Muodin ja talouden muotit

In this entry, different magazines and newspapers are presented. The lists of powerful women in Fortune & Financial Times are contrasted with Swedish discussion of fashion blogs and the hope that women’s spending power ”could save the world from recession”, (in the words of the Newsweek cover story). Whether the lipstick index is true or not – the blogger remains a bit sceptical about this – there is hope in the world as long as the Swedish tabloids are capable of combining deconstructionism and the Let’s Dance program in the same article.

Viikon lehtihaaviin on tarttunut artikkeleita kuluttamisesta, taloudesta ja muodista. Göteborgin asunnottomien lehti Faktum – ett friluftsmagasin käsittelee muotiblogeja ja bloggaajien vastuuta. Eräässä artikkelissa pohditaan, ovatko muotiblogit silkkaa pintaa vai tarjoavatko ne esimerkiksi nuorille naisille mahdollisuuksia itse määritellä elämäänsä ja asemaansa. Faktum toteaa, että ruotsalaismediassa muotiblogeista on tullut pinnallistuneen kulttuurin symboli. Vaikka ”oman tyylin rakentaminen” olisi niissä periaatteessa mahdollista, blogeja moititaan siitä, että ne käytännössä seuraavat samaa kaavaa.

Artikkelissa moititaan muotiblogeja myös siitä, että ne eivät ole ottaneet yhteiskunnallista vastuuta ja kommentoineet esimerkiksi taloudellista romahdusta. Tämä yhdelle blogityypille asetettu vastuun vaatimus tuntuu äkkiseltään aika kovalta.  Joskohan jokusen muunkin alan harrasteblogi jätti mainitsematta Lehman Brothersin tuhon eikä tunnistanut yhteiskunnallista vastuutaan. Ja kenties ihmisten elämässä on muitakin tieto- ja virikelähteitä kuin muotilastut. (En sinänsä moiti Faktum-lehden hyviä juttuja.)

Sinänsä muoti ja suhdanteet löytävät kosketuspintaa – laskusuhdanne on iskenyt muotitaloihin, muoti on koettanut sopeutua laskusuhdanteeseen, ja muodista on haettu piristystä laman iskiessä. Esimerkiksi InStyle ja Bazaar ovat pitkin vuotta tarjonneet tarinoita työttömäksi jääneistä toimittajista, ja (omassa luokassaan) edulliset ostosvinkit ovat hiipineet niiden sivuille. Idealistisimmat voivat haaveilla siitä, että muodin taloudellinen ja ekologinen nousu linkittyisivät toisiinsa, kun muoti hakee uusia ekologisia ratkaisuja.

Sekä muotilehtien että talouslehtien sivuilla on myös pohdittu ”huulipunaindeksin” (lipstick index, Financial Times) toimivuutta – ajatusta, että laman iskiessä huulipunan myynti kasvaa, kun kosmetiikasta kaivataan piristystä elämään tai kohennusta ulkonäköön (ja esimerkiksi parempaa onnea työ- tai avioliittomarkkinoilla).

Newsweek on tällä viikolla ollut erityisen optimistisella tuulella – kansilehtijutussa Female factor (21.9.2009) laskeskellaan, että maailman naisten kasvava ostovoima, vaikka onkin vielä alhaisempi kuin miesten, voisi nostaa maailman lamasta. Lehti ei pohdi niinkään naistenmuodin taloudellista potentiaalia kuin esimerkiksi rahoja, joita Kiinan ja Intian työssäkäyvät naiset sijoittavat terveyteen, perheeseen ja koulutukseen.

Tiettyjä epäilyn sanojakin voi tietysti esittää näistä toiveista – onko kyseessä tiukkojen aikojen tuoma toiveajattelu, entä mistä pelastus sitten kun seuraava kasvun stoppi tulee vastaan? Talous ja maailma ylimalkaan tarvitsevat varmasti sekä naisten että miesten työpanosta ja ideoita, mutta pelkkä naiseus tai mieheys ei tehne heistä maailmantalouden pelastajia.

On joka tapauksessa kiintoisaa, että viikon Financial Times, Fortune ja Newsweek pohtivat naisten myönteistä kontribuutiota markkinoilla ja työelämässä. Sekä Fortune että Financial Times listaavat viikonloppunumerossaan 50 talousmaailman johtonaista (mukana Suomen uutisissakin mainittu Anne Lauvergeon – listalle pääsy ei välttämättä tarkoita kaikinpuolista esikuvallisuutta). Kumpaisenkaan päälistoilla tai lisälistoilla ei ole yhtään suomalaista. Lehtiviikon suomalaiseksi naiseksi nousee Fortunen Airbus-mainoksessa esiintyvä ”Marja-Liisa Turtiainen and her global team, making Airbus logistics first class”.

Yllätyslöytö lehtihaavista:
– Iltapäivälehdistön ja dekonstruktion tiet voivat kohdata sovussa. Katrine Kielos käsittelee Aftonbladetin kakkossivulla dekonstruktion käsitettä Göran Hägglundin ja ”Let’s Dance” -ohjelman yhteydessä. Verkkoversiosta tosin on hävinnyt viimeinen virke, joka tässä alla:
Veckans största nyhet måste emellertid vara att Gudrun Schyman ska delta i ”Let’s Dance”. Den mest genusteoretiserande, föräldraförsäkringsdelande, könsrollsifrågasättande av dem alla ska skaka rumpa i den folkligaste fredagsunderhållningen.
Detta, Göran Hägglund, är dekonstruktion!

Yllätyslöytö bittivirrasta:
– Huulipunan myyntikäyrää (lipstick effect/indicator/index/curve) etsiessäni törmäsin Rebecca Klementovichin hienoihin taideteoksiin.

Mainokset

Porttiteoria à la Tyler Brûlé

Tämä porttiteoria liittyy lentokenttien lähtöportteihin. Sellaisiin lentoihin joiden yhteydessä jaetaan ilmaisia lehtiä. Niitä on kiva ottaa ja lukea. Ja sitten siitä tulee tapa matkoilla. Ja sitten alkaa tuntua kivalta ostaa ja lukea niitä silloinkin, kun ei ole matkoilla. Ja sitten on myöhäistä, sitä vain istuu ja lueskelee ja hekumoi hyvin kirjoitetun tekstin äärellä ja oppii uutta maailmasta.

Tämä porttiteoria on nimettävä Tyler Brûlén mukaan. Lehtimaailman miekkonen hoitaa Monocle-lehden päätoimittajahommia ja kirjoittaa muun muassa Financial Timesin kolumnia Last Word -sivulle. Usein lentokentän lähtöportilla onkin tullut luettua näitä Financial Timesin kolumneja, joissa taas usein seikkaillaan lentokentän lähtöporteilla. Viimeksi sunnuntain numerossa Mr. Brûlé kirjasi fiiliksiään New Yorkin lennon kanelbulle-tarjonnasta.

Turistiluokassa, laivoilla ja junissa matkustelevan voi välillä olla vaikeaa hahmottaa tuskaa, jota ykkösluokan palvelujen pikku epämiellyttävyydet voivat aiheuttaa. Brûlén sieluun isketyt haavat johtuvat usein sentään suht harmittomista seikoista kuten paperisista alushousuista: elämänhalu katoaa, kun joutuu käyttämään moisia mörköjä hierojalla käydessään, hän murehti aikoinaan. Comon ostovinkitkään eivät kaikilla välttämättä tule välittömään hyötykäyttöön. Eräässä kolumnissa mainittiin Brûlén assistentti, ja tuolloin mieleen hiipi aatos, mahtaisiko hänen assistenttinsa sympata Miranda Priestleyn avustajaa – vaatimustaso on molemmilla korkea.

Ei ihme, että Fast Lane -kolumnit ovat välillä kirvoittaneet mielipidepalstoilla epäilyjä, että koko kaveri on toimituskunnan villiintyneen mielikuvituksen tuotos. Kun Brûlé taannoin moitti Yhdysvaltain 1. naisen vaatetusta, kuului myös ehdotuksia, että Tylerin olisi aika väistyä ja antaa sijaa kuvitteellisen siskon Crème Brûléen kolumneille. Ainakin joidenkin bloggausten perusteella Brûlé kuitenkin on vahvasti olemassa ja singahtelee pitkin poikin palloa kauneuden ja mukavuuden suojakuplassa.

Sen lisäksi, että outokin viehättää, Brûlélla on myös tuttuja fiiliksiä jaettavana. Huonon ja hyvän palvelun kokemuksia voi saada sekä naapurikorttelin Siwassa että Japanin lentokentällä. Vieraan ja kotoisan sekoitus syntyy, kun samassa kappaleessa puhutaan muoti-, gourmet- tai palveluvalikoimista, joita ei ole tiennyt jääneensä paitsi, ja toisaalta riemuitaan tutummista näkymistä kuten tanskalaisesta työmatkapyöräilystä, Esplanadilla kahvittelusta, Akateemisen kirjakaupan lehtivalikoimasta ja pulahduksesta Tukholman saaristossa. Brûlé puhvaakin usein Itämeren piiriä, jossa hänen juurensa ovat.

Niin ja tämä on siis vain kuvaus yhdestä kolumnista lehdessä, joka toimii kohtalokkaan houkuttelevana lähtöporttina paitsi talouden, usein myös kulttuurin, matkailun, muodin, yhteiskunnan, työelämän ja tieteen maailmoihin, joista ei ole paluuta. Ja hyvin kirjoitettuakin on se, eikä aina kumarra mammonalle, joskin näkökulmista voi välillä huomata, että kohdeyleisön materiaalinen maailma ei ole täysin synkronissa historioitsijaplantun elämänpiirin kanssa.

Ja entäs ne Lucy Kellawayn kolumnit ja ”agony aunt” -osio, tai Adam Smithin vinkkipalsta, tai John Authers, tai kirja-arviot… No, niistä ehkä lisää toisella kertaa.