Cherchez la femme – arkistojen naiset

Cherchez la femme! – ”Etsikää naista / Kaiken takana on nainen!”  Tämä ajatus on kirjallisuudesta ja elokuvista tuttu, mutta välillä tuo nainen on kyllä aika monen kiven takana, ei vähiten arkistoreissulla.

Olin Ruotsissa arkistoreissulla viime heinäkuussa, etsimässä muutamaakin 1600-luvun naista, joista piti oleman joitakin jälkiä arkistossa. Lähteitähän löytyi, kun aikani perkasin, mutta aika harvasta naisesta löytyy näppärästi koottuja kokoelmia hänen omalla nimellään.

Totesinkin, ainakin volyymeja plarattuani, että voisin yhtä hyvin jakaa jotain havaintoja tästä etsinnästä. (”Tämä hämmästyttävän yksinkertainen vinkki auttaa sinua löytämään menneisyyden naisia arkistosta!”) Ja ihan ensimmäinen ohje on kyllä päinvastainen kuin Dumas’n toistama lausahdus. Jos haluaa löytää naisen, on nimittäin ensin etsittävä mies – tai mieluiten miehiä.

Cherchez l’homme

Cherchez l’homme. Etsityn naisen puolisoita, isiä, veljiä, poikia, lankoja, vävyjä. Vaikka naisella itsellään ei olisi arkistoja, vaikka hän ei olisi lähettänyt kirjeitä, tai nämä kirjeet eivät olisi säilyneet, miehen laita voi olla toisin. Ja miehen kirjeistä, palkkauskuiteista, arkistomapeista voi löytyä tietoa naisista. Ja silloinkin, kun kyse on naisten kirjoittamista lähteistä, ne on voitu aivan hyvin arkistoida hänen miehensä nimen mukaan.

Otetaan esimerkiksi läpikäymäni Magnus Gabriel de la Gardien arkisto 1660-luvulta. Siellä on satoja ja satoja volyymeja saapuneita kirjeitä – miehiltä. Miehiäkään koskevat aineistot eivät ole ihan yksiselitteisesti arkistoidut – ne voivat olla joko etunimen, sukunimen tai patronyymin mukaan. Se etu miesten etsimisessä on, että juuri koskaan heidän papereitaan ei ole arkistoitu vaimon tietojen mukaan; tosin esimerkiksi vaimon lähettämä kirje saattaa sisältää miehestäkin tärkeitä tietoja.

Jos siis etsii naisen elämään kuuluneita miehiä, voi löytyä mainintoja naisista, tai miesten lähettämien kirjeiden joukossa saattaa myös olla hänen vaimonsa, leskensä tai tyttärensä kirjeitä.

Tällä periaatteella lähdin jäljittämään ruotsalaisen ratsumiehen lesken lähettämiä anomuskirjeitä. Lesken kaksi anomusta mainitaan aiemmassa tutkimuksessa, mutta hyvin ylimalkaisin arkistotiedoin. Tiesin kuitenkin, että hän oli ratsumiehen leski, tiesin miehen nimen, ja  tiesin, että anomukset olivat olleet Magnus Gabriel de la Gardien kokoelmassa ainakin 1890-luvulla, jolloin tutkija on nimenomaisesti kertonut ne löytäneensä.

20190724_094107

Magnus Gabriel de la Gardien arkistossa (Riksarkivet) vastaan tuli sellaisiakin kokonaisuuksia kuin ”kirjeitä ja anomuksia, joista allekirjoitukset murentuneet (kirjaimellisesti kääntäen maatuneet?), useimmat ilman päivämäärää”.

Anomuksia, naisten anomuksia ja sotaväen leskien anomuksia

Arkistoluettelosta ilmeni, että de la Gardielle saapuneet anomukset ja kirjeet jakautuivat miesten lähettämiin satoihin arkistokotelollisiin; lisäksi löytyi muutama arkistokotelo, joihin oli erikseen koottu naisten lähettämiä anomuksia. Nimensä perusteella lupaavia koteloita olivat muun muassa

  • Naisten anomukset (kvinnors ansökan, svenska)
  • Naisten saksankieliset / saksankielisten naisten anomukset (kvinnors ansökan, tyska)
  • Upseerien leskien ym. anomukset (militäränkor mfl.) – ”mfl. – med flera” -merkintä voi tarkoittaa aivan mitä tahansa; kokoelmassa oli myös mm. laivureiden ja musikanttien leskien kirjeitä.

Tilasin kyseiset arkistokotelot ja sen lisäksi vielä erinäisiä perhepiirin miehiä mahdollisesti mainitsevat arkistokotelot. Kun kävin koteloita muutenkin läpi, saatoin hyvin nähdä, että naisten lähettämiä kirjeitä oli aakkostettu 1) oman etunimensä 2) miehensä etunimen 3) miehensä upseerinarvon 4) oman sukunimen (joka tuolloin ei muuttunut) 5) miehen sukunimen 6) patronyymin tai jonkin satunnaisperusteen mukaan.

Lisäksi aakkostus on tyypillisesti hyvin horjuvaa, ja on muistettava, että esimerkiksi Katarina saattaa olla (ja olikin) aakkostettu C:n kohdalle, tai sitten K:n kohdalle, jolloin oli siis tarkistettava sekä kotelot A-J että K-W. (Kotelo K-W alkoikin heti kunniakkaasti erään Christinen lähettämällä kirjeellä.) Koteloissa voi olla myös erikseen joku pikkunippu, jossa on vain merkintä ”nimettömiä/epäselviä/sekalaisia”.

Ranskankielisen Madelaine Francoisin kirje oli sattumoisin kotelossa ”kvinnors ansökan, svenska” – kenties hänen puolisonsa oli kuitenkin ruotsalainen, mene tiedä. Kotelossa ”kvinnors ansökan, tyska” oli siinäkin heti alkajaisiksi ranskankielinen kirje; tämä esimerkkinä siitä että vähän mitä vaan voi olla vähän missä vaan.

Screenshot_20190723-120553_Chrome

Tästä kirjekollaasista ehkä arvaakin erään tutkimani naisen henkilöllisyyden – olen aiemminkin käsitellyt hänen elämäänsä ja lisää on luvassa, kunhan aikaa riittää ja julkaisusuunnitelmat selkiävät.

Mitä löytyi?

Miten kävi etsimieni kahden anomuskirjeen? Etsin kahta anomusta, löysin kaksi anomusta. Ne eivät tokikaan olleet samassa kotelossa, vaan toinen oli kotelossa ”militäränkor” (upseerien ja sotaväen leskiä, luokiteltu miehen sotilasarvon mukaan) ja toinen kotelossa ”kvinnors ansökan – svenska” (jotenkin aakkostettuna tai sitten ei). Etsimäni nainen oli ratsumiehen leski, ja ruotsinkielinen nainen, ja toisessa kirjeessä ratsumies-puoliso mainittiin, toisessa ei. Siinä lienee olleet arkistointiperusteet.

Etsimäni naisen lähettämissä anomuksissa oli viittauksia siihen, että muualla kokoelmissa voisi olla vielä pidempiä anomuspapereita (tai sitten ne ovatkin ehkä kuninkaalle lähetettyjen anomusten joukossa, eli pitäisikin katsoa kuninkaan kansliaan saapuneet anomukset), mutta lisäpapereita etsiessäni en ollut sen onnekkaampi kuin edeltäjäni 1890-luvulla – toistaiseksi.

Tuntui silti hienolta henkilökohtaisesti päästä lukemaan ja katsomaan nämä asiakirjat, joita myöhemmässä tutkimuksessa on hetkittäin pidetty ihan tavoittamattomina. Alkuperäisestä lähteestä näkee käsialaan, sinetöintiin ja sanavalintoihin liittyviä asioita, joita varsinkaan ylimalkainen aiemman tutkimuskirjallisuuden maininta ei korvaa.

Eikä nyt ole vielä sanottua, ettei lisääkin voisi löytyä vaikkapa volyymista Ser. C:XII, E 1649 Brev o ansökningar med förmultnade underskrifter de flesta utan datum… Lisäksi löysin miesten lähettämistä anomuksista joitakin potentiaalisia lankomiehiä, joiden kautta saattaa löytyä lisätietoja. Kuten yllä jo toin esiin, etsintää ei koskaan pidä jättää ensimmäiseen löytöön, koska mikään ei takaa, että saman henkilön lähettämä aineisto olisi yhdessä ja samassa arkistokotelossa.

Naisten etsiminen menneisyyden arkistoista ei siis ole mitenkään päin mahdotonta, päinvastoin se on usein todella kiinnostavaa, ja siinä välillä tulee omaksuttua myös erittäin paljon tietoa aikakauden miehistä ja siitä, miten heitä koskeva aineisto on tai ei ole järjestetty. Harvoin silti kyse on sellaisesta aineistosta, jossa pääsisi etenemään pienimmän vastuksen mukaan. Arkistomatkallani tein monenlaisia pistokokeita ja hutitulkintayrityksiä niin sinettien, vaakunakuvien kuin arkistointiratkaisujenkin pohjalta. Mutta sain myös koottua uusia lähteitä, joihin pitää seuraavaksi palata.


Esimerkkejä aikaisemmista seikkailuista naishistorian lähteiden parissa ks. esim.

Yhteistyön toivossa

Hiukan lyhennetty versio Sukututkimuspäivillä 2011 pidetystä puheesta.

Suomen sukututkimuspäivät kokoontuu Poriin monien kiinnostavien aiheiden äärelle. Perjantaiseminaarissa tutkijat ovat käsitelleet länsisuomalaisen talonpojan asemaa.  Tutkimusmenetelmien lisäksi monia sukututkijoita askarruttavat käytännön asiat. Alkuvuodesta tiedotusvälineissä uutisoitiin, että sukututkijat ovat jopa tietoturvariski. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli kyllä oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin.

Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta. Näyttää siltä, että kirkon hallinnossa halutaan linjata KHO:n mukaisesti, että sukututkijoille ei enää annettaisi käyttöön 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, vaan tietoja tulee pyytää seurakunnan työntekijältä, joka sitten hakee ne.

Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja, lähinnä siis 1910-1960 -luvuilta, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiempien aineistojen sulkeutumiselle. KHO:n päätös näyttää siis saavan ennakkotapauksen sävyn, vaikka päätöstä ei ole julkaistu niinsanotussa vuosikirjassa, kuten ennakkotapauksiksi tarkoitetut yleensä on.

Yksityisyydensuojaa on ilman muuta tärkeä valvoa, mutta nykyisistä järjestelyistä ei tiettävästi ole seurannut väärinkäytöksiä. Vuonna 2008 sukututkijat laativat Suomen Sukututkimusseuran johdolla ja yhteistyössä tietosuojavaltuutetun kanssa sukututkimustoimialan käytännesäännöt. Tuolloin sovittiin pelisäännöistä, joita sukututkijat noudattavat elossa olevien henkilötietoja käsitellessään. Näiden sääntöjen sekä tiedottamisen ja kouluttamisen ansiosta suomalaiset sukututkijat tuntevat hyvin henkilötietolain säädöksiä.

Yksi tärkeimmistä säännöistä koski sitä, miten sukututkijan on toimittava silloin, kun henkilötietojen keräämisen tarkoituksena on sukukirjan julkaiseminen. Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta. Mikä on muuttunut, ettei kirkkoherranvirastojen sitoumusmenettelyä enää voida jatkaa?

Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, menettelyssä on hankaluutensa. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä ja lisäävän kustannuksia. Lisäksi on aivan eri asia tutkia itse aineistoja kuin pyytää niistä tietoja. Tutkimuksen näkökulmasta se ei vastaa omaa tutkimustyötä alkuperäislähteen äärellä. Virhetulkintojen mahdollisuus voi kasvaa. Jos tutkija itse pääsee tutustumaan lähteisiin, hän saattaa huomata, että niistä löytyykin lisätietoja, joita ei olisi osannut etukäteen aavistaa, joita ei välttämättä selvityspyynnössä osaa tiedustella ja joita selvityksen tekijä ei huomaa sukututkijalle raportoida. Alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

Myös Suomen Sukututkimusseura pyrkii luonnollisesti tekemään parhaansa, jotta kirkonkirjat eivät jäisi tutkijoiden ulottumattomiin. Seura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön.

Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään. Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.

Hyvää sukututkimusta voisi luonnehtia vastuulliseksi toiminnaksi, jossa otetaan tarkkaan huomioon kansalaisten perusoikeuksiin kuuluva henkilötietojen suoja samoin kuin vainajien tietosuojaan liittyvät kysymykset. Toivon lämpimästi, että yhteistyössä eri tahojen kanssa voimme työskennellä sen hyväksi, että sukututkijat saisivat tulevaisuudessakin itse perehtyä kirkonkirja-aineistoihin.

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla. Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat. Man kan väl tänka sig att forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda – personer som säkert är vänliga och skickliga men som ändå inte är personligen invigda i enskilda släktforskingsprocesser . Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera – att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet samarbetar aktivt med flera andra institutioner för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker, och jag hoppas att vi också under dessa dagar kan diskutera frågan och hitta vägar till bättre lösningar i framtiden.