Äiti ja poika

Kuningatar Margareetan hautamuistomerkki Roskilden katedraalissa. Kuva: Anu Lahtinen 2007.

Osallistuin 25 vuotta sitten pohjoismaiseen opiskelijakonferenssiin, jonne useakin osanottaja oli kirjoittanut tutkielman Kuningatar Margareetasta. Tanskalaisten opiskelijoiden mielestä Margareeta oli hyvä hallitsija, joka ei edustanut mitään tanskalaisen ylivallan tavoittelua; ruotsalaiset ja suomalaiset eivät olleet ihan samaa mieltä vaan muistelivat syitä, joiden vuoksi Ruotsi myöhemmin irtautui unoniyhteydestä. Margareeta on joka tapauksessa kiistatta ollut tärkeä poliittinen vaikuttaja, ja hänen aikanaan syntynyt ns. Kalmarin unioni nautti rauhasta unionikuningattaren valtakauden ajan. Ottopoika ja kruununperijä Erik Pommerilaisen aikana alkoi mennä huonommin.

Elokuva ”Margareeta, Pohjolan kuningatar” tarttuu tähän merkkihahmoon ja tarkastelee hänen elämäänsä erään kuuluisan huijaritarinan näkökulmasta. 1400-luvun alussa nimittäin ilmaantui mies, joka väitti olevansa vankeudessa pidetty kuningattaren poika, Olof Håkansson, jota oli luultu kuolleeksi. Kuningattarella oli kuitenkin jo uusi kruununperijä, ottopoika Erik. Elokuvassa molemmat vetoavat unionikuningattareen äitinään. Oikeasti huijari oli huijari, mutta elokuvan kantavaksi teemaksi on valittu valtapeli, jonka seurauksena oikea poika on onnistuttu pitämään vankeudessa. Kuninkaaksi itseään väittävän ihmisraunion ilmaantuminen keskelle unionin armeijasuunnitelmia ja kuningas Erikin avioliittoneuvotteluja uhkaa sekoittaa tilanteen.

Mutta miten Margareeta oli päätynyt valta-asemaansa ja millainen oli pohjoismaisen unionin tilanne historian valossa? Kerron seuraavassa lyhyesti Margareetan omasta lapsuudesta ja tiestä unionikuningattareksi, palaan sen jälkeen elokuvaan ja sen tapahtumiin.

Sijaishallitsijasta ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”

Margaretan lapsuus ei antanut välittömästi viitteitä loistavasta tulevaisuudesta, vaikka toki hallitsijaperheen lapsi sai ihan hyvät lähtökohdat elämäänsä. Hän oli mahtavan ja häikäilemättömän kuningas Valdemar Atterdagin kuudes ja nuorin lapsi, joka syntyi vuonna 1353. Perhe odotti tuolloin, että isoveli Kristofferista tulisi kuningas, myöhemmin kruunua soviteltiin siskonpoika Albrekt Mecklenburgilaiselle. Toisin kuitenkin kävi. Margareta kihlattiin jo varhain Norjan kuningas Håkanille. Sopimusta tekevät kuningasisät Magnus ja Valdemar sopivat, että Valdemar auttaisi Magnusta nujertamaan oman poikansa Erikin. Kymmenvuotiaana Margareeta saapui Norjan hoviin, Pyhän Birgitan tyttären kasvatettavaksi.

Kuusitoistavuotiaana Margareta aloitti yhteiselämän aviomiehensä kanssa. Håkan joutui hallintotehtävissään matkustamaan kauas, ja nuori kuningatar sai kannettavakseen paljon vastuuta. Perheen poika, 5-vuotias Olof, valittiin vuonna 1375 Valdemarin jälkeen Tanskan kuninkaaksi, ja tämän jälkeen Margareeta asui Tanskassa poikansa sijaishallitsijana, hänen kuningaspuolisonsa Håkan taas asui Norjassa. Håkan kuoli 1380, ja nyt Margareeta hallitsi poikansa sijaisena sekä Tanskaa että Norjaa.

Kun poika Olof sitten vuonna 1387 kuoli, Margareeta ei enää voinut edustaa häntä, ja hänen asemansa hallitsijana oli uhattuna. Nopeasti Margareta kuitenkin onnistunut valituttamaan itsensä sekä Tanskan että Norjan ”täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi”. Vähän myöhemmin hän liittoutui myös ruotsalaisen ylimystön kanssa, ja hänen joukkonsa löivät valtaa tavoitelleen Margareetan sisarenpojan, Albrekt Mecklenburgilaisen. Margareeta lujitti valtansa adoptoimalla kruununperijäksi sisarensa tyttärenpojan, Bogislavin (kruunattuna Erik, lisänimeltä Pommerilainen).

Keskiajalla todettiin aivan suoraan, että oli hyviä puolia siinä, että valtaistuimella oli lapsi, koska viisaat johtajat saattoivat hallita hänen nimissään. Jo aiemmin norjalanen Ingeborg oli ollut pitkään pienen poikansa sijaishallitsijana. Myös Margareetaa seuranneille kuningattarille Filipalle ja Dorothealle oli varattu oikeus toimia holhoojahallitsijoina, mikäli he jäisivät leskiksi poikiensa ollessa alaikäisiä.

Äidin auktoriteetti näkyi myös Margareetan kielenkäytössä. Hän antoi pojalleen muun muassa seuraavat ohjeet: ”Jos joku pyytää kuninkaalta kirjallisia vahvistuksia tuomioista, jotka on annettu, tulee kuninkaan sanoa, ettei hän tiedä, mitä tuomioita on annettu, ja viivytellä asian kanssa mahdollisimman pitkään. Ja kun kuningas ei enää voi viivytellä, tulee hänen sanoa, että asia ratkaistaan niin pian kuin hänen äitinsä saapuu paikalle.” Margareeta ehkä sai aikaan rauhan, mutta hän oli myös vallankäyttäjänä määrätietoinen ja saattoi vältellä kirjallisten sitoumusten antamista – tällöin ei voitu suoraan syyttää lupausten pettämisestäkään.

Elokuvan Margareeta

Miten elokuva sitten kuvaa Margareetaa? Hän on arvovaltainen ja käskemään tottunut nainen, joka haluaa rauhaa. Onko tässä vähän romantisoitu tai alleviivattu ajatus naisen rauhantahtoisuudesta – ehkä hitusen, mutta Margareetahan kyllä saikin aikaan melko tasaiset olot, kun siihen asti edellisten sukupolvien kuninkaat ja kuninkaanpojat olivat tappaneet toisiaan ja veljiään mennen tullen. (Katsokaapa esim. Håtunaleken tai Nyköpings gästabud.) Margareeta säilyttää malttinsa ja puhuu vähäeleisesti aristokraatit puolelleen; ja omapäisille hän osoittaa, ettei kannata asettua haukan saaliiksi.

Odottamatta ilmaantuu rujo mies, joka väittää olleensa 15 vuotta vankeudessa ja joka kutsuu itseään kuningas Olofiksi. Historiallisesti ottaen monenlaisia huijari-kuninkaallisia on nähty – 1300-luvun alussa Bergeniin saapui harmaantunut nainen, joka väitti olevansa kuolleeksi luultu prinsessa Margareta, Norjan neito ja kuningas Erikin tytär, ja jota kerrotaan kunnioitetun pyhimyksenä senkin jälkeen, kun hänet oli huijarina poltettu roviolla.

Margareetan aikana kuninkaana esiintynyt Olof vaikuttaa silkalta huijarilta, mutta reilu sata vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan haastanut ja kuolemaan tuomittu ”Taalainmaan junkkari” (Dalajunkern) Nils Sture saattoi ehkä ollakin aiemman valtionhoitaja Sten Sturen ja hänen leskensä Kristina Gyllenstiernan poika. (Ehkä, mahdollisesti.) Henkilöllisyyden todistaminen ei menneinä aikoina ollut aivan yksinkertaista, ei myöskään sen varmistaminen, että joku oli kuollut. (Vuonna 1550 Tukholmassa teloitettiin Knut-niminen mies, joka oli esiintynyt kuningattaren sisarenpoikana (olisi ollut Ebba Stenbockin veli) ja onnistunut toistuvasti esiintymään kuninkaan edustajana, varastamaan ja huijaamaan ihmisiä. Aina joku uskoi.)

Elokuvan tarina ei ole kirjaimellisesti totta, mutta on se totta siinä mielessä, että kyse on keskiajan hovimaailmasta, jossa voi joutua uhraamaan mitä tahansa ja kenet tahansa. Margareeta pitää arvossa unionia ja rauhan turvaamista, mutta henkilökohtainen hinta on kova. Tarina tarjoaa monia tilannekuvia, joissa tulee näkyväksi valtapolitiikan raadollisuus ja alituinen valppaus – lopulta kehenkään ei voi luottaa, ja tämän oppiminen on osa hallitsijaksi kasvamista. Miljööt ovat minun silmääni suhteellisen uskottavia, vaikka teollisia ikkunaruutuja ja lattiatiiliä taitaa välillä vilahdella; hahmot ovat sopivan ryttyisiä ja arpisia. Valtahierarkioita ja kirkon merkitystä olisi toki voinut pohtia vähän hienovireisemminkin, ja pituudesta olisi saanut helposti vartin pois.

Pisteet siitä, että elokuvan tulokulma on valtapolitiikka sekä äiti-lapsi -suhteet, ei romanttinen rakkaus. Marilyn French on tainnut korostaa lasten merkitystä naisten elämässä, ja valta-asemassa olevan naisen elämässä oma poika, tarvittaessa adoptoitu poika – vävykin saattoi kelvata – oli tärkeä liittolainen, mutta myös mahdollinen vastustaja.

Sekalaista

Muuten kiitämme: monikielisyyttä, ratsastuskuvauksia – juuri joulukuussa keskustelin norjalaiskollegojen kanssa matkareiteistä keskiajan Norjan ja Tanskan välillä – valaistusratkaisuja ja taustan himmennystä, jotka toimivat miljöiden kanssa; lapsimorsian-problematiikan kuljettamista mukana mutta ei liian retostelevasti.

Moitimme: Turhan selväpiirteisesti ajatellut kansallisvaltiot, eestaas loppuratkaisua arpova juonenkuljetus – jonkun käänteen olisi voinut jättää pois; pappi, joka näkee ennalta Margareetan kyvyt ja raivaa esteet hänen tieltään. Kirjeet olivat liian isolla paperilla ja liian isolla käsialalla – tuntui tuhlaukselta. Tai ehkä tanskalaisilla oli varaa käyttää papereita runsaammin kuin ruotsalaisilla…

Ambivalentti suhtautuminen: viittaukset naisrauhaan (naisrauha oli oikea asia, mutta tässa ehkä vähän allevivattu – toisaalta plussaa siitä, että elokuva välttää kliseisimmät naistrauma -kuvastot); tolkun ihmisiin, unioniin, Eurooppaan, yhteiseen armeijaan; Suomen täydellinen puuttuminen; hyvin olisi johonkin nurkkaan sopinut Pommerista Tanskan kautta, Margaretan suosikkina, Suomeen laamanniksi päätynyt ritari Klaus Fleming (vanhin niistä).

Ainakin jos on koko päivän kirjoittanut artikkelia 1500-luvun aatelisnaisesta ja siitä, myikö hän lastensa tulevaisuuden kuninkaan pelastamiseksi, niin hyvin vetoaa tematiikka ja ongelmakohdat. Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun on saatavilla historiallista draamaa, jossa valtaa käyttävä nainen joutuu käymään läpi sieluntaisteluita komeassa miljöössä, dramaattisen musiikin soidessa.

Episodin elokuva-arvio: https://www.episodi.fi/elok…/margareeta-pohjolan-kuningatar/

Lisää tietoa alkukohtauksen verilöylystä, Alussahan isä-Valdemar on teurastanut Gotlannin, siellä on museossa osa jäännöksistä. https://kaponieeri.blogspot.com/2012/12/visby-1361.html (en usko, että Margareta oli siellä, mutta ehkä kohtauksen voi ottaa vähän unenomaisena)

Kirjoittaja on julkaissut aiheeseen liittyen mm. kirjan Pohjolan Prinsessat (Atena 2009). Kuningasvallasta Pohjolassa kertovat myös mm. hänen artikkelinsa uudessa kirjassa Kuninkaallisen mahdin näyttämöt (Sigillum 2021). https://www.sigillum.fi/tuote/kuninkaallisen-mahdin-nayttamot-pohjoismaiset-paalinnat/

Pahvi-Kaarina / Papp-Karin

Bloggaren skriver lite gran om Alf Sjöbergs Karin Månsdotter (1954) som delvis baserar sig på August Strindbergs pjäs Erik XIV. Karin Månsdotter (d. 1612) var en knektdotter som blev kung Eriks frilla, sedan maka och för en kort tid Sveriges drottning. Många böcker har skrivits om denna unga kvinna och hennes öde.

Bloggaren tyckte att Alf Sjöbergs version började lustigt med en slapstick-prolog om Karin Månsdotters liv i pappkulisserna, men som helhet var filmen ganska ojämn med långa ohistoriska och även annars ointressanta monologer. Kungens sekreterare Jöran Persson (jfr. Göran Persson) försöker att representera folket och blir kanske mest ohistorisk av alla.

Harva 1500-luvun ruotsalaisnainen on nauttinut yhtä suurta huomiota kuin kuningas Kustaan poikien naiset: Juhanan kanssa elelleet Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica sekä Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter) (k. 1612), joka oli hullun kuningas Erik XIV:n rakastajatar, puoliso, hetken aikaa jopa kuningatar. Moni historiallisten romaanien kirjoittaja on sivunnut hänen kohtaloitaan, ja moni sukunsa juuria tutkiva halajaisi olla Kaarinan jälkeläinen.

Vanhaa aikaa käsitteleviä historiallisia elokuvia on vähemmän kuin romaaneja, tai siltä ainakin näyttää, mutta välillä tulee vastaan myös yllätyksiä menneiltä vuosikymmeniltä. Jouluaattona FST5 näytti Alf Sjöbergin ohjaaman elokuvan Karin Månsdotter (1954).  Lehtiarvioiden perusteella odotin teatterilta kaikuvaa pukudraamaa, mutta tulos oli villimpi – ja hajanaisempi.

Elokuva alkaa slapstick-henkisellä mykkäfilmikohelluksella, jonka pahvikulisseissa pikakelataan Kaarina Maununtyttären kuvitteellisia elämänvaiheita. Hän saa nyyhkiä porsaiden joukossa luuta kädessä ja singahtaa kurpitsavaunuissa kuninkaanlinnaan, minne kuninkaan sihteeri, kansan parasta pohtiva Jöran Persson (onko nimi enne?) tuo hänet kuninkaan tueksi.

Tämän jälkeen seuraa August Strindbergin näytelmään Erik XIV perustuvia kohtauksia, joissa esiintyvä surkea ja veltto kuningas on sukua Monty Pythonin vinkuvalle Herbert-prinssille. Nauloja ja tyynyjä paiskeleva kuningas joutuu asianmukaisesti syöstyksi vallasta vuoden 1568 paikkeilla, kun hän on aikalaisten silmissä osoittanut mielipuolisuutensa muun muassa surmaamalla aristokraatteja ja avioitumalla alhaissäätyisen Kaarinan kanssa.

Elokuva jatkuu vielä näytelmän tuolle puolen, kuvaamaan katkeroituneen Kaarinan ja Erik XIV:n viimeisiä tilintekoja. Lopussa Kaarina harkitsee tyttärensä Sigridin huudattamista kuningattareksi Englannin Elisabetin tyyliin, mutta luopuu ja vetäytyy Suomeen, jossa hän enimmäkseen viettikin myöhemmät vuotensa.

Elokuva on kiinnostava siinä mielessä, että siinä on paljon ajallisia kerroksia – Strindbergin tapa tarkastella menneisyyttä, 1950-luvun elokuvaohjaajan käsitys menneisyydestä, ja jossain kaukana myös 1500-luvun tapahtumakerrokset. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin hajanaiseksi rykelmäksi monologeja ja raivokohtauksia, jotka eivät luo kovin kummoista tulkintaa mistään aikakaudesta tai edes henkilöistä, ainakaan 2000-luvun katsojan näkökulmasta. Vaatteita on kuitenkin ommeltu viimeisen päälle, ja näyttää siltä, että leskikuningatar Katarinan istuimen jäljennös pönöttää erään aution linnansalin keskivaiheilla.

Muuten vaan aiheeseen liittyvää:
Kaarina Maununtyttärestä kaunokirjallisuudessa ovat kirjoittaneet esimerkiksi Mika Waltari ja Carina Forsgren. Lisää ruotsinkielisistä tulkinnoista tässä bloggauksessa; monia historiallisia romaaneja on listattu tälle sivustolle.
Mutta miltä mahtoi näyttää Mirjam Himbergin ohjaama, samaiseen Strindbergin näytelmään perustuva tv-elokuva Erik XIV? Entä Elsa Tervon näytelmä ”Eerik XIV ja Juhana”?

The Other Other Boleyn Girl

Philippa Gregoryn alkuperäinen historiallinen romaani on jäänyt lukematta, mutta tuli katsottua sekä BBC:n ”The Other Boleyn Girl” (2003, mukana kuvassa Natascha McElhorne, Jodhi May, Jared Harris & Steven Mackintosh) että Columbia Picturesin & Universalin samanniminen elokuva (2008, Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana).

Molemmissa elokuvissa katsoja pääsee siis seuraamaan kuvitteellista tulkintaa siitä, miten aatelisnaiset Mary ja Anna Boleyn elävät 1500-luvun hovissa ja tavoittelevat monista vaimoistaan sittemmin tunnetun Henrik VIII:n  suosiota. Säyseämmäksi ja perinteisemmäksi tulkittu Mary elää jonkin aikaa kuninkaan rakastajattarena, mutta määrätietoinen Anna Boleyn nousee lopulta kuningattareksi – joksikin aikaa, ennen kuin hän joutuu astelemaan mestauslavalle.

Kumpainenkin elokuvaversio kommentoi tavallaan niitä mahdollisuuksia ja vaarallisia riskejä, joita suhde kuninkaaseen toi tullessaan. Toisaalta todetaan, että tyttärillä oli vetovoimansa vuoksi merkitystä valtaverkostoissa – elokuvissa joskus ylitulkittuinakin.  Näyttelijät tuntuvat eläytyvän intensiivisesti naisten hätään tilanteessa, jossa heidän olisi synnytettävä hallitsijalle miespuolinen perijä tai tuhouduttava.

Vanhemmat ja sukulaiset puolestaan laskelmoivat tyytyväisenä tulevan menestyksensä lastensa avioliittojen varaan – osittain tämä koskee myös George-poikaa, jonka avioliitto sanellaan tarinan sivujuonteena. Koska sisaruussuhteet ovat olleet omassa tutkimuksessani mielenkiintoni kohteena, olikin kiinnostavaa katsoa, miten elokuvantekijät tulkitsivat valtataistelujen vaikuttavan sisarten välisiin suhteisiin.

BBC:n versio on, tuskin yllättävästi, rosoisempi ja lyhyempi, ainakin dvd:llä yhdessä osassa. Sisarukset tunnustavat ajoittain tuntojaan kameralle, mikä on aavistuksen teennäistä mutta assosioitavissa aikakauden ripittäytymiskäytäntöihin. Musiikkia on käytetty säästellen, ja kankaiden kahina ja jalkojen kopina riittää pitkälle luomaan tunnelmaa. Toisaalta dokumentaarisuus tuo myös joitakin lässähdyksiä – erityisesti loppupuolella, kun draamallisen huipentuman sijasta nähdäänkin kaukaa kuvattuja turisteja nykyajan Lontoossa.

Tuoreemman dvd:n kansikuva on aika halvan ja teennäisen näköinen poseerauskuva – mikä tahansa kohtaus itse elokuvasta olisi näyttänyt paremmalta.  Vaihteen vuoksi tässä historiallisessa elokuvassa ei käytetä niinkään sinistä vaan keltaista suodatinta. Ilmassa on suuren pukudraaman tuntua ja tuntoja analysoidaan kaunopuheisemmin mutta myös hiukan paperinmakuisemmin kuin BBC:n versiossa.

Elokuvan henkilöt eivät ole niin sokerisia kuin dvd-kansikuvan perusteella voisi ajatella. Sisarten äiti on aika alleviivatun tiedostava, ja Anna Boleyninkin suusta kuullaan hetkittäin aika reippaita lausahduksia naisten tasa-arvosta. Aivan niillä sanoilla aikalaiset eivät varmaan olisi tuntojaan luodanneet, mutta repliikit on kai tehty puhuttelemaan nykykatsojaa, jota voi syystä askarruttaa, millaiseksi naiset asemansa kokivat aikakauden hierarkkisessa maailmassa.

Lopussa Mary-sisko kaapaisee Elisabet-prinsessan mukaansa ja näyttää ottavan tämän kasvatettavakseen, eräänlaisena protestina miesperillisen loputtomalle metsästämiselle. Tämäkin tulkinta on toki draamallisesti kiintoisa, jos ei odota liian tarkkaa historiallisuutta.  Ehkä omaa mielikuvaani aikalaisnaisista vastaa parhaiten Katarina Aragonialainen, joka kamppailee tiukasti kuningattaren asemastaan – mutta tutkijan mielikuva on vain mielikuva sekin.

Enemmän tai vähemmän harkittuja anakronismeja piisaa, ne ovat kummankin elokuvan suola ja ainainen historioitsija-katsojan dilemma. Maarit Leskelä-Kärki pohtii toisessa yhteydessä: ”On vaikea sanoa, mikä on oikein – historiallisen tarkka dokumentaatio vai samastumisen tarjoaman allegorian rakentaminen?” (Aino Kallas. Tulkintoja… 2009, s. 187).  Tiukempi ankkuroituminen menneisyyteen voi olla vähän vaivalloisempaa, mutta se voisi myös tuottaa aidosti tuoreita ja koskettavia tulkintoja – anakronistisissa allegorioissa on välillä tiettyä helppouden makua. Paitsi elokuvassa Leijona talvella, joka on veijarimaisuudessaan jotenkin eri tavalla ajaton kuin moni lähteille uskollisempi esitys.