Runotyttö ja Luostarin lapset / Children of the Abbey

(The English section can be found below.)

Arkikielessä sanalla ”runotyttö” on kielteinen kaiku – sillä viitataan johonkin hempeään ja haaveelliseen ja todellisuudelle vieraaseen. Helsingin Sanomien kuukausiliitekin kiirehti toteamaan tuoreesta Finlandia-voittajasta (onnittelut hälle!), että toisin kuin ”joku runotyttö”, tämä henkilö ei ollut kolunnut kyläkirjastoaan läpi. Ajatus tuntui olevan se, että kyläkirjastojen koluaminen ei ole erityisen hääviä hommaa tai pohjustusta Finlandian arvoiselle kirjailijantyölle, vaan jää runotyttöjen heiniksi.

Muistan myös lukiolaisena kuuluneeni kirjoittajaryhmään, josta muuan lyyristen runojen kirjoittaja (en minä) taisi poistua, kun sai vain palautetta ”runotyttömäisiä tekstejä” – Saarikoski-doktriini oli ehkä suuremmassa suosiossa, ja mikäs siinä jos ei sitä ainoana kirjailijamallina pidetä). Lisäys 24.2.: Kaisa Kyläkosken blogista ja hänen löytämistään sanomalehtiarkiston maininnoista ilmenee, että nuorta kirjailijaa Aino Kallasta tituleerattiin Runotytöksi, tarkkaan ottaen hänet mainittiin ”sulosuisena, viehkeänä Runotyttönä, kiuruna kevättä laulavana…” hänen julkaistuaan runokokoelmassa runon ”Runotyttö”. Kallasta (runoilijanimi Suonio) suositeltiin nuorten tunteita elähdyttämään… http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2012/02/ensimmainen-runotytto.html)

Tyttökirjojen ystäville runotyttö-sanan kaiku on toisenlainen, sillä he ovat oikeasti lukeneet L.M. Montgomeryn kirjasarjan Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. Onhan niissä haaveellisuutensa ja saa ollakin, mutta samalla kirjoissa kuvataan myös kirjailijan uralle kasvamista ja erinäisiä kapinallisia ja ironisiakin piirteitä löytyy. Näinhän on laita myös Ingallsin Lauran – Maija Vilkkumaan laulussa oleva, essussa kiltisti totteleva Laura on varmaan TV-sarjan Laura, kirjan Laura oli toki myös kiltti mutta hajoitti joskus vihoissaan pulpetin ja muuta pientä…🙂

Runotyttö-sanan pohdiskelu vei ajatukseni keskimmäisen kirjan jaksoon, jossa Emilia puolestaan ivaa omasta mielestään toivottoman vanhanaikaista kirjaa Luostarin lapset. Onnistuin kaivamaan kirjasta lisätietoja, mistä alla englanniksi.

One of my fb friends forwarded a link to The five most pathetic female film characters of all time (Lindy West: Cry, screech, billow, reapply lip gloss, stand there and do nothing – how to be a terrible role model for women, http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/mar/08/pathetic-female-film-characters). This and some Finnish literary discussions reminded me of what Emily Byrd Starr (or L.M. Montgomery) wrote in Emily Climbs:

”I read an old one [a book] of Aunt Ruth’s the other day — The Children of the Abbey. The heroine fainted in every chapter and cried quarts if any one looked at her. But as for the trials and persecutions she underwent, in spite of her delicate frame, their name was Legion and no fair maiden of these degenerate days could survive half of them — not even the newest of new women. I laughed over the book until I amazed Aunt Ruth, who thought it a very sad volume.” (http://gutenberg.net.au/ebooks03/0300151.txt)

I remember wondering as a child whether the book really existed. Nowadays it is easy to google, and behold! The story of the Children of the Abbey was unveiled. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Children_of_the_Abbey

Even a most unreadable ”fugl töxt 5rzion” of Roche’s book
http://www.archive.org/stream/childrenabbey00rochgoog/childrenabbey00rochgoog_djvu.txt
is readable enough to reveal what Emily meant. Let us just take a look at this sample of sentences:

””Uie t«ars of AniAuda now borst forth. She wept a long time without intemd^ siou, and as soon aa her sobs would permit her to apeak, begged Mra, Duncan to leave her to herself.

bat oh 1 Mortim the bitter tears she ehed fell not for herself alone, obe wept U tbv deatinv. thou?b more nroBDerona.”

Those were the days! Still, according to Guardian, in some movies the heroines are still very much following the glorious path of their Gothic-ish foremothers.

4 kommenttia

  1. 24.02.2012 klo 5:41 am

    Minusta tulle Emiliasta mieleen haaveilut, rankka kirjoittaminen ja miessekoilut. Viimeistä lukuunottamatta mimmi sopii kenelle tahansa esikuvaksi.

    Itseäni on jäänyt kirjoissa vaivaamaan keittiön lattia. Englanniksi näköjään ”sanding it in the beautiful and complicated ”herring-bone pattern”” eli kyse lienee hiekalla jynssäämisestä. Mutta suomenkielisessä käännöksessä, jota lapsena luin taidettiin puhua hiekoittamisesta? Eli kuvittelin Emilian ripottelemassa hiekkaa pitkin pirtin lattiaa.

    • 24.02.2012 klo 5:42 am

      Luoja mikä aloitus, ja luulin lukeneeni pätkän ennen napin painamista. P.o. ”Minulle tulee”

  2. anulah said,

    24.02.2012 klo 9:20 am

    Kiitos kommentista ja runotytön käyttöhistorian selvittämisestä!

  3. anulah said,

    25.02.2012 klo 8:02 pm

    Kollega Tiina Miettinen muistikin, että suomentaja I.K. Inha oli ihastunut Ainoon. Joku kaiku nuoruuden päiviltä?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: