita, kun oli tarve muonittaa ja varustaa paikallista kruunun väkeä. Kun rahan arvo heikkeni, verovelvolliset olisivat puolestaan mieluummin maksaneet veronsa rahana kuin elintarvikkeina. Verona kerättyjä elintarvikkeita käytettiin linnatalouden kestityksissä ja osana palkkaa. Harmaakiviäkin oli näppärä koota verotuotteina linnojen rakennus- ja korjaustöitä varten.

Koska tutkimuksen kohteena ovat moninaiset verotuotteet nokkaverohauista leipiin ja juustoista lahjajäniksiin, teoksesta löytyy myös monenlaisia tietoja aikakauden ravinnosta, sen säilyttämisestä ja valmistamisesta. Seppälä kertoo eri verotuotteidenkohdalla siitä, miten yleisiä ne olivat yleisesti tai veronkannossa erityisesti. Itse kukin voi tykönään hahmottaa, miten paljon työtä on vaatinut tulkita kirjavia verotustapoja ja verotuotteita ja taustoittaa niistä kukin. Tämä on ilman muuta ohittamaton teos kenelle tahansa, joka suunnittelee sanovansa jotain 1500-luvun verotuksesta tai kameraalisista oloista.

Suvianna Seppälä korostaa väitöksessään, että 1500-luvunkin talonpoika oli sitkeä ja yritteliäs, hyödynsi aikansa uusia innovaatioita ja koetti parhaansa mukaan sovitella veronmaksun oman etunsa mukaisiksi. Mitä viralliseksi verotuotteeksi olikin merkitty, käytännössä talonpojat maksoivat esimerkiksi sellaisia verotuotteita, jotka olivat heille otollisimpia. Esimerkiksi talonpoikaispurjehtijat saattoivat maksaa veronsa ulkomailta ostettuna verkakankaana ja säästää oman tilan tuotteet paikalliseen myyntiin.

1500-luvun verotusta koskevissa tutkimuksissa tulevat usein esiin paineet, joita kohdistui niin veronmaksajiin kuin sen -kantajiinkin. Kuninkaan odotukset olivat korkealla, mitä tuli tilojen tuottoon: hän edellytti, että kartanot ja linnat täyttyisivät verotuotteista ja että kruunun palvelijat käyttäisivät niitä hyvin säästeliäästi. Kummatkin odotukset olivat ylimitoitettuja – valtakunnan tilat eivät olleet kyllin vauraita, veronmaksajat eivät kyllin avokätisiä, eivätkä linnojen asukkaat niin pieniruokaisia kuin kuningas kuvitelmissaan ajatteli.

Kuten esimerkiksi Anssi Mäkinen on todennut omassa väitöskirjassaan, varsinkin 1500-luvun lopulla Itä-Suomen alueet alkoivat olla sodan raunioittamia ja tilat autioituneita. Tämä johti tempoileviin verotusratkaisuihin: jotta tilat olisivat voineet toipua, niille toisaalta luvattiin helpotuksia, mutta koska kuningas kuitenkin kaipasi kovasti täydennystä tuloihinsa, hän tuon tuostakin otti käyttöön uusia vaihtoehtoisia keinoja veron keräämiseen, siinä toivossa että viljaton tila sittenkin pystyisi maksamaan yhden lehmän tai päinvastoin.

Käytännössä tällainen kääntely tuotti lähinnä kosmeettisia tuloksia, sillä köyhä tila pysyi köyhänä, eikä siellä välttämättä ollut sen paremmin leipää kuin lehmääkään. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että tuo vääntäminen tuo mieleen viime aikojen soutamiset ja huopaamiset arvonlisäveron, eläkemaksujen verotuksen ja muutaman muunkin menettelyn välillä – ja yhtä kosmeettisilta näyttävät myös ratkaisujen elvyttävät vaikutukset.

Nykyihmiselle voi kuulostaa tutulta sekin, että kun varsinaista pääveroa oli vaivalloista muuttaa, oli helpompaa otta käyttöön kaikenlaisia ”väliaikaisia” apuveroja, joilla oli taipumusta muuttua pysyväisluonteisiksi. Entä mitä on ajateltava kuninkaan häitä varten kerätyn veron perustelusta: ”Kansan on iloittava kuninkaallisesta kihlauksesta ja sen sallitaan armollisesti maksaa hääveroa.” Siinä pohdittavaa myös naapurimaan kuninkaallisiin häihin valmistautuville…

Suvianna Seppälä: Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009. Ks. myös Turun yliopiston sähköinen julkaisujärjestelmä.