… your children will be next

The blogger has seen the movie Away We Go (2009) and rather liked its combination of intensity and tranquility.

(NB. Spoilereita voi olla edessäpäin, tosin elokuva kestänee hyvin katsomista vaikka juonesta jotain tietäisikin.)

Elokuvan Kohti uutta (Away We Go, 2009) juonen kuvaus ei ehkä välitä sen viehätystä.  Kolmeaviittä lähenevä pariskunta odottaa ensimmäistä lastaan ja asuu jossakin jumalten hylkäämässä maankolkassa, jonne he ovat muuttaneet ollakseen lähellä tulevan lapsensa isovanhempia. Kun lapsen isovanhemmat julistavat muuttavansa kauas pois Antwerpeniin (”valon kaupunkiin!”), Verona (Maya Rudolph) ja Burt (John Krasinski) toteavat, että heidänkin olisi ehkä syytä nostaa kytkintä.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan ”nuorehkopari” matkustaa pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa Montrealista Miamiin etsimässä mukavaa asuinkaupunkia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa jakaa elämänsä. Veronan ja Burtin tyyni, vaikkakaan ei ongelmaton yhteiselo rinnastuu rääväsuisen ex-pomon, eteerisen vaihtoehtoäidin, lapsettomuuteen tuomitun adoptioäidin ja eron kanssa kärvistelevän isän parisuhde- ja perhe-elämään.

Tarina kantaa eteenpäin ilman synkeitä paljastuksia tai äkillisiä dramaattisia käänteitä. Se pysyy intensiivisenä ilman suuria ulkoisia tapahtumia.  Hahmot ovat karrikoituja mutta samalla aitoja. Heidän kauttaan pohditaan paitsi sitä, millaista on olla vanhempi, myös sitä, millaiseen maailmaan lapset kasvatetaan ja mille kaikelle he altistuvat. ”Eivät he kuule mitä me sanomme”, julistaa muuan äiti päivitellessään kovaäänisesti lastensa rumuutta. Vaihtoehtovanhemmat kehottavat lastaan kuuntelemaan sydämensä ääntä vapaasti (ja toivovat hänen valitsevan ”oikein”). Entä miten paljon isä voi valehdella yrittäessään salata tyttäreltään, että äiti on lähtenyt ikuisiksi ajoiksi? Johtaako äidin lähtö todella siihen, että kukaan ei enää huomaa pyyhkiä porkkanamehua lapsen huulista ja että tästä tulee ikuisesti ulkopuolinen?

Matkaa tehdään vanhalla Volvolla, joka ainakin Euroopan puolella oli kuvatunikäisten nuorten aikuisten lapsuuden perheauto, ja vaatetuskin tuntuu olevan osittain menneiltä vuosikymmeniltä. Tässä yhteydessä voisi siis historiantutkimuksen hengessä puhua samanaikaisesta eriaikaisuudesta. Elokuvassa on aineksia pohtia aikuiseksi kasvua, vanhemmuutta ja lapsille siirtyvää henkistä perintöä, mutta se ei alleviivaa tai anna patenttiratkaisuja. Elämä on vähän rujoa mutta parhaimmillaan kaunista, ja vaikka naimisiin ei välittäisikään mennä, omat ”uskollisuudenvalansa” saattaa antaa arkisemmissa merkeissä.

Ja vaikka päähenkilöt pohtivat, ovatko he epäonnistuneita, elokuvasta voi vetää sen johtopäätöksen, että jokaisen elämässä on omat epäonnistumisensa – parisuhteen, lasten saamisen, uran, oman itsen kanssa. Suurimmat moitteet tuntuu saavan luonnollisuutta suvaitsemattomuuteen asti vaativa vaihtoehtoperhe, joskin tavatut ”normaalimmatkin” perheet näyttävät tarjoavan yllin kyllin aineksia lapsuuden traumoihin.

Elokuva toi hämmentävällä tavalla mieleen Fargon (1996) – ehkä siksi, että molemmissa elokuvissa on hiukan pihalla olevia ihmisiä ja raskaana oleva sankaritar, joka vaeltaa oudoissa (mielen)maisemissa. Toinen yhdistävä piirre voisi olla se, että tyyni tarkkailu voi tuottaa parempia oivalluksia kuin ratkuva riuhtominen. Tällaisia elokuvia katsoisi mielellään useamminkin.

Antwerpen, valon kaupunki: Kun itse kävin Antwerpenissä kevättalvella 2003, valtavan kokoinen rautatieasemarakennus oli remontissa ja suunnatonta salia valaisi yksi ainoa valtava spotti. Aseman ulkopuolella odotti valtava kaivostyömaa. Partiolaiset juoksentelivat ympäriinsä sitoen toisiaan nippusiteillä penkkeihin. Alankomaista tultua kaikki oli jotenkin villin rujoa ja epäjärjestyksessä – oli pakko viipyä kyseisessä hassussa kaupungissa yksi ylimääräinen päivä.

Ekskurssi työasioihin: Empiren arvostelu luonnehti elokuvaa otsikolla ”The Road To Parturition”, tie synnytykseen. Matkustamisen ja synnyttämisen vertauskuvat on varhaisempinakin aikoina liitetty toisiinsa – 1500-luvulla naiset toivoivat kirjeissään, että Jumala antaisi kaiken armonsa ja tukensa, ”jotta tuleva matkamme (ruots. resa) sujuisi onnellisesti”.  Eräs ylhäinen nainen, joka oli itse lähdössä maantieteelliselle matkalle ja jonka sisko puolestaan oli juuri auttamassa lapsensa matkaa maailmaan, näyttää jopa leikkivän tällä kielikuvalla toivoessaan, että heidän kumpaisenkin reissut sujuisivat hyvin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: