Menneitä tikku silmässä muistellen?

Esko Lampinen kirjoitti taannoin Sukuforumilla kaunopuheisen keskustelunavauksen, jonka tulkitsen viittaavan Suomen sukututkimusseuraan:

Talvella katosi kapteeni vain hetki pestin alkamisen jälkeen. Konemestari kuoli keväällä. Kesän jälkeen ei ole näkynyt perämiestäkään. Pari korkeakirkollista nousee välillä kannelle laulamaan virsiä, mutta eivät oikein vakuuta.”

http://suku.genealogia.fi/showthread.php?t=15728

Jäin miettimään asiaa siltä osin kuin saatoin samastua kadonneeseen kapteeniin, ilmoitinhan maaliskuun lopussa 2011 eroavani Seuran puheenjohtajan tehtävistä. Useimmiten tuntuu siltä, että menneistä ei kannata tökkiä silmään itseään tai muita, mutta tällä kertaa lopputuloksena oli tällainen vastausviesti.

”Tervehdys,

Kiitos kaunopuheisista vertauskuvista! Lienee ihan reilua, että laivan hylännyt kapteeni vastaa huutoon, vaikka laivan nykyisistä liikkeistä en tiedäkään. Yleisesti ottaen en ole varma, onko tämä foorumi (tai netti ylimalkaan) sopiva keskustelulle, koska kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa ja kaikki tulkinnat ovat subjektiivisia. Toisaalta mielestäni on ongelma sekin, jos foorumilla esitettyihin avoimiin kysymyksiin ei mitään vastata, ja politiikkaan tekemissänikin ekskursioissa olen kokenut, että olisi hyvä pitää ruohonjuuritasoon parempi kosketus. Olen aiemminkin miettinyt, pitäisikö minun reagoida jotenkin, kun olen kuullut että minun on tiedotettu eronneen perhesyistä (siitä teemasta yleisemmin bloggauksessani), ja tässä nyt lienee siihen tilaisuus.

Laitan viestistäni kopion myös omaan blogiini (anulah.wordpress.com), josta voi lukea myös sukututkimukseen liittyviä lastuja – hiljattain uutisoin esimerkiksi Tiina Miettisen tekemästä hauskasta sukukirjalöydöstä.

Mutta asiaan. Puheenjohtajan tehtävä on vastuullinen paikka, itse ainakin koen, että ei ole leikin asia pistää nimeään päätöspöytäkirjoihin, kun ratkaistaan tuhansia jäseniä ja heidän jäsenmaksujaan koskevia asioita. Vaikka säännöt ja johtosäännöt sanoisivat mitä, viime kädessä puheenjohtaja kantaa ison vastuun päätöksistä. Kun suostuin toiselle kaudelle, en tiennyt taustoja tietyille vanhoille päätöksille, jotka vuosien 2010-2011 vaihteessa tulivat vaikuttamaan Seuran toimintaan. Toivoin, että voisin auttaa talouden kehitystä ja työilmapiiriä hyvään suuntaan ja tukea tietysti sukututkijoiden asiaa. Kevään mittaan totesin, että toiveeni oli turha.

Vapaaehtoistyön mielekkyys piilee siinä, että voi kokea oikeasti tekevänsä jotain hyvää yhteisten asioiden puolesta. Lyhyesti voisin sanoa, että koin puheenjohtajana, että tulkintani seuran taloustilanteesta ja talouden seurantatavoista, samoin kuin tiedonkulusta ja työskentelyilmapiiristä, poikkesi ratkaisevasti ja kielteiseen suuntaan siitä, miten muut hallituksen jäsenet asian ilmeisesti kokivat, ja näkemyseroja oli myös siinä, miten tällaisia asioita tulisi käsitellä. Järjestötoiminnan luonteeseen kuulunee, että eriäviä näkemyksiä on, mutta foorumillakin esiintyvien toistuvien tiedustelujen perusteella tuntuu siltä, että ainakin tiedonkulussa olisi parantamista. Tietysti voi olla, ja mielelläni näkisin, että esimerkiksi syyskokous yllättää iloisesti, kokouksesta uutisoidaan ajoissa, ja vanhoista tileistä ja tulevista tekemisistä annetaan selkeän kirjallisesti selko.

Voinen sanoa myös kokeneeni, että mielestäni tiedonkulussa oli liikaa katkoksia ja ”portinvartijoita”, ja että liian paljon päätettiin sähköpostikokouksissa, joissa keskustelu jäi niukaksi, tai puhelinkeskusteluissa, joissa milloin esitettiin että pitää keskustelun vuoksi keskustella vaikkapa sellainenkin mahdollisuus, että kirjasto lahjoitetaan seuralta pois, tai mitä muita arkitoiminnan kannalta mielestäni (toivoakseni!!!) aika kaukaisia ideoita nyt olikaan, milloin taas oltiin siirtämässä vuosi- ja syyskokouksien aikoja ja paikkoja jne. jne. Eri toimintakulttuureja on, mutta tämä kulttuuri ei ollut sellainen missä katsoin voivani toimia. Selvittely-yritykset eivät hetkittäisistä muutostoiveistani huolimatta tuottaneet näkyvää parannusta tilanteeseen, luultavasti vain sivulliset kärsivät.

Olen ollut ja olen yhä mukana monenlaisessa yleishyödyllisessä toiminnassa, ja keskityn nyt sellaiseen toimintaan, jossa en ole muiden ilonpilaajana eivätkä työhetket, viikonloput ja perheen parissa vietetty aika kulu miettiessäni, olenko mukana ratkaisuissa, jotka eivät mielestäni parhaalla tavalla palvele jäsenistöä. Jäsenistön asia taas on hallitusvalinnan kautta ottaa kantaa siihen, palveleeko yhdistys jäsenistöään.

Hallitus ja seuran esimies, joka nykyään siis ei ole puheenjohtaja, tietävät itse parhaiten, millaisista pulmakohdista olen heille kokouksissa, sähköpostitse ja puhelimitse viestitellyt, eikä meillä liene tässä asiassa enempää sanottavaa toisillemme, vaan toivon hallitukselle ja seuralle parasta mahdollista jatkoa. En ole ensimmäinen kesken kauden kelkasta hypännyt, joten tämä ei ole sinänsä mikään poikkeava hetki järjestötoiminnan historiassa.

Toki olen pahoillani, että en ole voinut jatkaa Seuran puheenjohtajana työtä sukututkijoiden puolesta. Porin Sukututkimuspäivillä keväällä 2011 (bloggaus ”Yhteistyön toivossa”) summasin tunnelmiani näin: Suomen sukututkimusseuran puheenjohtajana olen itse oppinut entistäkin enemmän arvostamaan sukututkijoita, jotka pieteetillä ja perinpohjaisuudella perehtyvät omiin juuriinsa. Suurimpia ilonaiheitani tässä tehtävässäni ovat olleet kohtaamiset kentän toimijoiden kanssa.

Nyttemminkin olen pyydettäessä antanut tietoja ja ollut mukana järjestämässä tilaisuuksia, jotka toivoakseni auttavat sukututkijoita niin organisaatiobyrokratioissa kuin lähdetulkintojen parissa. Sukututkimukseen liittyviä vanhoja ja uusia bloggauksia voi lukea sivuiltani. Marraskuussa 2011 Ritarihuoneella järjestetään aatelin historiaa Suomessa käsittelevä seminaari, josta tiedotettiin yhteistyössä Sukutiedon kanssa, vaikka itse tapahtuma toteutetaankin historiantutkijoiden muodostaman työryhmän kautta ja kahden yliopistohankkeen rahoittamana. Kerron tämän siksi, että en haluaisi että sukututkijat arvelisivat minun jotenkin väheksyneen seuraa, koen vain että sen hyvän mitä voin tehdä, voin tehdä myös yksityishenkilönä / historiantutkijana.

Itselleni Seuran asiat nyt ovat menneen talven lumia ja tämänkin viestin löysin sattumalta. Mutta tietysti on mukavaa jos omat sanomiseni tai sähköpostikirjoittamiseni tarkistetaan minulta itseltäni.

Sundholman kartanon perijätär Elin Fleming kirjoitti noin 430 vuotta sitten kirjeessään: ”…pienet linnut munivat mielellään pieniä munia, mutta toivovat silti, että niistä syntyy poikasia, ja niinhän kaikki hyvin mielellään auttaisivat lisäämään sitä mikä hyvää on.” Toivotan kaikille samoin ajatteleville ja tähän pyrkiville oikein hyvää loppuvuotta.

Ystävällisin terveisin,

Anu Lahtinen, FT, Suomen historian dosentti
Tutkijakollegium, Helsingin yliopisto
Yhteystiedot esimerkiksi tutkijakollegiumin kotisivuilla

http://www.iki.fi/anulah

Oheishuomioita: Teemasta jäi soimaan lastenlaulu-korvamato: ”Laiva, laiva, minne se laiva menee? Muille maille omenoita ostamaan, kaalinpäitä kauppaamaan. Ja hups, laiva keikkas.”

Jessica kirjoittaa muista organisaatioista, mutta jotenkin vanhoja muistoja tuli mieleen tästä jutusta http://essetter.blogspot.com/2012/03/om-ledarskap-ur-styrelseperspektiv.html

Laivan liikkeitä on näköjään kommentoitu myös toisaalla: http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2011/10/kulkeeko-karavaani-kun-laiva-seisoo.html

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: