Dantesta muusiin ja aavetarinoihin

Olen aiemminkin satunnaisesti blogannut Parnasson sisällöistä. Ensimmäisenä koronakesänä osuin eri suunnista haalimaan vanhoja Parnassoja niin 1950-luvulta kuin vuosituhannen vaiheestakin, ja yllätyinkin sisältöjen vaihtelevuudesta eri vuosikymmenillä. (Ja vuosituhannen vaihteen lukijakilpailuista!) Nykyvuosituhannen Parnasso on oma suosikkini – kirjallisuushistorian, käännösten, kirjailijakuvien vaihtelevaa kavalkadia. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, voisiko Historialliseen Aikakauskirjaan tuoda samantapaisia lyhyitä sarjakuva-kannanottoja, jollaisia Parnassossa on nähty jo hyvän aikaa.

Nyt piti erityisesti kehumani Parnasso 6-7/2021. Oli Dante-pastissia (minne dantelaisen helvetin osaan joutuvat kaaharit?), historiallisten tai elämäkerrallisten teosten taustatyötä kuvaavia haastatteluja ja kirjoituksia, kirjamyyntilööppejä, Paavo Haavikon jalustaltahilaamisia, piirtokirjoituksia ja vaikka mitä. 2010-luvun alussa yleisemmät lukijakirjeet ja vastineet ovat tosin tuntuneet vähenevän, vaikka joskus jokunen pulpahtaa pinnalle.

Viihdyin loppiaisaamuna myös Nabokovin Vanen sisarusten parissa. Tässä ”aavetarinassa” parasta olivat alun jääpuikkopisaroiden varjot ja niiden metsästys, mihin tarina kaiken nuhrun jälkeen taas kiertyi takaisin. En ollut novellia aiemmin lukenut, joten ei tullut ylianalysoitua etukäteen. Alun into metsästää jääpuikosta pisaroivan veden varjoa oli jotenkin kertakaikkisen mahtava – en voi paremmin sanoa kuin että kannatti elää 45+ vuotta voidakseen lukea nuo sivut. Heikki Karjalainen taustoitti käännöstyötään lehdessä, aiheesta myös lyhyesti Kulttuuritoimituksen ”Parasta juuri nyt” -osastolla. Käännösten taustoitukset ja avaamiset ovat kiinnostavaa asiantuntijatyön esiin tuomista, samoin kuin Parnasson aiemmat kirjojen kansigrafiikkaa käsitelleet juttusarjat.

Otsikosta ”Heidi Köngäs tutkii vapautta” tuli mieleen, että ehkä tutkijoita viime aikoina nyppineet uutiset ”kirjailija tutki ensi kertaa aihetta x” osin johtuvat siitä, että tutkia-sana tarkoittaa taiteessa toista kuin tieteessä. Mediassa käyttötavat ehkä menevät sekaisin ja lisäävät hämminkiä ja tutkijoiden ajoittaista turhautumista, kun uutisissa kerrotaan, että kirjailija X on ensi kertaa tarttunut vaiettuun aiheeseen ja tutkinut teemaa, jota tutkijat itse asiassa ovat aika paljon tutkineet. (Seurantaa esim. Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa Tutkijat eivät vaienneet, Historian käyttö)

Kysymys on vaikea, koska tutkimusta toimintana ei ole mielekästä myöskään monopolisoida. Kuten Parnassossa sekä Heidi Köngäs että Helena Ruuska tuovat esiin (tai kuten tutkija heidän prosessikuvaustaan lukee), kirjailijan työssä voi lopulta olla aika lähellä lähdetutkimusta. Molempien kuvaukset siitä, miten he ovat perehtyneet menneisyyden ihmisten elämään ja mitä aineisto on heille merkinnyt, antaa mietittävää myös historiantutkijalle.

Kuitenkin tutkijoiden tuskaiset reaktiot ja kokemukset ovat nekin tosia. Ne eivät liity tässä Parnassossa esiintyneisiin kirjailijoihin vaan kuluneenkin vuoden uutisointeihin, ja tutkijoiden ärtymyksessä on varmasti taustalla myös kokemus ”kaiken maailman dosentteihin” kohdistuneesta tylystä puheesta, jota Dosentit-näytelmä Kansallisteatterissa erinomaisesti avasi. Tutkijan työ on tuntunut olevan viime vuosina yleisesti monenlaisten vaatimusten, vihamielisyyden ja vähättelyn kohteena. Yksi kipeä kokemus muiden joukossa on, että uutisoinnin klikki- ja algoritmilogiikka tukee sitä, että toimittajan kannattaa uutisoida vaikkapa historiallisen romaanin tutkineen ”vaiettua aihetta” i.e. nyt vasta ensi kertaa valokeilaan saatavaa aihetta. (Nykyään ylimalkaan vähän joka elämänalueella aihe kovin helposti voidaan kuitata vaietuksi, jos siitä ei ole just viime viikon aikana julkaistu näkyvää uutista, tviittiä tai some-videota.)

Myös yhteistyöllä ja ajatustenvaihdolla on tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vahvoja perinteitä, eikä ehkä oikein olisi varaa ns. pienten erojen narsismiin (törmäsin aiheeseen tässä Uschanovin esseessä) tässäkään asiassa. Olen itse ollut Tammella historiallisten romaanien ”faktan” tai pikemminkin ehkä ”historiallisen uskottavuuden” tarkastajana, ja seurannut myös hyvillä mielin useita historioitsijoiden ja kirjailijoiden ja esittävien taiteenalojen yhteiskeskusteluja ja ylirajaisia hankkeita. Asia on monisyinen ja monikerroksinen ja yhteistä keskustelua olisi hyvä tukea.

Täytyy vielä sanoa, että olin Parnassoa lukiessani itse kertaalleen tviittaamaisillani ”miksi tästä on vaiettu”, kun luin Annikki Kariniemestä, jonka suomalaisnaisten ja saksalaisten suhteita käsittelevästä romaanista en muistanut aiemmin kuulleeni. Päättelin kuitenkin, että ehkäpä ei ole vaiettu; en vaan muista törmänneeni. Pitää joka tapauksessa lukea, koska Outi Hytösen artikkeli hänen kirjakohustaan näytti tarjoavan vaihtoehdon pari vuotta aiemmin ilmestyneen Tytti Parraksen (mielestäni puisevan) Jojon rinnalle. Kariniemen tapaus osoittaa myös, että eipä niistä naisten ja saksalasten sotilaiden välisistä suhteistakaan ole vaiettu, ainakaan Veren kuva -kirjakohun vuonna 1971. Unhoon on saattanut jäädä, tai mennä muuten vaan ohi niiltä aikalaisiltakin, jotka eivät huomanneet pöyristyä tai innostua aikoinaan. Ja kärsii niistä varmasti sekä tutkia että kirjoittaa lisääkin, kuten sekä historioitsijat että kirjailijat ovat viime aikoina tehneet.

A lue sie hyvä lehti!

Ennen puhelinmyyntikiellon asettamista tapasin joutessani ja vähän kurillani kysellä lehtiä kauppaavilta puhelinmyyjiltä, olisiko heillä Parnassoa puoleen hintaan. Eipähän ollut, mutta kirjamessuilla tuli hyvä tarjous aikoinaan  vastaan, tilaajan hyödyksi.

Jos Parnasso herättää mielikuvan hiukan pölyttyneestä, vaikeaselkoisen korkeataiteellisesta julkaisusta, kannattaa ehkä päivittää mielikuvaa ja vilkaista lehden 2000-luvun numeroita. En tarkoita, että Parnasso päästäisi lukijaansa liian helpolla, vaan sitä, että se on hyvin monipuolinen kurkistusikkuna nyky- ja eilispäivänkin kirjallisuuteen ja laajemminkin kirjalliseen kulttuurin.

Kuluneen vuoden numeroissa on käsitelty suomentamisen ihanuutta ja kurjuutta (ja suomittu siinä sivussa Saarikosken käännöstapaa), kirjojen aineellisia ulottuvuuksia kuten kansitaidetta ja e-kirjan tuloa, venäläistä kirjailijaskeneä,  kuunnelmia, Harry Potter -sarjan kaarta, lintulyriikan olemusta sekä narsismin tai maahanmuutto- ja kehityskeskustelun kaltaisia oman aikamme piinallisia ilmiöitä.

Hannu Tapani Klamin sanoin ”myönnän mielihyvin tai mielipahoin”, että en kaikkea kirjallisuuden alaa ymmärrä tai tunne, mutta mielihyvin myös luen ja poimin mukaan mitä poimin. Joissakin puheenvuoroissa on ehkä otettu alleviivattu taiteilija- ja toisinajattelijapositio, mikä saattaa  hymähdyttää, kun oma sturm und drang ei nyt juur ole päällä. Mutta on hauska lukea hehkutusta sellaisestakin kirjallisuudesta tai runoudesta, jota ei itse aivan ymmärrä tai jonka merkitystä ja yhteyksiä ei tunne.

Pääsee vähän fiiliksiin joka tapauksessa, ja monia runoilijoita ei tulisi tunnettua minkään vertaa, jos ei heidän töitään tulisi sopivina annoksina vastaan Parnasson sivuilla. (Riemastuttavana tuoreena esimerkkinä Jaakko Seppälän ”Olento”.)  Välillä taas voi nyökkäillä samanhenkisten Buddenbrook– ja Huxley-diggailujen tai oikeakielisyyden vaatimusten äärellä.

Tieteentekijänä on helppo samastua moniin kirjailijoiden työn absurdeihin piirteisiin, kuten rahoitus- ja kustantamokuvioiden vääristymiin, jota ruoditaan varsinkin Parnasson sarjakuvissa ja pilapiirroksissa. Myös lukijakirjeet tuntuvat kovin tutunsävyisiltä – kuten tieteellisissä aikakauslehdissä, myös taiteen puolella tulee selväksi, että niin tiede- kuin taidekirjojenkin kirjoittajat ja niiden arvostelijat ovat usein valovuosien päässä toisistaan.

Historioitsijana on hauskaa huomata myös, että sekä kulttuurihistorian näkökulma että historiallinen romaani ja aikalaisromaanikin ovat voimissaan, vaikka tutkijan roolissa tulee välillä miettineeksi, lukevatko arvostelijat romaaneja kuin tarkkaa ja todenmukaista menneisyyden esitystä ikään. (Tällä en tarkoita, että historiantutkimuskaan olisi aina erinomaisen tarkkaa ja todenmukaista tai että historiallinen romaani ei voisi avata menneisyyteen sellaisia näkymiä, joita historiantutkijankin kannattaa pohtia.) Historiallisten näkymien lisäksi kirja-arviot osoittavat, että kirjallisuus elää myös tiiviisti tässä ajassa Romanian romaneineen ja facebook-linkityksineen.

Testiryhmä suosittelee.

Sivukommentti aiheesta lehtimyyjät: joskus puhelimitse sai oikeasti hyviä tarjouksia, mutta toivoisin ettei enää tarjottaisi tuota väljähtynyttä ”ihan iloisella asialla lähdin soittelemaan … palkitsemme sinut neljällä ilmaisella lehdellä, maksettavaksi tulee vain [poskettoman kalliit] postituskulut…”

Kiirrjoja, kiirrjoja, kirrjoojaa…

Kirjamessut Turussa tulivat ja menivät tänä viikonloppuna. Tuntuu siltä, että suuri osa paikallisesta yliopisto- ja kulttuuriväestä hengailee messuilla – kullakin on omat kustantamokojukytköksensä tai edustettavat seuransa, ja vapaa-ajoilla syntyy hauskoja kohtaamisia ja uusien ideoiden vaihtoja.

Kirjat vaanivat joka kulmalla viattomia ostajia, Parnasson supertilaustarjous viittoili houkuttelevasti… Viimeinen niitti: Lasipalatsilla ovat viime vuosina ruvenneet ottamaan vanhoja näköispainoksia juhlavuottaan viettävän Ollin (Väinö Nuorteva) pakinoista. Viimeaikaisten yliopistobyrokraattisten uudistusten ja valvontaohjelmien käyttöönoton jälkeen alkaa muuten tuntua siltä, että Ollin viidenkymmenen vuoden takaiset byrokratiapakinat eivät olekaan huumoria vaan profetiaa. Hänestä täytyy blogata lisää joskus tuonnempana (ja joku 110-vuotisjuhla kunniakseen olisi syytä järjestää… Ollista myös täällä, ja Ollista ja Hyvinkäästä täältä).

Turun seudun äidinkielenopettajat ry:llä oli messuilla oma haastattelupaikkansa Lukumesta, jossa lukiolaiset haastattelivat kirjailijoita, ja hyvin haastattelivatkin. Vaikka nuorison rappiota aina jaksetaan kuuluttaa, myös osa lukiolaisista ja vastakirjoittaneista yliopistolletulijoistakin on heti kättelyssä niin päteviä, että välillä tuntuu että voisinkin jo siirtyä tieteellisestä ottelukehästä valmentajaksi.

Näyttelykirjoista mieleen jäi Hugleikur Dagssonin mustanhumorististen sarjojen alkuperäisgrafiikkaa. Jaossa oli myös pieni vihkonen, jossa oli Hugleikurin kansainvälisistä kirjajulkaisuista sensuroituja piirroksia (mukana McVauvanraato ja muutama uskonnollinen vinoilu). Mustanhumoristiset hahmot ovat yhtä aikaa mahdottomia ja sitten kuitenkin pelottavan ja naur[e/a]ttavan lähellä sitä, missä hengessä ihmiskunta elinkaarensa päätä kohti koikkelehtii. Lisäksi lyhyet huudahdukset kiteyttävät välillä laajojakin taustatarinoita.

Halvimmasta päästä messutarjouksia olisi ollut 50 sentin hintaan myyty, kontroversaalin dosentin laatima kirjanen, jonka otsikon mukaan sielunvihollinen saapuu pääkaupunkiimme. Jos katsahti kyseiseltä myyntikorilta suoraan eteenpäin käytävää pitkin, viistosti vastapäätä sijaitsevassa koijussa oli selkeästi esillä eteläisen naapurimme lippu. Lieneekö sattumoista vai tarkoituksellista vastakkainasettelua ollut siinä, kyseinen dosentti kun ei ole eteläisen naapurimme kanssa yksimielinen paljon mistään.

Lisäys: Toinen bloggaaja kiinnitti huomiota siihen, että valtakunnan päälehti ei maininnut tapahtumasta mitään. Tilsan sarjakuvahenkilön sanoin: ”En arvosta tätä.”

Omat kirjat messuilla ja myös Helsingin kirjamessuilla:
Pohjolan prinsessat. Viikinkiprinsessoista renessanssiruhtinattariin. Atena Kustannus, Jyväskylä 2009.  /
Anpassning, förhandling, motstånd. Kvinnliga aktörer i släkten Fleming 1470-1620, SLS-Atlantis 2009. Ja toki myös Keskiajan avain, toim. Marko Lamberg, Anu Lahtinen & Susanna Niiranen, SKS 2009