Pyhä isoäiti keskiajan puuveistoksissa

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.
——————————————————————————

Suomen kirkoissa säilytetään edelleen monia keskiaikaisia, katolisen kirkon kunnioittamien pyhimysten veistoksia. Nykyään kunnioitus on aika vähissä – lauantaisen väitöstilaisuuden jälkeen kuulimme muun muassa, että jonkun kirkon suntio oli ohimennessään potkaissut puista muinaismuistoa ja todennut, että näitähän piisaa.

Lauantainen väitöstilaisuus olisi ehkä voinut valaista suntiolle, että keskiaikaisia veistoksia ei piisaa ihan mahdottomasti ja että niistä on löydettävissä kaikenlaista arvokasta tietoa. Väittelijä, taidehistorioitsija Elina Räsänen on tutkimuksessaan tutkinut suositun myöhäiskeskiajan pyhimyksen, Neitsyt Marian äidin eli ”pyhän Annan” Suomessa säilyneitä puuveistoksia.

Väitöstutkimuksessaan Elina Räsänen on sekä tutkinut uudelleen, luetteloinut ja kuvannut kaikki Suomesta löytyvät pyhää Annaa kuvaavat veistokset että analysoinut sekä patsaita että niihin liittynyttä kulttia ja pyhää Annaa kuvaavien taideteosten kohtaamista.

Matkan varrella tulee vastaan paljon kiinnostavia tietoja, ei vähiten siitä, miten näihin patsaisiin on aiemmin suhtauduttu. Lukijaa, joka on tottunut (ja kyllästynytkin) siihen, että entisajan naisia kuvataan vanhassa tutkimuksessa usein ”tarmokkaina emäntinä” (sana ”tarmokas” tuntuu olevan vakiintunut tapa ilmaista, että mitäänhän emme tästä henkilöstä oikeasti tiedä, mutta varmaan nainen joka on jäänyt lähteisiin jotenkin oli tarmokas), huvittaa havainto, että myös pyhää Annaa kuvaavia patsaita on varhaisemmassa tutkimuksessa luonnehdittu ”emäntämäiseksi” ja ”tarmokkaaksi”.

Historioitsijan näkökulmasta on kiintoisaa lukea, millaisina pyhän Annan kultista kertovat kirjalliset lähteet näyttäytyvät, kun tiedot suhteutetaan aineellisiin jäänteisiin. Elina Räsänen on pohtinut pyhän Annan kulttia tukeneiden henkilöiden tavoitteita ja suhdetta kyseiseen pyhimykseen.

Tutkimus etenee paljon tässä kuvattua pidemmälle pohtien materiaalisuuden, ruumiillisuuden ja tilallisuuden kysymyksiä, olivathan veistokset pyhimysten ruumiillistumia. Huikeimmalta tuntui ehkä havainto, että pyhä Anna oli tietyissä yhteyksissä, sekä kuvallisesti että  hymneissä, Jumalan rinnalla.

Teoksensa alussa väittelijä ilmoitti kertovansa kaukaisista ajoista, jolloin ”lapsia sylissään pitelevä isoäiti oli uskonnollisen kunnioituksen kohteena myös Pohjoismaissa”. Lektiossaan hän totesi, että isoäitiyden merkitykset ja määritelmät ovat ajankohtaisia nykyäänkin – kipeimmillään silloin, kun selvitellään, onko isoäiti aikuisen lapsensa perheenjäsen ja oikeutettu oleskelemaan samassa maassa tämän kanssa.

Väitös käytiin juoheasti kahdella kielellä. Vastaväittäjä, professori Jan von Bonsdorff  (Upsalan yliopisto) esitti kysymyksensä ruotsiksi ja vastaväittäjä puolusti näkökantojaan suomeksi. Sekä kysymyksiä että vastauksia oli ilo kuunnella.

Mainokset

Pohjolan prinsessoista

Tänä vuonna kesän ja syyskesän korvalle osui useita kirjajulkkareita. Äskettäin päästiin juhlimaan keskiajan metodioppaan Keskiajan avaimen (toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen & Susanna Niiranen) valmistumista: monivuotinen hanke sai alkunsa Jyväskylässä jo tämän vuosituhannen alkupuoliskolla, itsekin ehdin pitkään ja hartaasti viilata ja höylätä artikkeleita.

Tumman ja painavan tietojärkäleen jälkeen painosta pulpahti äsken kepeämpi tietokirja Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariinpienoiselämäkertoja menneisyyden kuninkaiden tyttäristä, sisarista ja äideistä. En ole kaikkein fanaattisin nykyprinsessojen harrastaja, mutta historian hämärissä heidän elämäntarinansa ovat tervetulleita – parhaimmillaan löytyy sellaista kirjeenvaihtoa ja sellaisia tuntoja, jota alemman säädyn ihmisistä on vaikea tavoittaa. Näin on asian laita erityisesti, kun puhutaan myöhäiskeskiajan ja renessanssiajan prinsessoista.

Varhaisimmat maininnat sen sijaan kiehtovat enemmänkin tarunomaisuudellaan: merirosvoprinsessa Alfhild, Eowynin ja Elizabeth Swannin hengenheimolainen ei liene oikeasti ollut olemassa, mutta kertomus Itämeren ja Suomenkin rannoilla purjehtivasta soturineidosta on itsessään kiintoisa. Vakaammilla vesillä liikutaan, kun tutkitaan renessanssiprinsessojen osuutta kaapparitoimintaan: esimerkiksi Kustaa Vaasan tytär Cecilia näyttää valtuuttaneen kaappareita, jotka hoitivat likaisen työn ja luovuttivat vierasmaalaisten laivojen lastit saaliina aikakautensa ”bileprinsessalle”.

Ihan ”tavallisenakin” prinsessana oleminen kävi työstä niin ennen kuin nykyäänkin. Oli tunnettava tapoja, järjestettävä juhlia, neuvoteltava tärkeistä asioista, välitettävä viestejä, opastettava palvelusväkeä, varottava juonittelijoiden ja huhupuheiden ansoja. Vaikka varsinaisista hallitsijoista on kirjoitettu erinäisiä elämäkertoja, kuningatarpuolisot, prinssit ja prinsessat ovat jääneet yllättävänkin vähälle huomiolle. Kuitenkin koko kuninkaallinen perhe ja suku näytteli tärkeää osaa monissa historian hetkissä.

Monesta Pohjolan prinsessasta voisi kirjoittaa vaikka oman elämäkertateoksen, mutta se jää tuonnemmaksi. Seuraava tietokirja siirtyy kaupunkilaisnaisten pariin, sillä ensi vuonna ilmestyvässä yhteisjulkaisussa (mukana mm. prof. Kirsi Vainio-Korhonen & FM Sini Ojala) on tarkoitus kertoa Turun naisten historiaa, ja tieteellisellä puolella on tarkoitus perehtyä 1500-luvun maalaisyhteisöön.

Prinsessat-kirjaan liittyviä haastatteluja ja juttuja
Löytöretki Pohjolan hoveihin
(utu Online -haastattelu)
Nokkelat, urheat, sitkeät (Turun Sanomat)

Kirjaan liittyvää tulevaa ohjelmistoa
Kirjamessuilla Turussa su 4.10., Agricola-lava klo 11.20, Akateemisen kirjakaupan piste klo 11.40
Kirjamessuilla Helsingissä su 25.10., Katri Vala -lava klo 11.00