Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: