Runotyttö ja Luostarin lapset / Children of the Abbey

(The English section can be found below.)

Arkikielessä sanalla ”runotyttö” on kielteinen kaiku – sillä viitataan johonkin hempeään ja haaveelliseen ja todellisuudelle vieraaseen. Helsingin Sanomien kuukausiliitekin kiirehti toteamaan tuoreesta Finlandia-voittajasta (onnittelut hälle!), että toisin kuin ”joku runotyttö”, tämä henkilö ei ollut kolunnut kyläkirjastoaan läpi. Ajatus tuntui olevan se, että kyläkirjastojen koluaminen ei ole erityisen hääviä hommaa tai pohjustusta Finlandian arvoiselle kirjailijantyölle, vaan jää runotyttöjen heiniksi.

Muistan myös lukiolaisena kuuluneeni kirjoittajaryhmään, josta muuan lyyristen runojen kirjoittaja (en minä) taisi poistua, kun sai vain palautetta ”runotyttömäisiä tekstejä” – Saarikoski-doktriini oli ehkä suuremmassa suosiossa, ja mikäs siinä jos ei sitä ainoana kirjailijamallina pidetä). Lisäys 24.2.: Kaisa Kyläkosken blogista ja hänen löytämistään sanomalehtiarkiston maininnoista ilmenee, että nuorta kirjailijaa Aino Kallasta tituleerattiin Runotytöksi, tarkkaan ottaen hänet mainittiin ”sulosuisena, viehkeänä Runotyttönä, kiuruna kevättä laulavana…” hänen julkaistuaan runokokoelmassa runon ”Runotyttö”. Kallasta (runoilijanimi Suonio) suositeltiin nuorten tunteita elähdyttämään… http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2012/02/ensimmainen-runotytto.html)

Tyttökirjojen ystäville runotyttö-sanan kaiku on toisenlainen, sillä he ovat oikeasti lukeneet L.M. Montgomeryn kirjasarjan Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. Onhan niissä haaveellisuutensa ja saa ollakin, mutta samalla kirjoissa kuvataan myös kirjailijan uralle kasvamista ja erinäisiä kapinallisia ja ironisiakin piirteitä löytyy. Näinhän on laita myös Ingallsin Lauran – Maija Vilkkumaan laulussa oleva, essussa kiltisti totteleva Laura on varmaan TV-sarjan Laura, kirjan Laura oli toki myös kiltti mutta hajoitti joskus vihoissaan pulpetin ja muuta pientä… 🙂

Runotyttö-sanan pohdiskelu vei ajatukseni keskimmäisen kirjan jaksoon, jossa Emilia puolestaan ivaa omasta mielestään toivottoman vanhanaikaista kirjaa Luostarin lapset. Onnistuin kaivamaan kirjasta lisätietoja, mistä alla englanniksi.

One of my fb friends forwarded a link to The five most pathetic female film characters of all time (Lindy West: Cry, screech, billow, reapply lip gloss, stand there and do nothing – how to be a terrible role model for women, http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/mar/08/pathetic-female-film-characters). This and some Finnish literary discussions reminded me of what Emily Byrd Starr (or L.M. Montgomery) wrote in Emily Climbs:

”I read an old one [a book] of Aunt Ruth’s the other day — The Children of the Abbey. The heroine fainted in every chapter and cried quarts if any one looked at her. But as for the trials and persecutions she underwent, in spite of her delicate frame, their name was Legion and no fair maiden of these degenerate days could survive half of them — not even the newest of new women. I laughed over the book until I amazed Aunt Ruth, who thought it a very sad volume.” (http://gutenberg.net.au/ebooks03/0300151.txt)

I remember wondering as a child whether the book really existed. Nowadays it is easy to google, and behold! The story of the Children of the Abbey was unveiled. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Children_of_the_Abbey

Even a most unreadable ”fugl töxt 5rzion” of Roche’s book
http://www.archive.org/stream/childrenabbey00rochgoog/childrenabbey00rochgoog_djvu.txt
is readable enough to reveal what Emily meant. Let us just take a look at this sample of sentences:

””Uie t«ars of AniAuda now borst forth. She wept a long time without intemd^ siou, and as soon aa her sobs would permit her to apeak, begged Mra, Duncan to leave her to herself.

bat oh 1 Mortim the bitter tears she ehed fell not for herself alone, obe wept U tbv deatinv. thou?b more nroBDerona.”

Those were the days! Still, according to Guardian, in some movies the heroines are still very much following the glorious path of their Gothic-ish foremothers.

Mainokset

Aino Kallas maailmalla

Aino Kallaksen (1878–1956)  nimikkoseura voi tänä syksynä juhlia viisivuotista taivaltaan onnellisissa merkeissä, kun SKS julkaisee ensimmäisen englanninkielisen artikkelikokoelman Aino Kallaksen tuotannosta, elämästä ja kirjailijanurasta. Teoksen Aino Kallas. Negotiations with Modernity (toim. Leena Kurvet-Käosaar & Lea Rojola) julkistamistilaisuus järjestettiin Kallaksen henkilöhistorian kannalta mitä otollisimmassa paikassa – Viron Helsingin-suurlähetystössä. Jo tutkija joskus joutuukin pohtimaan, olisivatko menneisyyden ihmiset arvostaneet heistä kirjoitettavaa tutkimusta, tässä tapauksessa voi Aino Kallas -seuran puheenjohtajan Maarit Leskelä-Kärjen sanoin todeta, että mainittu kirjailija olisi varmaan ollut kirjasta hyvillään. Pyrkihän Aino Kallas aikanaan luomaan itselleen kansainvälistä asemaa ja edistämään teostensa kääntämistä eri kielille.

Aino Kallas. Negotiations with Modernity (eds. Leena Kurvet-Käosaar & Lea Rojola) is the first collection ever on Aino Kallas in English.

Aino Kallas: tulkintoja

Lopen Syrjässä, Aino Kallas -tapahtumassa 2.8.2009 esiteltiin uunituore kirja Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta (toim. Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas ja Ritva Hapuli, BTJ-kustannus 2009). Teoksesta löytyy monenlaisia näkökulmia Aino Kallaksen (synt. Krohn, 1878-1956) elämään ja työuraan, ja lisäksi siinä käsitellään myös Aino Kallas -kirjoituskeruun tuloksia.

Noin kaksisataasivuinen teksti on kirjoitettu yleistajuisesti ja ilman viitteitä, ja luvut ovat juuri sopivan mittaisia, niin että tulin lukeneeksi kirjan melkein kertaistumalta: ”Vielä seuraava luku, ennen kuin alan tehdä muita asioita…” Minkä jälkeen oli pakko vielä tehdä siitä vielä pari muistiinpanoa.

Kirjan alussa on Maarit Leskelä-Kärjen ja Kukku Melkaksen lyhyt Aino Kallaksen elämäkerta, jossa valotetaan hänen elämänvaiheitaan ja kirjailijakehitystään. Muut artikkelit tuovat mukaan sukutradition tuntoja – sisaruuden ja suvun merkitystä, näkökulmia Aino Kallaksen asemaan virolaisena kirjailijana, hänen luontosuhteeseensa, matkailijan elämäänsä, poliittisiin tuntoihinsa ja siihen, miten hänet on vastaanotettu ja muistettu kirjailijana.

Artikkelit on kirjoitettu sujuvasti ja niistä näkyy kirjoittajien rautainen asiantuntemus aiheeseensa. Teksti on punnittua ja viihdyttävää, kerrankin tuntuu siltä että artikkelikokoelma on tyyliltään yhtenäinen, vaikka samalla tuokin hyvin monenlaisia näkökulmia Kallakseen. Artikkelianalyysit kertovat myös muutamasta viime vuosien arkistolöydöstä, esimerkiksi kadonneeksi ja hävitetyksi oletetun Batsheba-näytelmän uudelleen löytyminen.  Tuntuukin siltä, että uusien tulkintojen lisäksi tutkitustakin menneisyyden hahmosta löytyy myös aina jotain uutta aineistoa.

Kirjan lopussa äänen saavat keräyskilpailuun osallistuneet Kallaksen muistelijat. Sekä muisteluissa että itse artikkeleissa tulee vastaan Aino Kallaksen asema kahden – tai useammankin – kulttuurin välissä: suomalaisuusaatetta edustava nuori nainen solmii avioliittonsa kautta kiinteän suhteen Viroon, jota haluaa kaikin tavoin tukea oman aseman etsimisessä, mutta törmää väistämättä myös kulttuurieroihin ja kohtaa vierautta sekä uudessa että vanhassa kotimaassaan. Eikä juopa synny vain näiden kahden maan välillä tasapainoillessa, liikkuuhan Kallas pitkiä aikoja myös diplomaattina Lontoossa ja kauempanakin, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Pohjois-Afrikassa.

Kirjassa tuodaan hyvin esiin kirjailijan määrätietoinen kirjailijaidentiteetin rakentaminen sekä kamppailu äitiyden ja työn ristipaineessa – ja rehellisyyden nimissä on todettava, että on täysin käsittämätöntä ja tajunnanräjäyttävää, miten paljon aiempien vuosikymmenten naiset ovat pystyneet luomaan kaikkien käytännön koti- ja perhetehtävien lomassa.  Olin näiden analyysien rivinväleissä näkevinäni taas uusia muotoutuvia näkökulmia, jotka odottavat ääneenlausujaansa ja tulkitsijaansa ja joita kirjan kirjoittajat varmasti ajallaan tuovat esiin.

Tulipa samalla vastaan lisätietoa ”Valkean laivan odotuksesta” – siihen on viitattu viime aikoina, kun on puhuttu virolaisista, jotka toivoivat ulkopuolista apua Neuvostoajan  vaikeisiin aikoihin.  Kirjasta sain tietää, että taustalla onkin 1860-luvun uskonnollis-sosiaalinen liike, josta Aino Kallas kirjoitti oman mainion novellitulkintansa.

Lukiessani pohdin myös sitä, että moni menneisyyden henkilö on yleisissä muisteluissa ensisijaisesti tunnettu rakastumistensa kautta. Kuten kirjassakin todetaan, toisille Kallas on tuttu ennen kaikkea suhteestaan erääseen kuuluisaan suomalaiseen runoilijaan (ja tunnustan itsekin kyselleeni nimenomaan tästä aiheesta, kun aloin Kallaksesta tulla tietoiseksi). Samalla tavoin kollegani, joka pian väittelee 1700-luvun von Ferseneistä, on törmännyt siihen, että monille keskeistä on vain Marie Antoinetten suhde kyseisen suvun vesaan, vaikka heidän maailmaansa kuului niin määrättömän paljon muutakin.

Nämä kuuluisat rakkaustarinat voivat toki toimia virikkeenä, joka herättää muutenkin kiinnostuksen tiettyihin menneisyyden ihmisiin ja heidän elämäänsä: ja toisaalta, kuten iltapäivälehtien jutuissakin, rakastuminen ja tunnekuohut tekevät ehkä kaukaisista ja kuuluisista ihmisistä inhimillisempiä ja läheisempiä. Toisaalta, jos ei katse ulotu yksittäisten rakkaussuhteiden tuolle puolen, ne voivat peittää ja latistaa näiden ihmisten elämän ja teot kovin kapeisiin mittoihin. Nämä ongelmat eivät koske käsillä olevaa kirjaa, joka päinvastoin laajentaa Aino Kallaksesta esitettyjen tulkintojen kirjoa.