Historian havinaa, prinsessoja ja ruudinkatkua

The blogger has started to tweet a chronicle (in Swedish) by Klaus (Clas, Klas, Claes) Hermansson Fleming (Lord till Lehtis Manor in present day Finland, d. 1616). See https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi

Bloggaren har börjat twittra Klaus (Klas, Clas, Claes) Hermansson Flemings till Lehtis (d. 1616, inte den ”giftige flemmingen” Clas (Klaus, Klas, Claes) Eriksson Fleming som dog 1597) krönika Memoriale chronicum i https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi för att få några nordiska exempel på hur det förflutna kan presenteras (se tex. https://twitter.com/#!/samuelpepys). Bloggaren har publicerats om Flemingarna också på svenska i sin bok Anpassning, förhandling, motstånd (SLS-Atlantis 2009) mm.

Prinsessahuumaa on ilmassa ja laukauksiakin on ammuttu pienen Itä-Göötanmaan herttuattaren, kruununperijä-Estellen kunniaksi (olkoon hän onnekkaampi kuin jotkut samaa maapalaa herttuakuntana hallinneet!). Samoja teemoja löytyy myös Mynämäen Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616, wikipediassa lyhyesti) kronikkatekstistä Memoriale chronicum. Siellä raportoidaan aikakauden tapaan melko niukasti keskeiset kuninkaallisten syntymät, ruudin keksimisen kaltaiset vanhan ajan kiintoisat sattumukset, taistelut sekä kronikoitsijan omat edesottamukset.

Nyt Klaus on siirtynyt nykyaikaan osoitteeseen https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi. Aloin eilettäin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermanssonin kronikkaa twitterissä, jotta saisimme jonkun kokeellisen pohjoisen vastineen esimerkiksi Samuel Pepysin päiväkirjamerkinnöille (https://twitter.com/#!/samuelpepys). Kronikka on myös suomennettu 1950-luvulla, mutta kun historiantutkija on tämmöinen alkukielisen arvostaja, otetaan nyt koekierros ruotsiksi, katsotaan mitä jatkossa.

Tästä Klaus Flemingistä olen aiemminkin jutellut jotain (https://anulah.wordpress.com/2009/09/13/flemingien-maisemissa/). Hän jäi kaimansa, rautamarski Klaus Flemingin (k. 1597) varjoon, mutta oli aikoinaan melko tärkeissä hallinnon tehtävissä ja kävi ulkomailla yliopistossakin, missä tosin joutui eroamaan arrogantin ja väkivaltaisen käytöksensä takia.

Latinankielisissä muistelmissaan Res in Finnia hän esitti itsensä rauhantahtoisena (, mutta esimerkiksi Ulla Koskisen tutkimuksissa (esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassa Hyvien miesten valtakunta) on ilmennyt, että aikalaiset eivät pitäneet häntä kovinkaan leppoisana kaverina. Hän myös hortoili vähän onnettomasti poliittisten vastakkainasettelujen välimaastoss (siitä kerrotaan lisää esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Susimessu).

Kuvassa on Hangon edustalle Hauensuolen saarelle kaiverrettu vaakunapari. Matkustajat pysähtyivät alueelle usein odottamaan suotuisia tuulia ja pysähtyessään he kaiversivat tai kaiverruttivat vaakunansa ja nimensä kallioon. Tässä on Lehtisten Klaus-herran ja hänen vaimonsa, Kankaisten Horn-sukuun kuuluneen Elin-rouvan vaakunat vuodelta 1586.

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli hankaluuksia erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit ja Elinit. Klausia kutsuttiin lähteissä “Lehtisten Klaus-herraksi” tai “nuoreksi herra Klauksi”. Yllämainitun Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko ja pari kaukaista serkkua nimeltä Elin Fleming, ja Klausin veli Magnus oli hänkin naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa. Olen pariinkin kertaan repinyt hiuksiani, kun olen koettanut selvittää, kuka näistä rouva Elineistä oli se, joka järjesti Johan Flemingille asianmukaisen verhoilun mestauslavalle (tapauksesta lisää vanhassa blogilastussa ja tässä artikkelissa). Useakin näistä Elineistä joutui kokemaan kovia 1590-luvun sotatoimien aikaan, ja niistä on sanottu sananen toisissa kronikoissa, joihin voidaan palata tuonnempana.

KIRJALLISUUTTA

Fleming, Klaus (Hermansson) ”Memorial Cronicum”. Ilmestynyt lähdejulkaisussa Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och början af 17de århundradet. (E. Grönblad.) Andra Flocken. Första Häftet. Helsingfors, J. Simelii Arfwingar 1856.

Vuori, Tauno: Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikat. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 12. Toim. Arvo Viljanti. Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, Turku 1953. (sisältää suomennoksen Klausin tekstistä otsikolla ”Muistikronikka eli muistettavien tapahtumien luettelo vuodesta 1380 syyskuun 10 p:vään 1591…”)

—————————

Kirjoittaja on käsitellyt Flemingin sukupiiriä muun muassa väitöskirjassaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä monissa artikkeleissa. Prinsessauutisointia on käsitelty teoksissa Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006) sekä Pohjolan prinsessat (2009, 2. p. 2010) . Hän on myös penkonut vanhoja kronikkatekstejä ja muistiinpanovihkoja ja koettaa julkaista jotain lisääkin jahka tässä nyt konsa.

History in Words and Images. Ed. Hannu Salmi. Turku 2005.

Mainokset

Armo vai oikeus?

Kunnialla (ja häpeällä) on entisaikoina ollut nykyistä suurempi merkitys ihmisen asemalle. Tosin juhlavien julistusten taakse on voinut kätkeytyä vähemmän kunniakkaita neuvotteluita. Joskus esimerkiksi 1500-luvun aatelismies saattoi mahtipontisesti julistaa uskollisuutta hallitsijaa ja isänmaataan kohtaan kuolemaan asti, mutta epäsuorasti samalla vihjata että tämä uskollisuus oli voimassa niin kauan kuin hallitsija ei pettänyt häneen kohdistettuja toiveita.

Joskus menneiden vuosisatojen ihmiset tuntuvat pitävän hyvinkin periaatteellisesti kiinni kunniastaan, vaikka se uhkasi  viedä tai veikin heidät mestauslavalle. 1590-luvulla ruotsalainen aristokraatti Gustav Banér totesi arvostavasti säätyveljestään Karl Henrikssonista (Horn-sukua), että väärin syytettynä tämä “arvosti kunniaa enemmän kuin hyötyä eikä halunnut olla Machiavellin oppipoika” ja hakea kuninkaan suosiota muiden kustannuksella.

Kun Ruotsin kuninkaalle alamaisia aristokraatteja 1590-luvulla eri yhteyksissä syytettiin maanpetturuudesta, oli tasapainoiltava oikeuden vaatimisen ja armon anomisen välimaastossa. Joka vaati oikeutta, piti itseään syyttömänä. Joka pyysi hallitsijalta, että tämä antaisi armon käydä oikeudesta, tunnusti syyllisyytensä. Tilanteesta riippuen syytetyt (ja tuomitut) päätyivät erilaisiin ratkaisuihin. Palvelijan mukaan Johan Fleming, parikymppinen nuorukainen, joka teloitettiin Turun torilla syksyllä 1599 (lähinnä isänsä Klaus Flemingin tekojen vuoksi), piti mestauslavalla jäähyväispuheen, jossa totesi (muiden ihmisten tapaan) olevansa suuri syntinen Jumalan edessä, mutta maallisen oikeuden näkökulmasta viaton.

Uutisissa tulee välillä vastaan muistutuksia siitä, että armon ja oikeuden välinen ero voi tulla ajankohtaiseksi nykymaailmassakin.  Tällä hetkellä kaksi ruotsalaistoimittajaa  joutuu punnitsemaan, miten reagoida etiopialaisen tuomioistuimen langettamaan tuomioon. (http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/12/ruotsalaistoimittajat_11_vuodeksi_vankeuteen_3130351.html) Ryhtyäkö pitkään valitusprosessiin siinä toivossa, että terroristijärjestön avustamisesta ja laittomasta maahantulosta langetettu tuomio voitaisiin kumota, vai tunnustaako syytteet oikeiksi siinä toivossa, että voisi ehkä saada pikaisestikin armahduksen?

Kysymykseen voi suhtautua käytännöllisesti ja etsiä keinoa, jolla pääsee nopeimmin pälkäästä, mutta toisaalta seurauksia ei voi täysin ennakoida. Ja periaate – usko omaan syyttömyyteen ja halu hakea oikeutta sen mukaisesti – voi tuntua tärkeältä sekin, myös nykyajan ihmiselle.

Blogilastu on syntynyt oheispohdintana kirjoittajan viimeistellessä artikkelia 1500-luvun aatelismiesihanteesta. Aiheeseen sivuava englanninkielinen artikkelini ”A Nobleman’s Death” Johan Flemingin kuolemasta on luettavissa os. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf.
Saman tai hitusen myöhemmän ajan aatelisesta elämästä Ruotsin valtakunnassa – Suomen alue mukaan lukien ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla Koskinen (väitöskirja ”Hyvien miesten valtakunta”, netissä mm. artikkeli 1500-luvun aatelin aineellisesta kulttuurista), Liisa Lagerstam (väitöskirja ”A Noble Life”, ks. esim. haastattelu), Marko Hakanen (väitöskirja ”Vallan verkostoissa”) ja Mirkka Lappalainen (väitöskirja ”Suku, valta, suurvalta” ja teos ”Susimessu”).

Verta polviin asti

Vaikka nuijasodan verityöt (1596-1597) eivät ehkä enää kuohuta kansan syviä rivejä, sota on pitkään ollut kansallisen historiankirjoituksen kipupiste, jonka hurmeisilla kentillä tutkijat ovat käyneet omia kahakoitaan. Talonpoikien kapinasta ja sen verisestä lopusta on löydetty talonpoikaisen vapauden puolustustahtoa, siihen on peilailtu vuoden 1918 tapahtumia, synnyn syitä on etsitty vallantavoittelijoiden kiihotuksista ja elinolojen kurjistumisesta sekä reaalipolitiikan ja yksinkertaisen rahvaan yhteentörmäyksistä. Laajemmin katsottuna nuijasota on vain yksi episodi, osa 1500-luvun lopun valtakamppailua, jossa eri yhteiskuntaryhmät ja henkilöt ottivat mittaa toisistaan.

Onko kaikesta tästä vielä uutta sanottavissa niin monen hyllymetrillisen jälkeen? Kyllä, varsinkin jos sanottava esitetään hienosti rytmitettynä tiedeproosana, jollaiseksi voisi kutsua Mirkka Lappalaisen uutta kirjaa Susimessu. En ole vielä ehtinyt lukea koko kirjaa, joka vasta ilmestyi, mutta koska henkilöt ja tapahtumapaikat ovat tuttuja, olen uteliaisuuttani lukenut tutun tapauksen sieltä, toisen täältä. Kirja näyttää tekevän lupaavaa synteesiä 1590-luvun tapahtumista. Voimme tiettyyn rajaan ymmärtää sekä Kaarle-herttuaa että nuijasodan kapinoitsijoita, Klaus Flemingiä että vallasta kamppailevaa Sigismundia. Eikä meidän tarvitse suomalaisina historian käyttäjinä tuijottaa itseämme sokeiksi pelkkiin nuijasodan tapahtumiin, vaan konflikti oli koko tuolloisen valtakunnan laajuinen, ja sen lopputulemaan vaikuttivat suuret tapahtumat ja muutossuunnat Euroopan toisilla laidoilla.

Paljon tutkitusta aiheesta on joskus vaikea repäistä uutta näkökulmaa. Lappalaisen aloitus ”Kesällä 1598 suomalaiset hyökkäsivät Ruotsiin” on piristävän herättävä, eikä näytä siltä, että myöhemmilläkään sivuilla olisi uinahtamisen vaaraa. Ja behold! Tässä kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä – liian usein nuijasodan kuvaa on rakennettu ensisijaisesti esimerkiksi Grönbladin kiintoisien mutta auttamattoman valikoituneiden lähdejulkaisujen varaan. Esimerkiksi Gottlundin Kopiokirja on loistokamaa, samoin Ruotsin arkistojen ”sekalaiset kokoelmat”.