Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Vahva, heikko, kaikenmoinen

Ebba Stenbockin rautahankintoja koskeva omakätinen kuittaus (oikealla) Ruotsin vationarkiston Stavsundsarkivetissa. Aineisto on omalaatuinen kokoelma välähdyksiä menneisyyden ihmisten elämään, siellä kun on erilaisia omakätisiä kirjoituksia vaihtelevista aiheista, vaikkapa raaka-ainehankintoihin liittyvistä kuiteista. Arkiston järjestähän saatesanoissa (vasemmalla) mainitaan, että Ebba oli ”miehekäs ja peloton luonteeltaan”, ja hän olisi voinut leskeksi jäätyään valita näkymättömämmänkin roolin, mutta hänen elämässään ja luoteessaan oli monenlaisia vivahteita, joita elämäkerran kirjoittaja ja tutkija joutuu pohtimaan hajanaisen aineiston äärellä.

Kun talvella 2021 viimeistelin Ebba Stenbockin elämäkertaa, mietin, miten saisin kerrottua menneisyyden naiselämästä ilman, että menee kokonaan ihannoinnin tai synkistelyn puolelle. Ebban tarinassa mietitytti esimerkiksi se, että monesti hänestä mainittiin nimenomaan hetket Turun linnassa, esimerkkinä siitä, mitä 1500-luvun nainen saattoi tehdä. Tämän yhden tapahtuman tuolle puolen ei monikaan teos ollut kurkottanut.

Historiankirjoituksessa on omat tapansa koettaa luoda kertomuksia niukoista lähteistä. Kollega Henri Hannula pohti somessa taannoin, että historiallisissa elämäkerroissa aatelismiehiä tai virkamiehiä, joista tiedetään varsin vähän, voidaan tavanomaisesti luonnehtia ”päteviksi hallintomiehiksi” tai ”päteviksi sotureiksi”. Naisista, joita tunnetusti on melko harvakseltaan vanhemman ajan lähteissä [vaikka etsivä löytää, etsivä löytää], on melko helpostikin esitetty luonnehdintoja ”vahva nainen” tai ”tarmokas nainen”, olipa ilmaisulle perustetta tai ei.

Näihin luonnehdintoihin liittyy hyvät puolensa ja huonot puolensa – voisi kaiketi tässäkin asiassa viitata kertomuksen vaaroihin (kertomuksen vaaroista mediassa oli oma hankkeensakin https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ ). Sanat sellaiset kuin vahva, etevä, tarmokas, pätevä ovat tunnustuksia, mutta myös helposti vähän huolimattomia sellaisia. Yhtäältä Ebba ilman muuta kasvoi ja kasvatettiin kantamaan vastuuta omista ja muidenkin tekemisistä, ison talouden pyörittämisestä ja monien ihmisten hyvinvoinnista. Asema toi hänelle valtaa. Mutta hän teki elämässään monenlaisia asioita, kohtasi monenlaisia tilanteita, jaksoi ja uupui vaihtelevasti. Miten vahva pitää olla, ollakseen vahva?

Jos lukee 1800-luvun historiallisia romaaneja tai näytelmiä, joissa menneisyyden naisilla on kovin taipumusta pyörtyillä, voi tuntua, että on perusteltua ottaa etäisyyttä kovin heikon naisen hahmoon. Se, että sanomme menneisyyden naista vahvaksi, voi tarkoittaa myönteistä huomionosoitusta. Menneisyyden naiset olivat joutuneet tottumaan monenlaisiin kokemuksiin, joiden kohdatessa piti pystä tekemään jotain muuta kuin heittäytyä tainioksi. Sana ”vahva” tai ”tarmokas” voi toimia huomion kiinnittäjänä, ja moni voi saada energiaa menneisyyden ihmiskohtaloista ja vaikeuksissa osoitetusta peräänantamattomuudesta.

Silti nykypäivässä on jo pitkään puhuttu vaarasta, että ihminen voi ”sairastua vahvuuteen”, jolloin omat tarpeet ja murheet jäävät huomaamatta. Ebbasta kirjoittaessa, ja jo aikoinaan väitöskirjaa tehdessäni, mietinkin toistuvasti: näemmekö Ebban, vai näemmekö yksinkertaistetun, toiston vahvistaman kertomuksen? Ilona Kemppaisen pohdinta Arjen sankareista on usein tullut mieleen: ”Arjen sankaruus on harvoin vapaaehtoista, ja moni tällaisen nimen ansaitseva olisi varmasti mieluummin elänyt helpomman elämän.”

Vaikka menneisyyden naisista emme varsin paljoa tiedäkään, sen verran tutkimusta on kuitenkin jo tehty, ja elämänkerran kirjoittamisen kysymyksiä pohdittu, että on perusteltua ajatella ja koettaa kuvailla menneisyyden naisia yhtä lailla ristiriitaisina ja monensävyisinä kuin nykypäivässäkin. Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran otsikko Hellä, herkkä, hehkuvainen (2014) ja tietysti itse teos avasivat tätä suuntaa ilahduttavasti. Maarit Leskelä-Kärki on teoksessaan Toisten elämät (2017) pohtinut yleisellä tasolla ja esimerkkien kautta toisen elämästä kirjoittamiseen liittyviä valintoja.

Olenkin ollut iloinen, että Ebban elämäkerran loppuun kirjoittamani pohdinta Ebban vahvuudesta ja tulkinnoista on noteerattu monissa kirja-arvioissa, viimeksi sunnuntaina 20.6.2021 Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (Arla Kanerva, ””Vahva nainen” ei ole pelkästään kehu”, https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008056807.html) Kirjallisuuden ja menneisyyden naisista keskusteltaessa.

Tarkoitus ei toki ole vähätellä tai synkistellä, vaan kysyä, mihin tulkinnat perustuvat, ja mitä voisimme nähdä toisin. Päteviä hallintomiehiä unohtamatta.

——————–

VTT, dos. Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) monipuolisesti pohdiskeleva artikkeli ”Arjen sankaruus” ilmestyi vuonna 2010 teoksessa Kirjoituksia Sankaruudesta, jonka olivat toimittaneet Ulla-Maija Peltonen & Ilona Kemppainen (Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki). Artikkelissa ja teoksessa on myös viittauksia varhaisempaankin aiheesta käytyyn keskusteluun.

Aihio Ebban elämäkerran loppupohdintaan kehkeytyi kolumnissa, jonka kirjoitin vuonna 2018 Historian Opiskelijoiden Liiton Holkki-lehteen. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/kuka-on-vahva

HS kolumnia hakiessani huomasin, että Pinja E on pohtinut vahvaksi kehumisen ongelmia nykypäivässä, vammaisuuden näkökulmasta. https://kynaniekansalaisetmietteet.com/2020/01/02/miksei-vahvaksi-kehuminen-ole-valttamatta-hyva-juttu/