En halua Harry Winstonia

Pari vuotta sitten ilmestynyt Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada 2003) oli hauska lukukokemus, joka antoi miettimisen aihetta myös yliopistolla hääriville saavuttamattoman tavoittajille. Ostin kirjasta oman kappaleen eräälle ruotsalaiskollegalle, jonka pomo ei paljoa jäänyt jälkeen kirjan hahmosta, assistenttiaan Andya piinaavasta päätoimittaja Mirandasta. Nyt syksyllä tavatessamme juttelimme siitä, että kirja antaa samastumiskohteen niille, joilla on koukuttava työ mutta jokseenkin karmeat työskentelyolosuhteet. Tosin kirjan varsinainen Pariisin-huipentuma tuntui itsestäni jotenkin lattealta suhteessa muuhun tekstiin, mutta kaikkiaan kirja tarjosi kepeässä muodossa oikeaa mietittävää työstä ja elämänpolkujen valinnasta, eikä päähenkilön rakkauselämäkään mennyt lopussa ihan kaavamaisimpia polkuja.

Sen jälkeen ilmestyi VIP-ihmisiä (Everyone Worth Knowing 2005), jossa päähenkilö Bette kyllästyy työhönsä investointipankissa, ottaa hatkat ja pestautuu yritykseen, jonka tehtävänä on järjestää näyttäviä bileitä ja saada niiden osallistujat näyttämään hyvältä mediassa. Tämäkin kirja oli viihdyttävä ja tarjosi hupilukemistona myös mietittävää siitä, millainen työ on tekemisen arvoista ja miten helppoa tai vaikeaa on hypätä tuntemattomaan. Kuten Prada-kirja, tämäkin teos sisälsi kasvutarinaa ja loistokkaan elämän ihailua ja vihailua. Loppupuolen ratkaisu kirjallisten unelmien tavoitteluineen tosin alkoi kuulostaa jo aika tutulta, ja ratkaiseva käänne jäi jotenkin vielä latteammaksi kuin Prada-kirjassa. Betten pahin vihanainen, Ellie Insider, jäi myös kummallisen pinnalliseksi ja selittämättömäksi pahan ilmentymäksi.

Weisbergerin uusin Haluan Harry Winstonin (Chasing Harry Winston 2008) huvittaa entistä vähemmän. Kirjassa on kolme pian kolmekymppistä naista, jotka tavoittelevat onneaan irto- ja kiintosuhteiden kautta ja ponnistelevat löytääkseen paikkansa työelämässä. Yksi päättää saada Harry Winston -kihlasormuksen sormeensa vuoden sisällä, toinen taas päättää  omistautua irtosuhteille, kolmas tietää, että hänen pitäisi olla tyytyväinen työhönsä ja tavoiteltuun poikaystäväänsä, mutta stressi vaivaa… Mukana kuvassa ovat jälleen kerran VIP-kirjasta tuttu epämieluinen lemmikki (jonka kohtalo tosin ratkeaa toivotulla tavalla), erään päähenkilön kirjoittajaunelmat, rasittavat vanhemmat ja tietysti monenlaiset bilemestat.

Mutta tapahtumia ja ihmisiä on liikaa, juoni tempoilee minne sattuu ja aiemmat uskottavat karikatyyrihahmot ovat vaihtuneet jotenkin luonnottomin tyyppeihin. Tapahtumat etenevät töksähdellen. Aikaisempien kirjojen lievä ongelma, draaman huipun katoaminen, on tässä teoksessa entistä näkyvämpi. Juonta kehitellään ja onnelliseen loppuun pääsyä pitkitetään keinotekoisilla jipoilla kuten päähenkilön odottamattomilla suorasukaisuuden puuskilla tai  jääräpäisellä haluttomuudella vastata puhelimeen tai lukea sähköpostejaan. Kovin tulee Sinkkuelämää -leffan ”juoni” mieleen.

Haluan Harry Winstonin on kirjana luvattoman raakilemainen, ja taitossakin on virheitä; rivinvaihtoja puuttuu sieltä täältä. Yksi päähenkilöistä, Leigh, yrittää kirjassa saada tolkkua käsikirjoituksesta, jonka kuuluisuuteen ponnahtanut kirjailija on sepustanut mutta joka ei tavoita aiempien teosten tasoa.  Weisbergerin kolmas kirja ponnistelee samanlaisten ongelmien kanssa kuin sen sivuilla kuvattu fiktiivinen teos. Rahastuksen makua…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: