Uhrattava agentti, Turun linna 1540

Sun Tzun Sodankäynnin taito antaa esimerkin uhrattavista agenteista, vakoilijoista, joille annetaan harhaanjohtavia tietoja, mutta tiedot eivät voi vahingoittaa agentin palvelemaa hallitsijaa, eikä hänelle ole isoa vahinkoa, jos agentti menetetetään. Sun Tzun esimerkissä muuan tuomittu mies puetaan munkiksi ja hänen mukaansa annetaan viesti, jossa on muka liittolaiskirje eräälle vihollisen päällikölle. Viesti löydetään, munkkivakooja saa surmansa ja niin saa myös vihollisen päällikkö, jonka kirje saattaa epäilyksenalaiseksi.
Esimerkistä tuli mieleeni Hans Gerickin tapaus vuodelta 1540. Se on ensimmäinen epäluulojen ja syytösten sarjassa, joka ulottuu 1540-luvulta 1590-luvulle ja jossa Erik Fleming tai hänen perheensä (ml. poika Klaus) ja Henrik Klaunpoika Horn ja hänen perheensä (ml. poika Karl) joutuvat / päätyvät ottamaan kantaa toisistaan esitettyihin petturuusepäilyihin.
Vuonna 1540 Suomen alueella jäi siis kiinni Hans Gerick, joka oli ollut Kustaa Vaasan vihollisten palveluksessa ja saapunut Preussista mukanaan kirje herttua Albrekt Brandenburgilaiselta. Herttuan omakätinen kirje on mitä lipevin – siinä vakuutetaan vain Erik Flemingille ystävyyttä – kuten Kustavi Grotenfelt suomentaa: ”Arvoisa, suuresti rakastettu ystävä, vaikka emme Teidän kanssa ole ollut suuressa ystävyydessä, ainoastaan sen verran kuin viime Tanskan sodan aikana Juhana Pen’in kautta kuulimme Teistä kerrottavan. Kuitenkin sen nojalla, ja koska Ruotsi ja Preussi kaikin puolin ovat hyvässä naapuriystävyydessä, ja koska paremmin tunnemme Teidän veljenne, niin emme ole tahtoneet tähän aikaan olla Teidän puoleenne kääntymättä”.

 

Lisäksi herttua pyytää, että Erik Fleming herttuan puolesta tervehtäisi veljeänsä ja myöskin herttualle hankkisi ”hyvän sudenturkin” – osoitukseksi hyvästä naapuriudesta Ruotsin valtakunnan ja Preussin välillä. Lisäksi herttua viittaa siihen, että tuntee Erik Flemingin veljenpojan, Lars Ivar Flemingin (Sundholma, k. Tallinna 1562).

Sudennahkaturkki ei ollut mikään huippumuodikas raaka-aine, joskin Riitta Pylkkäsen mukaan sitä voitiin käyttää esim. matkaviittojen vuoraamiseen. Koko pyyntö herättikin paljon epäilyksiä, ja Henrik Klaunpoika lienee kokenut olevansa pahassa välikädessä Erik Flemingiä kohtaan syntyneiden epäilysten kanssa. Hans Gerick oli kuulusteltaessa sanonut, että oli tullut Suomeen vakoilemaan varsinkin kuninkaan terveyteen liittyviä huhuja. Äärimmäisenä tavoitteena oli vallata Suomen alue ja nostaa nuori Hannu-herttua sen johtoon. Tästä enemmän tai vähemmän painostavassa kuulustelussa annetusta tunnustuksesta voi nyt sit kukin ajatella mitä tahtoo.

Henrik joka tapauksessa raportoi asiasta kuninkaalle, ja Kustaa vaati 25.4.1540 Gerickin luokseen. Lisäksi hän halusi varotoimiin ryhdyttävän myös Erik Flemingin suhteen; Henrik Klaunpojan tulee pitää häntä silmällä. ”Szå westh tu och wäll, ath her Erick Flemmingh är en sielsind och vnderliig man, ther föge fasthett opå byggiandes är” (Tiedät hyvin, että Erik Fleming on omalaatuinen ja kummallinen mies, johon ei paljoakaan voi luottaa); näin ollen Erikiltä tuli ottaa lupaus pysyä maassa ja lisäksi hyvien miesten tuli mennä takuuseen hänen puolestaan.
Erik Fleming oli ilmeisesti juuri ennen epäilyjen heräämistä lähettänyt kuninkaalle aika suoraviivaisen valituksen läänitysten menettämisistä. Kun hän sai tietää Hans Gerickin vangitsemisesta, hän lähestyi hallitsijaa varsin erisävyisellä viestillä. Kaarlo Blomstedt sanoo Erikin suhtautuneen maltillisesti epäilyihin, mutta melko hädissään Erik Fleming silti ilmaisee olevansa seuraavassa kirjeessä, vaikka kiittää siitä ”kristillisestä” tavasta, jolla hallitsija oli suhtautunut hänen ”pakottavaan hätäänsä ja todelliseen viattomuuteensa” [mijn anliggende drengende nödh och sanna vnschul], pelastaen hänen kunniansa, maineensa ja vaimonsa ja lapsensa.
”Korkean älynsä viisaudella oli kuningas jättänyt sikseen epäkristilliset, keksityt ja ilkeämieliset asiat”; Erik Fleming pyytää vielä saada kirjoittaa Albrektille itse ja kieltää tätä ja kätyreitään enää lähettämästä moisia kunniattomia viestejä. Lisäksi hän pyytää kuninkaalta avointa kirjettä maineensa puhdistamiseksi – lapsiaan ja jälkikasvuaan ajatellen”. Erikin piti vielä tulla kesäkuussa 1540 Tukholmaan uudistamaan uskollisuudenvalansa.

Kustavi Grotenfelt ja Kaarlo Blomstedt katsovat tutkimuksissaan, että Erik Fleming ja Henrik Klaunpoika saivat välinsä pysymään suht hyvinä, vaikka nuorempi mies oli varmasti hankalassa tilanteessa joutuessaan selvittämään seudun johtavan valtaneuvoksen toimiin liittyviä epäilyjä. Mutta toisaalta Blomstedtkin toteaa, että 1540-luvulla, niin kauan kuin Erik Fleming elää, Henrikille ei Suomen siviilihallinnossa löydy erityisen merkittäviä asemia.

20 vuotta myöhemmin Erikin poika Klaus Fleming oli vangitsemassa Henrikin perhettä petturuusepäilysten vuoksi, ja näihin vanhoihin tapahtumiin palattiin sitten taas edelleen 20+30 vuotta myöhemmin, Karl Henrikinpoika Hornin jouduttua kuninkaan epäsuosioon ja Klaus Flemingin toimiessa syyttäjänä häntä vastaan käydyssä oikeuskäsittelyssä. Lehtisten Klaus Fleming nuorempi viittaa muistelmassaan kaunaan ja kateuteen, jota vanhempi Klaus Erikinpoika Fleming tunsi Louhisaari-Masku -akselin Horneja ja Flemingejä kohtaan. Mielessä käy, ettei Hans Gerickin tapaus välejä välttämättä lähentänyt, ja seuraavina vuosina kuilu perheiden välillä vain syveni.

Niin ja Hans Gerick, hän oli tosiaan uhrattava agentti, jota luultavasti kidutettiin tai vähintään kohdeltiin kaltoin vankeudessa (tunnustuskirjeessä sanotaan, että ilman kidutusta, mutta no…) ja joka myös sitten menehtyi vankeudessa, Albrekt-herttuan kärsimättä tässä asiassa isompaa vahinkoa. Sen sijaan hän onnistui ainakin jossain määrin luomaan vihollisessa sekaannusta ja epäsopua, jolla voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sotatoimet tarpeettomiksi.
Kuvat: Tietosanakirja, osa 2, julkaistu projekt Runebergissä http://runeberg.org/tieto/2/0765.html sekä HKH:n kirje asiasta kuninkaalle 1540, Skrivelser till konungen, Svenska riksarkivet.
——–
Blomstedt, Kaarlo. Henrik Klaunpoika Horn. Ajankuvaus. Osa 1: Kustaa Vaasan Ja Juhana Herttuan Palveluksessa. Historiallisia Tutkimuksia III:1. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1921.
Grotenfelt, Kustavi: Hannu Gerickin lähetys Suomeen v. 1540. Historiallinen Arkisto XII. Suomen historiallinen seura, Helsingi 1892, ss. 96-116
Lahtinen, Anu: Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2007.
Pylkkänen, Riitta: Renessanssin puku Suomessa 1550-1620. WSOY, Porvoo 1956.
Sun Tzu, Sodankäynnin taito. Samuel B. Griffithin toimittamasta versiosta ”Sun Tzu: The Art of War” (OUP 1963) suomentanut Heikki Karkkolainen. Tietosanoma, Helsinki 1992.

Filippa elää

Yläneenkartanon Filippa ja ahneet perilliset – tilaisuus Yläneellä Luontokapinetissa 6.5.2017 klo 14 alkaen

Tapasin Filippa Flemingin (k. 1578) muistaakseni ensi kertaa joskus toukokuussa 2000. Olin valmistunut filosofian maisteriksi ja päässyt mukaan hankkeeseen Eliitit ja vallan verkostot Suomessa 1500-2000 ja lupautunut tutkimaan tuolloin vielä epämääräisesti hahmoteltua kysymystä vallasta ja sukupuolesta Flemingin sukupiirissä 1500-luvulla. Vaikka ei ehkä uskoisi, siirtymä keskiajan maaomaisuuden tutkimisesta 1500-luvun murrosaikaan oli aika iso, eikä minulla aluksi myöskään ollut mitään käsitystä lähteistä tai siitä, mitä tulisin löytämään.

Jotain varhaista alustusta varten etsin seminaarikirjaston hyllystä lähdejulkaisun Bidrag till Finlands historia joka jatkaa vähän vaatimattomammin 1500-luvulle Finlands medeltidsurkunder -sarjan tavoitteita. Löytyi maininta – ei kokonaista lähdejulkaisua, mutta sen kuvaus: Filippa Fleming antaa Yläneen kartanolla, 22.8.1578 eli päivää ennen kuolemaansa, testamentin. Siinä hän tekee veljensä, kuuluisan talonpoikien piinaaja -Klausin, perinnöttömäksi. Toisessa kohtaa Bidrag till Finlands historia -sarjasta löytyi myös Filipan jäämistöluettelo, joka on ollut pukuhistorioitsijoiden tärkeä lähde.

20161118_121523

Yläneen kartanon vanha päärakennus, joka saattaa osittain olla Filippa Flemingin ajoilta. No okei, ehkä enimmäkseen on myöhäisempi, mutta kartanorakennuksissa kivikellari voi olla muuta rakennusta vanhempi kuitenkin, kuten Sundholman ja Saaren kartanoissa. Kuva: Anu Lahtinen.

Filippa tarjosi yhden tärkeän konkreettisen henkilön, jota lähteä seuraamaan. Toki jo olin hankesuunnitelmaan ehtinyt kirjoittaa jotain geneeristä Ebba Stenbockista, Klaus Flemingin puolisosta, joka on erityisen kuuluisa, ei vähiten herjaus-maalauksen takia. Tuntui vain siltä, että tutkimuksessa harvemmin päästiin klassista herjaus-tarinaa ja Ebban vastausta pidemmälle, nyansseihin, ja tuossa vaiheessa olin aika pihalla alkuperäislähteidenkin kanssa. Lisäksi Filippa tarjosi yhden aavistuksen siitä, miten naimattomat naiset saattoivat jättää jälkensä historiaan, vaikka usein menneiltä vuosisadoilta parhaiten esiin nousevat vaimot, äidit ja lesket.

Seuraavina vuosina löysin tietenkin Aulikki Ylösen historiateoksen, jossa Filippa Flemingin testamentti on kuvattuna, ja olen sen joskus ammoin lukenut omin silminkin Riksarkivetin Biografica-kokoelmasta. Lundin yliopistonkirjastosta löytyi muutama kuitti Filipan ja Klaus-veljen välisistä lainoista, ja paljon myöhemmin löytyi myös Svean hovioikeuden 1620-luvun perintöriita, jossa perattiin Filipan testamentin seurauksia toisessa ja kolmannessa polvessa! Suitian kartanosta säilynyt kirjeenvaihto antoi osviittaa siitä aineellisesta maailmasta, jossa Filippa vietti lapsuutensa. Hän vilahtaa Turun linnan vieraana, paossa 25-vuotisen sodan vihollisuuksia. Tällaisista pienistä johtolangoista syntyy laajempi kuva.

Filippa Fleming (k. 1578) oli valtaneuvos Erik Flemingin ja Hebla Sparren tytär, ja hänen veljensä Klaus Fleming (k. 1597) on lapsista tunnetuin. Klausilla ja Filipalla oli myös isoveli Joakim Fleming (k. n. 1563), joka oli jos mahdollista vielä veljeäänkin aggressiivisempi ja jota Klaus Fleming koetti rauhoitella muun muassa eräässä majatalotappelussa Erik XIV:n kruunajaisten alla. Joakim meni naimisiin Erik XIV:n rakastajattaren Agdan kanssa, mikä oli aateliselle suvulle varsin alentavaa. Hebla-äidin vanhuuden päivillä Joakim, Klaus ja Filippa jakoivat perheen kartanot: Klaus sai Suitian, Joakimille kuului Kuitia Paraisilla ja Filippa sai Yläneen kartanon. (Nythän Suitia ja Kuitia ovat taas toisen perheen veljesten hallussa.)

Yläneen kartanosta ovat säilyneet Filipan kuolinajasta kertovat tilit, KA 1354 (NB! kauhukseni huomasin tätä kirjoittaessani, että väitöskirjassa signum on väärin jostain selittämättömästä syystä, onneksi digiarkistosta löytyy oikea, ks. siis vaikka tätä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1851566). Kartano ei ollut yhtä komea kuin veljien kiviset kartanolinnat (Joakimin kuoltua epäselvissä oloissa Kuitiakin siirtyi Klaus Flemingille, kaiketi setänsä holhoaman orvon veljentytär Anna Flemingin omaisuutena), mutta kuitenkin vauras ja komea paikka käsityöläisineen, palvelijoineen, kalastajineen kaikkineen. Filipalla oli varaa antaa Klaus-veljelle isoja lainoja, joiden takaisinmaksua ei kuitenkaan kuulunut.

Tämä oli yksi syy, miksi sairauden riuduttama Filippa Fleming päätyi tekemään testamentin, jossa Klaus Fleming jäi perinnöttömäksi. Testamentti tekee veljestä selvää jälkeä ja kuvaa tämän perinnön anastajana (tästä löytyy myös todisteita Svean hovioikeuden aineistoista). Ylitse kaiken nousee kuitenkin katkeruus siitä, ettei veli ole sisartaan muistanut tämän sairauden aikana. (Huomionarvoista voi olla, että Filipan kuolinvuonna Klausille ja Ebballe syntyi poika, Johan Fleming – olisiko poikalapsen syntymä vienyt Klausin huomion, vai lieneekö veli ollut muissa jutuissa kiinni.) Pääperijäksi Filippa nosti kuninkaan sekä orvon veljentytär Anna Flemingin. Tällöin kuningasta tietenkin kiinnosti puolustaa testamentin sisältöä, olihan hän edunsaaja.

Testamentin jatkovaiheet ovat luku sinänsä, ja ne olivatkin oma lukunsa väitöskirjassani Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620 (SKS 2007) sekä eräässä englanninkielisessä teoksessa. Mutta väitöskirjat tulevat ja menevät ja painokset loppuvat (vaikka onhan sitä kirjastossa ja jossain Ellibsissä), ja yleisö on rajallinen. Siksi olin innoissani, kun kuulin että Kristiina Vuori aikoi kirjoittaa historiallisen romaanin Filipasta. Kirjan taustatyö vei meidät Yläneenkartanolle ja Kuitiaan. Erilaiset materiaaliset realiteetit kuten joen läheisyyden, kirkon etäisyyden tai puolustusnäkökohdat tajuaa vasta paikan päällä.

Filippa kuoli, mutta Filippa elää, nyt myös Kristiina Vuoren uudessa historiallisessa romaanissa Filippa. Kirja on tietysti ennen kaikkea kirjailijan työtä ja kaunokirjallisuutta, mutta tietysti olen iloinen että tekemäni tutkimus on voinut tukea sitä. Hauskinta historiallisten romaanien taustatyössä on, että pääsee myös kurkistamaan fiktion syntyä, ja näkemään tulkintoja siitä, millaisia ihmiset olisivat voineet olla.

Flemingeistä on julkaistu monia kirjoja, joitakin jopa naisista. On esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Rautamarskin tytär, joka tarjoaa erittäin fiktiivisen tarinan Sinänsä oikeasti eläneestä Margareta-tyttärestä (k. 1598). Klaus Flemingin kuvitteellista aviotonta tytärtä Ingeborgia käsittelee J. V. Wainion Klaus Flemingin valtikka. Santeri Ingman/Ivalo puolestaan kirjoitti Montague-Capulet -tarinan Anna Fleming, jossa Filippa Fleming on erehdyksessä Filippa-setä (lähinnä sivutaan hänen hautaansa, joten onneksi tästä ei seuraa kovin kiusallisia tilanteita itse tarinassa). Flemingin sukupiirin naiset olivat melko vahvasti läsnä myös Fredrika Runebergin kertomuksessa Sigrid Liljeholm. Minun tietoni mukaan Filipasta ei ole aiemmin kirjoitettu romaania. (Korjaus: ilmeisesti Filipalla on ainakin huomattava rooli Ursula Pohjolan-Pirhosen romaanissa Kuninkaan amiraali) Myös avioton kaima Filippa ”Hilppa” Klausintytär on tietämäni mukaan nyt ensi kertaa mukana historiallisessa romaanissa. Puhumattakaan Yläneenkartanon kalastajasta, joka on päässyt voudintilin lehdiltä mukaan kertomukseen…

Sekä faktasta että fiktiosta lisää huomenna lauantaina Yläneen Luontokapinetissa klo 14 alkaen, paikalla sekä kirjailija että tutkija. 🙂

Lisätietoja

Kristiina Vuori

Turun Sanomien kirja-arvio: Nokinenän unohdettu sisar

1500-luvun tuohikirje Tallinnasta

The blogger has been leafing through an interesting source book into the history of the town of Tallinn – there are examples of last wills, letters, songs, judicial documents, etc. If you are interested in medieval / early modern Tallinn and can read some Estonian (the sources are translated to Estonian), you may find some lively and interesting sources in Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (2014, ed. by Tiina Kala, Juhan Kreem, Lea Kõiv, Kalmer Mäeorg, Anu Mänd & Triin Parts). In this blog text, the focus is on a birch-bark letter, sent by Klaus Kursell (who was  soon after beheaded for treason) to Erik Håkansson Slang, see http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V)

Kahjuks ma kirjutan eesti hullem kui loen. Aga õnneks ma oskan lugeda eesti, sest see raamat oli huvitav: Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Koos ka Klaus Kurselli (http://et.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell) kiri (kirjutatud kasetohule!) Toompea lossi peamehelle Erik Hakessonille (Erik Håkansson Slang, http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V). Kursell hukati süudistatuna Rootsi riiki reetmises.

Tallinnan matkalla tarttui mukaan muutamiakin uusia julkaisuja seudun varhaisesta historiasta. Paluureissulla ehdin käydä läpi teosta Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Jos viron kielen lukeminen sujuu suurin piirtein, kirja tarjoaa kiintoisia esimerkkejä (eri kielistä viroksi käännettyjä, osin myös alkuperäisiä vironkielisiä asiakirjoja ja tekstejä) elämästä Tallinnassa.
Julkaisuun on käännetty testamentteja, kirjeitä, häälauluja, hallintotekstejä ja monia muita tekstejä, jotka valottavat eri puolia Tallinnan historiasta. Kunkin lähteen yhteydessä on taustoittava teksti ja tietoa esimerkiksi tutkimuskirjallisuudesta.
Vastaan tuli myös jokunen tuttu henkilö. Sivulla 149 on julkaistu tuohelle kirjoitettu viesti, jonka vastaanottaja oli Erik Hakesson eli Erik Håkansson (Slang, Viurilan sukua, ks. http://runeberg.org/frfinl/0429.html). Sama kaveri oli nuorempana toiminut serkkunsa Erik Flemingin ja tämän puolison Hebla Sparren kartanonvoutina Suitiass ja kirjoitellut silloin kirjeitä muun muassa Tallinnan raadille (aiheesta enemmän täällä: http://www.helsinki.fi/mm/suitia/fleming.htm). Joskus 2000-luvun alussa kävinkin Tallinnan kaupunginarkistossa lukemassa joitakin näitä kirjeitä alkuperäisinä.
Vuonna 1570 Erik Håkansson oli Tallinnassa johtotehtävissä, kun Ruotsi vahvisti otettaan Suomenlahden etelärannikosta. Olot eivät aina olleet helpot, kun taudit ja sota verottivat väestöä – Erik kirjoitti eräässä viestissään, että toivoi avukseen Ruotsista miehiä, joilla olisi kelpo vaimoja, jotka puolestaan voisivat opastaa palvelusväkeä. Yleensä säilynyt kirjeenvaihto sentään kirjoitettiin paperille, mutta uuteen kirjaan on poikkeuksellisuudessaan otettu Erik Håkanssonin saama tuohikirje Klaus Kursellilta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell). Vaikka tuohikirjeitä tunnetaan muista kaupungeista aikaisemmilta ajoilta, Tallinnan kaupunginarkiston kokoelmissa se on ainutlaatuinen.
Kursell oli vuonna 1570 pahassa pulassa, sillä vaikka hän oli ollut Ruotsin kuninkaan palveluksessa, hän oli alkanut vehkeillä tätä vastaan. Oikeudenkäynnin alla Klaus koetti vielä lähestyä ”hyvämaineista, rakasta” Erik Håkanssonia ystävällisellä kirjeellä, jossa ihmetteli, ettei linnan päällikkö ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi tätä pistäytymään puoleksi tunniksi keskustelemaan polttavista asioista. Miten pyynnön kanssa lieneekin käynyt, Kursellin kohtaloa se ei pelastanut, vaan hänet tuomittiin petturuudesta kuolemaan ja teloitettiin.
———————————-
Kollega vinkkasi muutamia linkkejä venäläisiin tuohikirjeisiin, joissa on myös mm. lasten tekemiä piirustuksia: