Uskonpalauttavaa teatteria

Eilen nähty esitys Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki tarjosi hienon teatterimuotoisen kuvan siitä, mitä historiantutkimuskin usein on: seikkailua vajaiden tietojen, päätelmien ja tuntojen rajamailla. Kolmas tila – tredje rummet -ryhmän esitys oli historiallista fiktiota, jonka pääosissa kuultiin vallankumouksen pyörteistä lapsivuoteeseen pyörähtelevää Mary Wollstonecraftia (1759-1797) sekä mustien oikeuksia puolustanutta pappi Henri Grégoirea (1750-1831). (Katso myös Maarit Leskelä-Kärjen tyylikäs bloggaus aiheesta)

Näytelmässä ei ollut piinallista epookkipatsastelua tai yritystä tarkkaan menneisyyden esittämiseen. Vaikka kuultiin suoriakin lainoja menneisyyden ihmisten suusta, esitys oli tulkintaa ja julisti sen avoimesti esittelyssään: Nykyajassa elävä Maria lähtee aikamatkalle mukanaan Zakarias Mieskonen, Suomen Sodan sotilas ja urkuri, joka haluaa tietää missä kaiken keskellä on Suomi ja hänen tarinansa. Hän lähtee seuraamaan Mariaa ja osallistuu tämän luomaan fiktioon. Vaikkei ehkä itsestäänselvästi siltä kuulosta, lopputulos ei välttämättä ole niinkään kaukana historiantutkimuksesta, vaikka tutkija useimmin lähinnä mielessään laulaa, repii hiuksiaan, tanssahtelee tai hakkaa kirveellä peltiämpäriä.

Maria (Liisu Mikkonen) näyttää tosiaan, varsinkin alussa, olevan tarinan keskeinen kokija ja tavallaan kertoja, hän liikkuu palvelustyttönä Wollstonecraftin asunnossa ja seuraa niin vallankumouksen kuin perhepiirinkin tapahtumia satunnaisesti osallistuen. Toisessa näytöksessä hän on ylhäinen nainen, joka kannattaa Haitin orjakapinaa ja saapuu tapaamaan Henri Grégoirea. Kolmannessa ja viimeisessä hän on jo Napoleonin hahmossa. Onko historian uteliaasta tulkista tullut tapahtumia ahnaasti muokkaava hahmo?

Ihan saumattomasti esityksen osuudet tai varsinkaan herra Mieskonen eivät toisiinsa linkittyneet, vaikka vuosien 1808-1809 Suomen tapahtumat liittyivätkin Napoleonin sotiin, jotka puolestaan olivat jatkoa Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumille. Ehkä keskeisempää kuin näytelmän tapahtumat on kuitenkin yleinen esittämisen tapa. Käsitellään vakavia asioita, mutta esitys on täynnä myös hauskoja törmäytyksiä ja viitteellisiä esittämisen tapoja, joiden pelkkä kuvaaminen ei ehkä välitä niiden intensiteettiä.

Vanhan viinatehtaan tiiliseinät, rautaovet ja lasilattia tarjoavat sellaisenaan loistavat näyttämöpuitteet, joita on käytetty onnistuneesti. Mustista rautaovista saadaan sisäänpääsy kirkkoon, musta orja astuu näyttämölle, kun päähenkilö maalaa kätensä tummiksi ja kätkee kasvonsa hiuksiinsa; melkein tuntemattomaksi jäänyt menneisyyden hahmo kutsuu katsojia etäisesti, kun näyttelijä tähyää tyhjän torson takaa. Ja mäntyjen huminaa kuvaavat näyttelijöiden taiji-eleet.

Intensiteetti kantaa parhaiten ensimmäisessä osassa, ja loppuun asti jaksan ihailla kokonaisuuden luovuutta ja esiintyjien vahvaa läsnäoloa. Kolmannen tilan manifestissa todetaan, että taide voi olla tiedon lähde. Pitää paikkansa, tutkijankin piti tämän jälkeen mennä tutustumaan näytelmässä kohtaamiinsa, aiemmin tuntemattomiin historiallisiin hahmoihin.

Tässä ei pyöritä klassisten parinmuodostuskysymysten vaan toisenlaisten isojen asioiden ympärillä.  Vastaan tullut  näyttämörakkaus tai -kuhertelu on mielestäni usein (äärimmäisen) tylsää, ja vaikka teatterikappale olisi modernikin, naisten ja miesten väliset suhteet on voitu kuvata niin kliseisesti, ettei niitä ole helppoa myötäelää. Yleensä kaikki on ”niin nähty”, oli kyseessä sitten tietty kuuluisa parvekekohtaus, urbaani parisuhderistiriita tai joku ”luonnonvoimainen” maalaisilottelu pakollisine alushameenvilautteluineen (tai alapesuineen, mikä ehkä oli uraauurtavaa joskus vuonna luu). Mutta kun Mary Wollstonecraft pohtii rakkautta, mukaan mahtuu muutakin, ja menneisyyden Maria etsii vaihtoehtoisia tarinoita, ei Sitä Oikeaa.

Näytelmä, varsinkin ensimmäinen osuus, oli kaikkiaan uskonpalauttava kokemus. Teatteri voi olla vinkeällä tavalla älykästä ja samalla empaattista, toisinajattelijoita puolustavaa. Kokonaisuudesta nauttiminen saattaa tosin kärsiä, jos hahmot tai kahdensadan vuoden takaiset tapahtumat eivät ole ääriviivoiltaan muistissa (käsiohjelma voi tässä vähän jeesata). Ainakin allekirjoittaneen historioitsijan kannalta menneisyyden luova toisin tulkitseminen on tervetullutta. Lisää tällaista! Tosin ehkä hitusen tiiviimmässä paketissa – en ole ihan varma, että kolme ja puoli tuntia oli välttämätön pituus, vaikka ainejärjestö TaoTaon väliajalla myymät syömiset pitivät nälän loitolla.

Kolmas Tila – Tredje rummet ry: Maan kellot. Väkivallan ja kuuntelemisen leikki. Manilla, Vanha viinatehdas, Turku, esityksiä vielä su 11.10., ke 14.10. ja su 18.10.

Muuta sanottua käsitteestä kolmas tila (third space):
Kolmas tila – mahdollisuuksien karuselli
Kolmas toden sanoo, ”third place”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: