Kiristyvässä verkossa

Epäilin jo, että en ehtisi lukea heräteostostani Sitten juoksin pakoon. Juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945 (alkuteos 2014, suom. 2015), mutta onneksi kuitenkin aloitin. Berliini 1938-1945 on paikka, jossa nuoren juutalaisnaisen, orvoksi 1941 jääneen Marie Jalowiczin on yhä vaikeampi vältellä pakkotyö-, pidätys- ja häätömääräyksiä.

Selviäminen käy yhä vaikeammaksi, mutta asteettain, ja selviämisen mahdollisuuksia löytyy, mutta samalla päähenkilö joutuu asettamaan vaaraan itsensä ja muita. Kirja tarjoaa korutonta ja illuusiotonta kerrontaa, jossa pilkahtelee paljon avunantoa ja salaisia yhteydenpitokeinoja (keinoja sabotoida Siemensin pakkotyössä tehtyjä ruuveja ja muttereita, keinoja piilotella kurjissa asunnonloukoissa).

Kiinnostava ja hurja oli esmerkiksi kuvaus siitä, miten päähenkilö ystävineen kirjaimellisesti noudattaa juutalaisia koskevia määräyksiä ja kyselee, numeronsa ja asuinalueensa määräysten mukaan ilmoitettuaan, kaupungin poliiseilta, miten heidän pitäisi siirtyä paikasta A paikkaan B, kun eivät juutalaisina saa käyttää junaa tai mennä tiettyjen kaupunginosien halki; ja poliiseista monet ovat hämmentyneitä, että jaa tällaisiakin säädöksiä on.

”Opin tästä kaikesta sen, että edes poliisit eivät tunteneet kaikkia lakeihin sisältyviä määräyksiä, kaikkia noita pikkukiusoja, joilla meitä juutalaisia pidettiin lieassa. Aivan tavalliset kansalaiset tiesivät niistä vielä vähemmän. Saksalainen keskivertokotirouva oli kiinnostunut siitä, mistä hän sai siedettävällä mustanpörssin hinnalla puoli kiloa tomaatteja (…)” (s. 76). Ja tälllaisissa pienissä asetuksissa, ja ihmisiä hämmentävissä arjen hankaluuksissa piilee suuri osa sitä sumuverhoa, joka estää ihmisiä näkemästä toisiaan ihmisinä ja ymmärtämästä toistensa hätää.

On kylmäävää lukea, miten normalisoitunutta kaikenlainen syrjintä ja sorto ja lokerointi [esim. pakkotyöpaikalla Siemensillä ihmisten erottelu ja eriarvoinen kohtelu] voi olla. Muistelija kuvaa myös seksiä vaihdon välineenä, varsin arkisena ja ilottomana keinona selviytyä epäinhimillisissä oloissa.

Kaiken keskellä ihmiset koettavat olla kuin asiat olisivat niin kuin pitää. Päähenkilö on virittäytynyt ajattelemaan selviytymistään, omaa selviytymistään; hän on hionut osaamisensa ja käytöksensä voidakseen puhua itsensä pinteestä. Ja hän selviää, koska kieltäytyy lähtemästä siirtokäskyn saaneen tätinsä huolehtijaksi keskitysleirille; koska säilyttää malttinsa ja huijaa itsensä ulos talosta, kun Gestapo on jo keittiössä.

Kirja kertoo kaunistelematta selviytymisestä, arkisesta ihmisten hyvyydestä, itsekkyydestä ja voimattomuudesta. Koruttomasti ja kaunistelematta se avaa välähdyksiä lukemattomiin kohtaloihin ja yrityksiin selviytyä Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Varmasti oli monia, jotka eivät eläneet kertomaan, vaikka olisivat miten suunnitelleet selviytyvänsä.

Kirjoja poikkeusajoista

90094921_564475341093979_6444287532145311744_o

Poikkeusaikoina mieli palaa kirjoihin, joista ensi kertaa on tutustunut vaikeisiin aikoihin. Tyypillisesti kyse on silloin nuortenkirjoista tai nuorena luetuista teoksista. Poimin aamupäivällä hyllystä lapsuuden kirjoja, tosia ja tositapahtumien inspiroimia, joiden perusteella aikoinaan sain peruskäsityksen, toden tai kuvitteellisen, siitä, millaista on poikkeustila eristyksissä tai raunioissa.

Anne Frankin päiväkirja on tietenkin liki vertaansa vailla oleva dokumentti juutalaisperheen piiloutumisesta ja piilottelusta; kouluaikanani ilmestyi myös Miep Giesin muistelmateos Anne Frank, suojattini. Se kertoi puolestaan Frankin perhettä auttaneen naisen näkökulmasta, millaisia olot olivat miehitetyssä Amsterdamissa. Kirjoista välittyvät arjen haasteet – kiistat, ruokapula, keinot, joilla aikaa voitiin kuluttaa vaikeissa olosuhteissa.

Miep Gies ja hänen puolisonsa toimivat juutalaisten suojelemiseksi kertomatta aina toisilleenkaan, millaisiin asioihin olivat sitoutuneet. Frankin perheen traaginen kohtalo tekee teini-ikäisen Annen pohdinnat ja arjen kuvauksen aivan erityisen vaikuttaviksi – ei vähiten siksi, että Annen päiväkirjassa on vahvasti taustavireenä myös toivo tulevasta elämästä, joka voisi koittaa sodan jälkeen.

Fiktiiviset Pitkä talvi preerialla, Unohdettu kylä ja Hopeinen veitsi perustuvat ilmoituksensa mukaan myös tositapahtumiin. Pitkä talvi preerialla kuvaa monen vuosikymmenen takaa kirjailija Laura Ingalls Wilderin nuoruuspäiviä preeriakaupungissa, joka joutuu pitkäksi talveksi lumimyrskyjen ja hankien pyörteisiin. Perheenjäsenet selvittävät erilaisia keinoja, joilla ratkaista pulan ruoasta ja raaka-aineista: heinästä kierretään ”polttopuuta” ja viljaa jauhetaan paremman puutteessa kahvimyllyssä.

Usko Moilasen Unohdettu kylä kertoo lumeen hautautuvasta kolmen talon kylästä pohjoisessa, Kemijärven ja Sallan suunnalla, lähellä rajaa. Pienoisyhdyskunta vaari sekä kolme äitiä ja kymmenisen lasta majoittuu kylän suurimpaan taloon, jonka annetaan hautautua hankien suojaan. Pihatyöt tehdään pimeään aikaan, niin etteivät ohi kulkevat viholliskoneet tai partiot huomaa kylän asukkaita. Asuntolakouluista kotiutuneet lapset kävivät kotikoulua ja opettivat toinen toisiaan.

Kirja käy samalla läpi talvisodan vaiheet – kylän kolme miestä palaavat kotiin, mutta kaksi invalideina. Lapsuudessa kirja oli erityisen kiehtova siksi, että olosuhteet olivat hyvin suomalaiset ja kotoiset. Lumisimpina 1980-luvun talvina saattoi kuvitella samanlaista piiloutumista pihan lumilinnan tai leikkimökin kätköihin.

Hopeinen veitsi puolestaan kertoo sodan hajottamasta puolalaisperheestä, jonka vanhemmat viedään pois ja lapset jäävät selviytymään miten kuten raunioiden keskelle, ja etsivät vanhempiaan halki rikkirevityn Euroopan. Nuorelle lukijalle asioita ei toki haluta kuvata liian raa’asti, ja ylimalkaan fiktioksi rakennettuina kolme viimeksimainittua teosta eivät edes pyri autenttisuuteen. Kuitenkin ne olivat aikoinaan omiaan antamaan kuvaa siitä, miten ihmiset voivat toimia ja mitä heidän on otettava huomioon poikkeusoloissa.

Muitakin kirjoja voisi nostaa esiin kuten talvisodan evakuoinnista kertovan Sisko Latvuksen kirjan Evakkojunalla länteen tai Christine Nöstlingerin rujon elämännälkäisen, pommitetun Wienin kuvauksen Lennä, lennä, turilas. Vaikka aikuinen ammentaa lisätietoja tutkimuksesta ja muusta kirjallisuudesta, ensimmäisellä Itävallan-matkalla pari vuotta sitten ajattelin silti nimenomaan Christinen alakouluikäisen päähenkilökuvauksen kokemuksia ja kuvauksia hajalle pommitetusta kuun maisemasta.