Toipilas ja äidillinen Ebba-rouva

Bloggaren skriver kort om hur Ebba Stenbock, Klaus Flemings maka, tog hand om en lite pojke, Henrik Fleming (1584-1650), vars lårben ”i mursk afbräkte” i en olycka på Åbo slott. För svenska versionen av Henrik Flemings egna memoartext samt litteraturtips på svenska: se slutet av blogginlägget.

Klaus Flemingin (k. 1597) puoliso Ebba Stenbock muistetaan usein parhaiten kuuluisasta Turun linnaan liitetystä herjaus-tarinasta, jota käsittelin viime vuonna tässä blogissa (Mitä Kaarle-herttua todella sanoi? https://anulah.wordpress.com/2017/03/10/mita-kaarle-herttua-todella-sanoi/).

2017-03-08 18.18.07

Asiantuntijaselfie Turun linnasta noin vuodelta 2016 tai 2017. Taustalla Albert Edelfeltin maalaus ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”, Ebba Stenbock kuvassa oikealla.

Miehensä kuoltua Ebba Stenbock mainitaan linnan henkisenä johtajana syksyllä 1597, kun Kaarle-herttuan joukot saapuivat valtaamaan linnaa. Tuolloin Korppolaismäeltä ammutut tykinkuulat näkyvät edelleen Turun linnan seinissä, jos oikein katsoo (ks. Kaponieerin bloggaus Tykinkuulia muureissa http://kaponieeri.blogspot.com/2011/06/tykinkuulia-muureissa.html). Kaarle-herttua ja hänen puoluelaisensa selittivät, ettei linnaa ammuttu tosissaan, vaan naisten säikyttelemiseksi, mutta että linnasta vastattiin oikein tulisella ammuskelulla.

turun_linna_1996

Turun linna Korppolaismäeltä vuonna 1996. Kuva: Anu Lahtinen

Poliittisten valtataisteluiden huipentumat ovat jättäneet erityisesti jälkensä Ebba Stenbockin jälkikuvaan ja häntä on helppo ajatella arkipuheen ”vahvaksi naiseksi” tai aikalaissanonnankin mukaan ”ankaraksi rouvaksi”. Mutta menneisyydenkään ihmiset eivät olleet yksiulotteisia, ja jotkut aikalaiset muistelivat ihan toisenlaisia luonteenpiirteitä. Niinpä Lehtisten kartanon Henrik Fleming (1584–1650) kertoi muistelmissaan ystävällisestä ja hoivaavasta Ebba-rouvasta, joka huolehti onnettomuuteen joutuneesta pikkupojasta, nimittäin Henrikistä itsestään.

mietoinen

Lehtisten kartanon Henrik Flemingin perhettä Mietoisten koulumuseon nukkekabinetissa vuonna 2012. Hahmot perustuvat Mynämäen kirkossa olevaan epitafiin. Taustalla myös muita Mietoisten ja Mynämäen merkkihenkilöitä.

Henrik oli ilmeisesti 1590-luvun alussa vierailulla Turun linnassa äitinsä Elin Hornin kanssa. Hän loukkaantui linnan pihalla, kun pillastunut hevonen säntäsi häntä kohti, ja joutui joutui luunmurtuman vuoksi sairastamaan kaksi viikkoa. Henrik kertoi tapahtumasta 1620-luvulla pienille lapsilleen, kun hän alkoi kirjoittaa opettavaista ”peiliä” omista kommelluksistaan ja vaaroista, joihin oli pikkupoikana joutunut. Onnettomuus Turun linnassa aloitti hänen muistelmansa, jota säilytetään käsikirjoituksena Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa.

Kun olin pieni poika, matkasin (nyttemmin) autuaasti edesmenneen rakkaan äitini kanssa Turun linnaan, kun hän vieraili (nyttemmin) autuaasti edesmenneen Rouva Ebba Stebockin, vanhan herra Klaus Flemingin puolison luona, joka oli silloin Suomen kenraali. Silloin juoksin äitini luota alas rekien luo, koska matkustin rakkaan siskoni lailla reessä.

Vähän sen jälkeen kun tulin portin ja vallihaudan välille, tuli eräs miespalvelija Herra Klausin tallista, vaunuhevosta ajaen, ja älyttömät ihmiset säikyttivät hevosen, niin että se vauhkoontui ja ryntäsi  hevostemme ja rekiemme joukkoon, siihen missä seisoin. Pitkä reki heittelehti sen perässä ja osui oikeaan reisiluuhuni, joka murtui.

Pieni kun olin, kaaduin ja pyörryin ja jäin lojumaan tielle, mutta Jumala varjeli minua siinä vaarassa, niin että (nyttemmin) autuaasti edesmenneen isäni (nyttemmin) autuaasti edesmenneen kirjuri Henrik Stråbock oli niin uskollinen ja nosti minut nopeasti ylös, heittäen minut nopeasti äitini rekeen, ennen kuin sama vauhkoontunut hevonen tuli takaisin. Samassa hevonen kaatoi hänet kumoon, ja hän jäi pahoin sekä hevosen jalkoihin että reen alle.

Tämän vaaran ja onnettomuuden jälkeen, joka kohdalleni oli tullut, kannettiin minut kuolleeksi luultuna Rouvien saliin, ja lähetettiin hakemaan kaupungista parturia. Minut laitettiin sisar Katarinan vuoteeseen. Kun parturi saapui, selvisi hänelle, missä vamma oli, ja päältäni leikattiin varovaisesti kaikki vaatteet, reisiluu laitettiin paikoilleen ja lastoitettiin. Tämän jouduin kestämään hirveällä kivulla ja tuskalla.

Ja Ebba-rouva oli niin hyvä ja hyveellinen rouva, että hän antoi minun maata linnassa omassa kamarissaan ja osoitti minulle suurta äidillisyyttä monilla hyvillä teoillaan, vaikka (nyttemmin) autuaasti edesmenneet äitini ja isänikin usein tulivat luokseni. He eivät saaneet liikutella minua ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut ja luu jotensakin alkanut taas parantua, ja niin Jumala vähitellen auttoi minua taas armollisesti parantumaan.

Näistä vaarallisista vaiheista tulee minun rakkaiden lasteni muistaa ja oppia, että he eivät tällä tavoin juoksisi rakkaiden vanhempiensa ja hyvien ystäviensä luota, vaan olisivat heidän luonaan, ja että jos heidän on mentävä ulos, ottavat mukaan ystävän, joka voi heitä auttaa ja tukea, ja sitten menevät taas takaisin vanhempiensa luo, eivätkä tällä tavoin jää yksin ulos seuraa ja joudu onnettomuuksiin.

Henrik Fleming jatkaa muistelmissaan samantapaisilla kuvauksilla siitä, miten oli joutua hääjuhlissa tappelijoiden jalkoihin, joutua raivohullun oppineen pahoinpitelemäksi ja hukkua jumalattoman palvelijan kanssa jokeen. Ei ihme, että Henrik mainitsee näiden edesottamustensa yhteydessä äitinsä huolestuneet huokaukset ja rukoukset.

Varsinkin alkupuolella hän muistaa lausua opettavaisia huomioita, mutta kun Fleming pääsee nuorukaiselämänsä kuvauksiin, opettavaisuus hälvenee ja tarina etenee pikemminkin melko huolettomana elämänvaiheiden ja edesottamusten kuvauksena. Muistelmia voi lukea ”opettavaisena peilinä” mutta varsinkin kurkistusikkunana siihen, millaista oli pienen aatelispojan ja nuorukaisen elämä noin neljäsataa vuotta sitten.

Aiheesta myös

Anu Lahtinen, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. SKS, Helsinki 2007.

Samuel Loenbom (toim.), Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet 1768 on julkaissut Henrik Flemingin muistelmat. Alkuperäinen käsikirjoitus on Kungliga biblioteketissa Tukholmassa.

Tuija Tuhkanen, Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi. Henrik Flemingin lahjoitukset Suomen kirkoissa. SKS, Helsinki 2008.



Henrik Flemings memoarer, publicerade i Uplysningar I Swenska Historien. Första Delen. Stockholm, Tryckt uti Kongl. Finska Boktryckeriet. År 1768, 44-46. 

Emedan jag en liten pojke war, fölgde jag med min Salige käre Moder på Åbo Slott, emedan hon besökte S. Fru Ebba (Stenbock) gamle Herr Clas Flemings, som på den tiden General i Finland war: då lop jag ifrån min Moder förut neder till Slädarna, effter jag tillika med min K. Syster i en Släda åkte, och litet der effter jag nederkom imellan porten och wallen, kom en dräng af  Herr Classes stall körandes med en wangns häst, och huru som skalkaktige folket skrämde hästen, tog han till att skena: Och kom så ibland wåra hästar och slädar, der jag stod, och samme lång-släde slängrade effter och kom mig på min högra lår och det således i mursk afbräkte. Och der jag som liten war föll och bort beswimmade och i wägen låg, gaf Gud lyckan i samma farligheten, att min Salig Faders Skrifwer Henric Stråbock Salig, så trogen war och hastigt i det han mig optog, kastandes mig snällt i min Moders Släda, förr än den samma rasande hästen kom tillbakas, och med samma rände hösten honom omkull och såleds blef han illa både af hästen trampad och af släden krossad.

Effter sådant farligt och olyckeligt, som mig wederfors, blef jag för döder opburen i Salen der Fruarne woro och effter Balberaren till Stan skickadt. Lades jag således i Syster Cathrinas säng [Katarina? Tämännimistä siskoa ei muualla mainita. Voisiko olla Ebban tytär Katarina?]. När Barberaren kom kände han hwar skadan war, och såleds all klädren saktlig ifrån mig skuren blef, och lårpipan igen utsträkt och spjelkad. Så måste jag i stor wärk och sweda der uthålla. Och war Fru Ebba en sådan from och dygdesamer Fru, att hon höllt mig på Slottet i hennes kammar liggandes och mig många stora moderliga wälgerningar bewiste, ändock Min Salige Moder och Fader offta kom till mig, dock fingo de inte röra eller föra mig förr än som 14 dagar förbi war och benen sig något ihopa sättja kunde, och Gud mig sedan småningom till helsan nådeligen förhalp. Af denna farligheten skall mine k. Barn wara warnadt och underwist, att de såleds icke skulle löpa ifrån des k. Föräldrar och gode wänner, utan wara hos dem tillstäds, och när de behöfwa att gå ut, taga en wän med sig, deraf de hjelp och annat bistånd hafwa kunna, och sedan gå igen in till dess Föräldrar, och icke såleds med allonedt blifwa ute ibland sådane gemen parti och komma på olycka.

Mera information: Anu Lahtinen, Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS – Atlantis 2009.

 

 

Mainokset

Twiittaavan aatelismiehen havaintoja

Puolisen vuotta sitten aloin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermansson Flemingin kronikkaa tweetteinä osoitteessa https://twitter.com/klaushssonflemi (Aiheesta aikaisemmin: https://anulah.wordpress.com/2012/02/24/klaus-fleming-twiittaa/)

Hanke etenee pikku hiljaa – 129 twiittiä myöhemmin Klaus Fleming on saanut kerrottua valtakunnan keskeisiä vaiheita, erityisesti Vaasan suvun valtaannoususta ja sotatapahtumista, ja päässyt oman henkilökohtaisen elämänsäkin kirjaamiseen.

Twitter-kronikointi on osoittautunut Klaus Flemingin tapauksessa suhteellisen onnistuneeksi siinä mielessä, että useimmat kronikan virkkeet mahtuvat yksittäiseen twiittiin; välillä joutuu pätkimään pitkää lausetta. Ja kun pikku hiljaa kirjoittaa pätkän kerrallaan muistiin, itselle hahmottuu aiempaa paremmin tiettyjä kronikan piirteitä.

Eräs seikka, jonka olen pistänyt merkille, on, että Klaus Flemingin elämänvaiheet kerrotaan aika lailla sen ihanteellisen elinkaaren mukaan, jonka kreivi Per Brahe hahmotteli ajan nuorille kirjoittamassaan ohjekirjassa Oeconomia.

Lapsuudesta ei ole mainintoja ollenkaan, vaan Klaus Fleming ujuttaa itsensä kronikkaan opiskelijana, joka selvästi lähtee ulkomaiselle opintomatkalle hiomaan koulutustaan ja asiantuntemustaan. Kronikassa tosin jätetään mainitsematta, että Klaus  Fleming joutui eroamaan Rostockin yliopistosta – hän oli muun muassa raivostunut jollekulle, joka pilkkasi hänen outoa ääntämystään, ja osallistunut kaupunkilaisten ja yliopistolaisten välisiin yhteenottoihin.

Kotiinpaluun jälkeen Klaus Fleming seurasi Per Brahen (ja varmasti muidenkin aikalaisten) ohjeistamaa urapolkua: ulkomailla opiskelun jälkeen oli hyvä palvella hovissa hallitsijaa jonkin aikaa, sillä hovi oli hyvä ponnahduslauta tärkeisiin hallintovirkoihin tai sotatehtäviin. Ja kun hyvät työtehtävät alkoivat häämöttää, oli aika perustaa perhe ja varustella mukava kartano omaan käyttöön.

Klaus Fleminginkin elämään osuivat lyhyellä aikavälillä avioliitto Kankaisten Elin Henriksdotter Hornin kanssa, esikoisen syntymä, oman kartanon rakennuttaminen Lehtisiin (jota ensin kutsuttiin ”Uudeksi Kaskiseksi”) Mynämäen Mietoisiin, sekä päällikön tehtävät ”Uudessalinnassa” (Nyslott) eli Olavinlinnassa.

Ei ole varmuutta siitä, miksi ja kenelle Klaus Fleming kirjoitti kronikkaansa, mutta ainakin siitä syntyy vaikutelma, että hän halusi esittää valtakunnan, varsinkin se itäosan historiaa siten, että hänen ja hänen vaimonsa perhe saivat mahdollisimman merkittävän aseman historiankirjoituksessa.

Herman-isän, tulevan appiukko Klaus Henriksson Hornin ja muiden sukupiiriin kuuluvien hallintotehtävät ja sotamenestys esitellään. Kirjoittaja on halunnut tehdä selväksi, että Louhisaaren Flemingien ja Kankaisten Hornien merkitys Suomen alueen historiassa on ollut keskeinen. Eikä Klaus ole vielä lähelläkään 1590-luvun valtataisteluja, joten twiitattavaa riittää jatkossakin.

Olen välillä koettanut linkittää twiiteissä mainittuja henkilöitä myös esimerkiksi Wikipedia-artikkeleihin, mutta huomannut samalla, että monet 1500-luvun henkilöistä kertovat verkkotekstit ovat täynnä isoja ja pieniä asiavirheitä. Niiden korjaamisessa riittäisi töitä,  jos vain suinkin ehtisi, ja välillä jutut ovat niin paksuja tai Katarina Jagellonica ja Maununtytär menevät sekaisin tms. että ei vaan pysty voi kykene artikkeleihin linkittämään. Selvästi olisi vielä sarkaa siinä, että saataisiin verkkoon tolkun elämäkertatietoja 1500-luvun ihmisistä.

Historian havinaa, prinsessoja ja ruudinkatkua

The blogger has started to tweet a chronicle (in Swedish) by Klaus (Clas, Klas, Claes) Hermansson Fleming (Lord till Lehtis Manor in present day Finland, d. 1616). See https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi

Bloggaren har börjat twittra Klaus (Klas, Clas, Claes) Hermansson Flemings till Lehtis (d. 1616, inte den ”giftige flemmingen” Clas (Klaus, Klas, Claes) Eriksson Fleming som dog 1597) krönika Memoriale chronicum i https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi för att få några nordiska exempel på hur det förflutna kan presenteras (se tex. https://twitter.com/#!/samuelpepys). Bloggaren har publicerats om Flemingarna också på svenska i sin bok Anpassning, förhandling, motstånd (SLS-Atlantis 2009) mm.

Prinsessahuumaa on ilmassa ja laukauksiakin on ammuttu pienen Itä-Göötanmaan herttuattaren, kruununperijä-Estellen kunniaksi (olkoon hän onnekkaampi kuin jotkut samaa maapalaa herttuakuntana hallinneet!). Samoja teemoja löytyy myös Mynämäen Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616, wikipediassa lyhyesti) kronikkatekstistä Memoriale chronicum. Siellä raportoidaan aikakauden tapaan melko niukasti keskeiset kuninkaallisten syntymät, ruudin keksimisen kaltaiset vanhan ajan kiintoisat sattumukset, taistelut sekä kronikoitsijan omat edesottamukset.

Nyt Klaus on siirtynyt nykyaikaan osoitteeseen https://twitter.com/#!/KlausHssonFlemi. Aloin eilettäin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermanssonin kronikkaa twitterissä, jotta saisimme jonkun kokeellisen pohjoisen vastineen esimerkiksi Samuel Pepysin päiväkirjamerkinnöille (https://twitter.com/#!/samuelpepys). Kronikka on myös suomennettu 1950-luvulla, mutta kun historiantutkija on tämmöinen alkukielisen arvostaja, otetaan nyt koekierros ruotsiksi, katsotaan mitä jatkossa.

Tästä Klaus Flemingistä olen aiemminkin jutellut jotain (https://anulah.wordpress.com/2009/09/13/flemingien-maisemissa/). Hän jäi kaimansa, rautamarski Klaus Flemingin (k. 1597) varjoon, mutta oli aikoinaan melko tärkeissä hallinnon tehtävissä ja kävi ulkomailla yliopistossakin, missä tosin joutui eroamaan arrogantin ja väkivaltaisen käytöksensä takia.

Latinankielisissä muistelmissaan Res in Finnia hän esitti itsensä rauhantahtoisena (, mutta esimerkiksi Ulla Koskisen tutkimuksissa (esimerkiksi tuoreessa väitöskirjassa Hyvien miesten valtakunta) on ilmennyt, että aikalaiset eivät pitäneet häntä kovinkaan leppoisana kaverina. Hän myös hortoili vähän onnettomasti poliittisten vastakkainasettelujen välimaastoss (siitä kerrotaan lisää esimerkiksi Mirkka Lappalaisen teoksessa Susimessu).

Kuvassa on Hangon edustalle Hauensuolen saarelle kaiverrettu vaakunapari. Matkustajat pysähtyivät alueelle usein odottamaan suotuisia tuulia ja pysähtyessään he kaiversivat tai kaiverruttivat vaakunansa ja nimensä kallioon. Tässä on Lehtisten Klaus-herran ja hänen vaimonsa, Kankaisten Horn-sukuun kuuluneen Elin-rouvan vaakunat vuodelta 1586.

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli hankaluuksia erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit ja Elinit. Klausia kutsuttiin lähteissä “Lehtisten Klaus-herraksi” tai “nuoreksi herra Klauksi”. Yllämainitun Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko ja pari kaukaista serkkua nimeltä Elin Fleming, ja Klausin veli Magnus oli hänkin naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa. Olen pariinkin kertaan repinyt hiuksiani, kun olen koettanut selvittää, kuka näistä rouva Elineistä oli se, joka järjesti Johan Flemingille asianmukaisen verhoilun mestauslavalle (tapauksesta lisää vanhassa blogilastussa ja tässä artikkelissa). Useakin näistä Elineistä joutui kokemaan kovia 1590-luvun sotatoimien aikaan, ja niistä on sanottu sananen toisissa kronikoissa, joihin voidaan palata tuonnempana.

KIRJALLISUUTTA

Fleming, Klaus (Hermansson) ”Memorial Cronicum”. Ilmestynyt lähdejulkaisussa Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd i slutet af 16de och början af 17de århundradet. (E. Grönblad.) Andra Flocken. Första Häftet. Helsingfors, J. Simelii Arfwingar 1856.

Vuori, Tauno: Klaus Hermaninpoika Flemingin kronikat. Varsinais-Suomen Maakuntakirja 12. Toim. Arvo Viljanti. Varsinais-Suomen Maakuntaliitto, Turku 1953. (sisältää suomennoksen Klausin tekstistä otsikolla ”Muistikronikka eli muistettavien tapahtumien luettelo vuodesta 1380 syyskuun 10 p:vään 1591…”)

—————————

Kirjoittaja on käsitellyt Flemingin sukupiiriä muun muassa väitöskirjassaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä monissa artikkeleissa. Prinsessauutisointia on käsitelty teoksissa Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006) sekä Pohjolan prinsessat (2009, 2. p. 2010) . Hän on myös penkonut vanhoja kronikkatekstejä ja muistiinpanovihkoja ja koettaa julkaista jotain lisääkin jahka tässä nyt konsa.

History in Words and Images. Ed. Hannu Salmi. Turku 2005.

Flemingien maisemissa

Takana mahtava retkipäivä Flemingien maisemissa. Päivän reitti kulki sukupiirille tärkeiden kirkkojen, kartanoiden ja maisemien kautta Mynämäen (ja Mietoisten), Askaisten, Taivassalon ja Uudenkaupungin kuvioihin. Samalla totesin, että samaan tapaan kuin on tärkeää lukea alkuperäislähteitä, on myös tärkeää katsella alkuperäismaisemia.

Tietenkään maisemat eivät ole täysin alkuperäisiä – merivesi on paennut kauemmas sitten 1400-1500 -lukujen, laidunniemet ja -saaret ovat metsittyneet, talvitiet ja ratsupolut korvattu autoteillä ja pellot salaojitettu. Mutta esimerkiksi kartanoiden rannikonläheisyys korostuu, kun näkee samana päivänä  Saaren, Louhisaaren, Lehtisten ja Sundholman kartanot.

Kartanoista viimeksimainittu eli Sundholm (josta löysin vain tällaisen kuvaston) on edelleenkin hyvin lähellä rantaa, ja matkalla saatiin kuulla, että Saaren ja Sundholman omistaneet Aminoffit tekivätkin kartanoiden välistä matkaa vesitse. Myös Ivar Flemingin & Mätta Gottskalkintyttären (Ulv) tai Lars Flemingin & Birgitta Larsintyttären (Tre rosor) ja heidän väkensä voi ajatella hyötyneen Saaren tarjoamasta etapista matkalla esimerkiksi Turusta Sundholmaan, kun Saari 1500-luvun toisella neljänneksellä kuului Sundholman perheen omistukseen.

Meri oli kartanoiden asukkaiden kulkuväylä ja elannon lähde, mutta myös arvaamaton uhka. Georg Haggrén on Saaren kartanon asiakirjoista löytänyt maininnan ”näkin viemästä” karjasta. Monet Flemingin sukupiirin jäsenet kuolivat merillä – joskus on säilynyt vain lyhyt maininta, joskus on enemmänkin tietoa. Louhisaaren herra, amiraali Klaus Larsinpoika Fleming kuoli meritaistelussa vuonna 1644. Hänen vaimonsa Elena (Helena) Bielke puolestaan hukkui vuonna 1651 naisseurueineen, kun hänen laivansa joutui merihätään Vaxholman edustalla. Olen kirjoittanut aiheesta toisaalla sukututkimuksen näkökulmasta, sillä hautajaissaarnat osoittavat, että Elenan naisseuralaiset kuuluivat kukin omalla tavallaan Flemingin sukupiiriin:

Elena Bielke ei kahdessa avioliitossaan ollut saanut omia lapsia. Hän oli kuitenkin huolehtinut miehensä lapsista, jotka olivat syntyneet tämän ensimmäisestä avioliitosta. Merihätään joutuneessa seurueessakin oli mukana Elenan naimaton tytärpuoli Anna, poikapuolen vaimo ja tämän kaksi tytärtä. Hiukan kaukaisempaa sukua oli lapsipuolten serkku, täysorpo Märta Silfversparre. Märtan vanhemmat olivat aikoinaan huolehtineet Klaus Flemingin tyttärestä, ja nyt oli tullut serkun vuoro elää Flemingien hoivissa.
Murheellinen kuvaus merionnettomuudesta on tutkijalle arvokas, sillä
se kertoo aatelisnaisten välisistä suhteista, heidän holhokeistaan ja siitä,
miten sukulaiset huolehtivat toistensa lapsista.
(Anu Lahtinen:  ”Suojatit, apurit ja kiistakumppanit”, Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 47,  jossa myös sukupuu aiheesta)

Jos meren sijasta kurotetaan mantereen suuntaan, monien kartanoiden läheisyydestä löytyy tärkeä kirkko. Askaisten kirkko on puolestaan perinteiltään ja ulkoasultaan yhdistettävissä läheiseen Louhisaaren kartanoon. Sieltä löytyy Flemingin suvun hautavaakunoita, lasi-ikkunoista myös Lehtisten kartanon perustajan, Klaus Hermaninpoika Flemingin (k.1616) ja hänen kahden vaimonsa Elin Henrikintyttären (Horn) ja Dorothea von Rappen (k. 1652) vaakunat. Klausia kutsuttiin lähteissä ”Lehtisten Klaus-herraksi” tai ”nuoreksi herra Klauksi” erotuksena aikalaisesta, kovaotteisesta rautamarski Klaus Erikinpoika Flemingistä (k. 1597).

Kuten jälkipolvilla, myös aikalaisilla oli siis vaikeutensa erottaa toisistaan monien rinnakkaisten perheiden ja peräkkäisten sukupolvien samannimiset Klausit, Henrikit – tai vaikka Elinit! Lehtisten Klaus Flemingin puolison Elinin (Horn) äiti oli Elin (Stålarm), Klausilla oli sisko Elin Fleming, jolla oli ainakin kaksi samanaikaista täyskaimaa, ja myös Klausin veli Magnus oli naimisissa Elinin (Torstenintytär) kanssa.

Tämän Klausin poika Henrik Fleming (k. 1650), joka nuorena rakkarina meni mukkelis makkelis Turun linnan pihalla, sai hullulta munkilta pureman poskeensa ja saattoi kitsaan isänsä raivon partaalle, vakiintui ja vaurastui vanhemmiten, rakennutti Mietoisten kivikirkon ja lahjoitti saarnastuolit muun muassa Turun tuomiokirkkoon, Naantaliin, Askaisiin ja Taivassaloon. Hautamonumentti komeilee Mynämäen kirkossa. Myös Tukholman Pyhän Jakobin kirkkoa, joka sijaitsee oopperatalon vieressä, koristaa samaisen Henrikin lahjoittama portaali. Lahjoituksista on riittänyt ainesta kokonaiseen teokseen Kirkon kaunistukseksi ja lahjoittajan kunniaksi, jossa FT Tuija Tuhkanen käsittelee Henrik Flemingin tapaa luoda kirkkotiloista muistomerkkejä itselleen.

******

Fleming-retken keskeinen ydinpitäjä Mynämäki viettää muuten 700-vuotisjuhliaan, ja sen kunniaksi se julkistaa pian oman näyttelyn kirjastossaan. Pääsin etukäteen vähän kurkkimaan mynämäkeläisen standardikodin sisustusta ja muuta näyttelytavaraa – energiseltä vaikuttaa. Harmi, ettei Mynämäen kotiseutuaakkosista löytynyt kuvaa netistä, kyseinen juliste näytti ainakin meikäläisen silmään hauskalta kotiseutuhistorian tiivistelmältä. Mukana toki myös hra Henrik Fleming ja Maunu Tavast, ”hyvin syndyin hyväst väest”.