Lausukoot sitten Nerudaa / Hovpoeter och kärleksdikter

Bloggaren har hört att poeter inte vill skriva dikter till Victorias och Daniels bröllop, för att läsas ut på ”Kärleksalléen” i Stockholm. Annorlunda skulle det ha varit på 1500-talet, då skulle flera poeter säkert ha skrickat sina texter in. Inte menar jag att vi skulle återvända till 1500-talet.  Men om poeterna är motvilliga, varför inte ge röst åt folket, som har redan skickat in ett antal dikter på Aftonbladets sidor?

Pari päivää sitten YLE uutisoi rojalistisesta runokiistasta, joka on vaivannut Ruotsia. Taidehallin johtaja oli lähtenyt visioimaan runobulevardia, jossa Victorian ja Danielin häiden aikaan kaikuisivat maan arvostetuimpien runoilijoiden tilaisuutta varten laatimat rakkausrunot. Mutta runoilijat eivät olleetkaan innostuneet.

Uutisen alun luettuani ajattelin, että ongelmana oli mitättömän oloinen maksu – kolmisensataa euroa ja kymmenen tekijänkappaletta painetusta juhlakirjasta. Mutta ilmenikin, että osa arvostetuista runoilijoista vastusti monarkiaa ja osa piti runobulevardia liian banaalina ajatuksena.

Pöytälaatikkorunoilijat taas olisivat mielellään osallistuneet, mutta bulevardin ideanikkari näytti ylenkatsovan heidän tarjousehdotuksiaan, vaikka tässähän olisi loistava mahdollisuus antaa suurten kansanryhmien osallistua hankkeeseen. Vaan ehkä sitten hakevat aineistoa maailmankirjallisuudesta (vaikkapa vanhasta kunnon Nerudasta).

En sinänsä ihmettele runoilijoidenkaan reaktiota – muuan heistä totesi muuten, että vaimo on tasavaltalainen ja ottaa eron, jos mies sekaantuu hovirunoiluun. Toisaalta runoja supattelevat puut voisivat olla ihan vinkeä ajatus, varsinkin jos hanke irrotettaisiin hääjuhlajumusta yleisemmälle tasolle ja jos tavalliset ihmiset saisivat osallistua. Silloinhan se voisi luoda kansanjuhlan tuntua.

Kiintoisaa joka tapauksessa havaita, miten ajat ovat muuttuneet. On vaikea kuvitella, että vaikkapa 1500-luvun kynänkäyttäjät olisivat ylenkatsoneet mahdollisuutta helskytellä säkeitä kuninkaallisten kunniaksi. Päin vastoin, he tarttuivatkin  toimeen pyydettyinä ja pyytämättä. Tähän tapaan uutisoitiin esimerkiksi Kustaa Vaasan tyttärestä Elisabetista tämän hääjuhlien aikaan, kun ”maassa kiersi iloinen uutinen”:

Kuninkaan tytär, neiti Elisa / haluaa osoittaa uskollista rakkautta / ja jakaa kaiken ilossa ja surussa / Mecklenburgin herttuan kanssa. (1581)

ja tähän tapaan taas lirkuteltiin isosisko prinsessa Ceciliasta, jonka teot (esimerkiksi yölliset kohtaamiset ulkomaisen kreivin kanssa) eivät aina yltäneet hovirunoilijan ylistämien hyveiden tasolle:

Tässä on Cecilia itse, ruotsalaisten kuninkaiden jälkeläinen! / Ihanin vedoin näyttää kuva hänen ylväät piirteensä: / Otsa loistaa lumenvalkeana, silmät säteilevät kuin aurinko, / Huulten suloinen pari voittaa ruusujen hehkun. / Kiharat loistavat kuin kulta, kauneuden jumalattarien siunaus / Ei koskaan olet levittänyt purppuraansa hienommalle poskelle. / Totisesti ihania lahjoja! Ja kuitenkin kauniimmin koristaa, / Korkea ruhtinatar, Teitä hyveiden läheinen liitto!
(1500-luku)

Entisinä aikoina häärunot saattoivat toimia myös uutisten välittäjinä, jos niitä onnistuttiin painettuna ja käsin kopioituina välittämään eri tahoille. Tällainen PR-toiminta oli tärkeääkin, sillä aina löytyi myös niitä tahoja, jotka runoilivat vähemmän kunnioittavasti. Kustaa Vaasan yhtenä huolena olikin, että Cecilia-tyttären lemmenseikkailut päätyisivät ulkomaisten irvileukojen pilkkalauluihin. Tällaisia pilkkalauluja vastaavat nykyään prinsessoista kerrotut skandaalilehtijutut – jotkut ilmiöt eivät katoa, vaikka muuttaisivatkin muotoaan.

* Runo-otteet bloggaajan kirjasta (Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, Jyväskylä 2009).
*
Aftonbladetin lukijoiden runoja Victorialle ja Danielille

Pahvi-Kaarina / Papp-Karin

Bloggaren skriver lite gran om Alf Sjöbergs Karin Månsdotter (1954) som delvis baserar sig på August Strindbergs pjäs Erik XIV. Karin Månsdotter (d. 1612) var en knektdotter som blev kung Eriks frilla, sedan maka och för en kort tid Sveriges drottning. Många böcker har skrivits om denna unga kvinna och hennes öde.

Bloggaren tyckte att Alf Sjöbergs version började lustigt med en slapstick-prolog om Karin Månsdotters liv i pappkulisserna, men som helhet var filmen ganska ojämn med långa ohistoriska och även annars ointressanta monologer. Kungens sekreterare Jöran Persson (jfr. Göran Persson) försöker att representera folket och blir kanske mest ohistorisk av alla.

Harva 1500-luvun ruotsalaisnainen on nauttinut yhtä suurta huomiota kuin kuningas Kustaan poikien naiset: Juhanan kanssa elelleet Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica sekä Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter) (k. 1612), joka oli hullun kuningas Erik XIV:n rakastajatar, puoliso, hetken aikaa jopa kuningatar. Moni historiallisten romaanien kirjoittaja on sivunnut hänen kohtaloitaan, ja moni sukunsa juuria tutkiva halajaisi olla Kaarinan jälkeläinen.

Vanhaa aikaa käsitteleviä historiallisia elokuvia on vähemmän kuin romaaneja, tai siltä ainakin näyttää, mutta välillä tulee vastaan myös yllätyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Jouluaattona FST5 näytti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan Karin Månsdotter (1954).  Lehtiarvioiden perusteella odotin teatterilta kaikuvaa pukudraamaa, mutta tulos oli villimpi – ja hajanaisempi.

Elokuva alkaa slapstick-henkisellä mykkäfilmikohelluksella, jonka pahvikulisseissa pikakelataan Kaarina Maununtyttären kuvitteellisia elämänvaiheita. Hän saa nyyhkiä porsaiden joukossa luuta kädessä ja singahtaa kurpitsavaunuissa kuninkaanlinnaan, minne kuninkaan sihteeri, kansan parasta pohtiva Jöran Persson (onko nimi enne?) tuo hänet kuninkaan tueksi.

Tämän jälkeen seuraa August Strindbergin näytelmään Erik XIV perustuvia kohtauksia, joissa esiintyvä surkea ja veltto kuningas on sukua Monty Pythonin vinkuvalle Herbert-prinssille. Nauloja ja tyynyjä paiskeleva kuningas joutuu asianmukaisesti syöstyksi vallasta vuoden 1568 paikkeilla, kun hän on aikalaisten silmissä osoittanut mielipuolisuutensa muun muassa surmaamalla aristokraatteja ja avioitumalla alhaissäätyisen Kaarinan kanssa.

Elokuva jatkuu vielä näytelmän tuolle puolen, kuvaamaan katkeroituneen Kaarinan ja Erik XIV:n viimeisiä tilintekoja. Lopussa Kaarina harkitsee tyttärensä Sigridin huudattamista kuningattareksi Englannin Elisabetin tyyliin, mutta luopuu ja vetäytyy Suomeen, jossa hän enimmäkseen viettikin myöhemmät vuotensa.

Elokuva on kiinnostava siinä mielessä, että siinä on paljon ajallisia kerroksia – Strindbergin tapa tarkastella menneisyyttä, 1950-luvun elokuvaohjaajan käsitys menneisyydestä, ja jossain kaukana myös 1500-luvun tapahtumakerrokset. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin hajanaiseksi rykelmäksi monologeja ja raivokohtauksia, jotka eivät luo kovin kummoista tulkintaa mistään aikakaudesta tai edes henkilöistä, ainakaan 2000-luvun katsojan näkökulmasta. Vaatteita on kuitenkin ommeltu viimeisen päälle, ja näyttää siltä, että leskikuningatar Katarinan istuimen jäljennös pönöttää erään aution linnansalin keskivaiheilla.

Muuten vaan aiheeseen liittyvää:
Kaarina Maununtyttärestä kaunokirjallisuudessa ovat kirjoittaneet esimerkiksi Mika Waltari ja Carina Forsgren. Lisää ruotsinkielisistä tulkinnoista tässä bloggauksessa; monia historiallisia romaaneja on listattu tälle sivustolle.
Mutta miltä mahtoi näyttää Mirjam Himbergin ohjaama, samaiseen Strindbergin näytelmään perustuva tv-elokuva Erik XIV? Entä Elsa Tervon näytelmä ”Eerik XIV ja Juhana”?

Isiä, työmiehiä ja tiedemiehiä

Denna vecka deltog bloggaren i seminariet ”Manlighetens långa linjer” i Jyväskylä. I presentationerna diskuterades den nordiska mannens och manlighetens historia från tidigmoderna tider till nutiden – om soldater, om pappor, om fogdar och vetenskapliga män samt arbetarmän och morsgrisar; och begreppet hegemonisk maskulinitet diskuterades omfattande av key note -föreläsaren Jonas Liliequist, Umeå universitet. Ett nyttigt och mysigt möte!

Isänpäivän ja ruotsalaisuuden päivän kynnyksellä Jyväskylässä järjestettiin 5.-6.11.2009 seminaari Manlighetens långa linjer, jossa kuultiin esityksiä 1500-luvulta nykyaikaan asti. Alustuksissa analysoitiin niin vanhojen aikojen talonpoikaisia aviomiehiä kuin tiedemiestenkin vaiheita, samoin kuin sotilaskunniaa ja monikulttuurisia aviopareja (sivumennen sanoen, mahtaisikohan sellaista analyysia saada aikaiseksi menneiltä vuosisadoilta – olihan jossain mielessä ”monikulttuurisia” pareja silloinkin, vaikka juuri nyt mieleeni juolahtaa lähinnä Juhana III ja Katarina Jagellonica).

Kutsuttuna key note -puhujana kuultiin yliopistonlehtori, tutkija Jonas Liliequistia (Uumajan yliopistosta). Pitkän linjan asiantuntijana Liliequist loi katsauksen maskuliinisuuden historian suuriin linjoihin, erityisesti  hegemonisen maskulinisuuden käsitteeseen. Hegemonisella maskuliinisuudella tavataan viitata kulttuurissa vallitsevaan maskuliinisuuden ideaaliin, johon yleensä liitetään voima, valta ja rationaalisuus ja johon verrattuna muut mieheyden mallit ovat vähäarvoisempia.

Käsite on ollut monella tavalla käyttökelpoinen, koska se auttaa analysoimaan muun muassa miesten välisiä eroja ja eriarvoisuutta. Kuten Liliequistin luennossa kuitenkin todettiin, käsitettä on ehditty myös kritisoida monin tavoin. Liliequist lähestyi maskuliinisuutta erityisesti sanaparin miehekäs/epämiehekäs (manlighet/omanlighet) ja haki aineistostaan esimerkkejä siitä, millaisia miehekkyyden ja epämiehekkyyden esimerkkejä varhaismodernissa maailmassa löytyy, 1700-luvun ”mammanpoikien” (morsgrisar) ja keikareiden kuvastoista isänmaallisiin ihannehahmoihin. Entä millaisena miesten kouluna armeija nähtiin 1900-luvun alkupuolella, ja millaiseen mieheyteen kasvoivat Tuntemattoman sotilaan nuoret miehet?

Palavien siltojen ja M. A. Nummisen kasvojen valossa

This entry lists some impressions from the Gothenburg book fair, held in Gothenburg 24-27 September 2009. In the book fair, Nordic literature and IKEA shelves were present side to side with international human rights forums. The blogger visited the fair to present her new book, a Swedish translation of her study on women’s agency in early modern noble families.

Här berättar skribenten om sitt besök på Göteborg bokmässan där hon presenterade sin egen bok Anpassning, förhandling, motstånd (Svenska litteratursällskapet i Finland & i Sverige Atlantis, se Atlantisbok.se) om kvinnor som aktörer i en adlig familj (tack Camilla Frostell för ditt översättningsarbete!!!) – se också vad en lyssnare tyckte om temat. Dessutom såg skribenten Joanna Rubin Dranger, Burning bridge, M. A. Numminens ”miniopera” om Svenskans kraft mm.

Ei, Göteborgin polttopullojen ja kivien heittäjät eivät ole riistäytyneet, vaan liekit ja valo ovat havaintoja pitkältä marssilta Göteborgin kirjamessujen halki. Olin siellä esittelemässä ruotsin kielelle käännettyä tutkimustani Anpassning, förhandling, motstånd, joka kertoo Flemingin sukupiirin naisista, jonka Camilla Frostell on kääntänyt todella taitavasti (ja ainakin yksi kuulija kiinnostui). Haastatteluissa syntyi hauskoja linkkejä Henrika Tandefeltin Borgå 1809 -kirjassa käsiteltyihin vallan ja velvollisuuden teemoihin, kertoilimme kirjoistamme yhdessä ja erikseen.

Palavia siltoja edustivat turkulaiset, sillä Euroopan kulttuuripääkaupungin 2011 kirjallisuutta oli esillä teemalla ”Burning Bridge”, kaupungin teemoihin kuuluvan tulipaloteeman hengessä. (Täytyy tosin sanoa, että palavista silloista tulee itselleni yleensä mieleen Tapani Löfvingin seikkailut, jonka alkupuolella hän jossain siltakahakassa menettää korvansa.)

Kirjamessujen torstai ja perjantai tuntuivat viihtyisiltä ja hyvin järjestetyiltä, perjantai-illalla tosin jo tuntui siltä, että voi olla hyväkin livistää alta pois, kun suuret ihmismassat alkoivat tulvia sisään.  Kuulijoita riitti ensimmäisinäkin päivinä monenlaisissa seminaareissa ja pienemmissä keskustelutilaisuuksissa.

Ja kirjoja, kirjoja, kirjoja… houkuttelevia kirjoja… Keskiaikaista simanteko-ohjetta ja aatelisnaisen (Metta Magdalena Lillie) päiväkirjoja ja gotlantilaisia tilikirjoja… Ihan varmaan niille löytyy vielä jotain käyttöä. (Ja itse asiassa löytyykin – esimerkiksi lähdekurssin aineistona.) Yksi asia tosin uupui – paikalliset kollegat.  Kirjamessuilla Turussa ja Hesassakin tapaa paljon enemmän historioitsijoita ja näiden yhdistyksiä. Tai sitten kuljin vaan silmä taskussa.

Esitteitä livahti mukaan erilaisilta kojuilta, päivän päätteeksi saattoi vain ihmetellä Singaporen kirjoittajafestivaalien, puolalaisten painotalojen, palestiinalaisjärjestöjen, tulevaisuuden tutkimuskeskuksen, ex libris -yhdistyksen ja Skaran hiippakuntahistoriallisen yhdistyksen yhteiselämää messujen tuoksinassa.

Messujen tärkeä osa oli myös kansainvälinen tori, jossa käsiteltiin sananvapautta, ydinvoimaa ja monia muita tärkeitä kysymyksiä. Kauempana IKEAn Billy-hylly juhli 30-vuotista taivaltaan ja vanhat Suomen matkailujulisteet vetosivat luontonäkymillään.

Eräs mieluisimmista nähdyistä oli Konstfack-taidekorkeakoulun professori Joanna Rubin Dranger, jonka sarjakuvaromaanit ”Neiti pelokas ja rakkaus” (Fröken livsrädd och kärleken) ja varsinkin ”Neiti tärkeä ja uraputki” (Fröken märkvärdig och karriären) ovat mielestäni sarjakuvamaailman Maija Vilkkumaa -sanoituksia (tosin Joannan tarinoissa on optimistisempi loppunosto).

Messuilla Joanna kertoi erityisesti lastenkirjoistaan ja niiden syntyvaiheista. Huimalta kuulosti myös seminaarin lomassa mainittu Story telling -opintokokonaisuus, jota Konstfack on tarjonnut muutaman vuoden ajan. Siellä voivat kerrontaansa hioa niin muotoilijat, kirjailijat ja mielikuvituksellisempienkin alojen edustajat, vaikka hiukkasfyysikot.

Göteborgin yön tummuessa alkoi illanvietto, ja osanottajat siirtyvät kukin tahoilleen. Meille esiteltiin juhlijoiden kantapaikkoja, ja lisäksi tarina kertoi että tosi VIP-kirjailijoilla oli omat hotellihuonebiletyksensä. Jotenkin hupaisaa ajatella tuolloin mainittua historiaromaanien kirjoittajaa kuvatunlaisissa kemuissa kaiken seurueen kruununa.

Mutta mahtoiko heillä olla hauskempaa kuin vähemmän eksklusiivisessa Pusterviks-baarissa, jossa Claes Andersson ja Katarina Gäddnäs lausuivat runoja (runoja pitäisi tosiaan useammin KUULLA kuin LUKEA), M. Into esitti tavanomaisen hämärää tarinaa jossa Auran aallotkin liplattivat, ja M. A. Numminen marssitti lavalle pienoisoopperaksi kutsumansa esityksen ”Svenskans kraft”, vapaan tulkinnan Suomen historian käännekohdista.

Newer entries »