Pyövelin miekka ja muut hankalat aihetodisteet

English Summary: This blog post deals with the problems of objects as historical evidence. In the picture below, there is an executioner’s sword. According to the Swedish inscription on this sword, at display at The Royal Armoury of Stockholm, the sword was used to behead Johan Fleming in Turku in 1599. The blade is from the sixteenth century, while the hilt is from the eighteenth century, and the inscription may be of that period as well. These kind of objects are interesting but also frustrating for a historian interested in finding material evidence of the past. For the case of Johan Fleming, see an online article: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf . See also discussion in the Marrying Cultures meeting in 2014.

Olen kevään mittaan kirjoittanut joitakin blogilastuja siitä, mitä menneisyyden lähteet kertovat Flemingien vaiheista (ja mitä ne eivät kerro, ks. esim. historiallinen kirjailija, herjaus-pohdinta, kielikysymys ja kotityrannin tapaus). Kirjallisissa lähteissä, varsinkin kaunokirjallisuudessa, on paljon epäselvyyttä, mutta sitten vasta riemu repeääkin, kun päästään esineiden pariin.

Kuva- ja esineaiheita on Ruotsin ajalta ylimalkaan tavattoman vähän, ja kuvat ja esineet kiinnostavat sekä tiedon lähteinä että kuvituksena, konkreettisena kosketuksena menneisyyteen. Mutta mihin menneisyyteen ne tuovat kosketuksen?

Olen useaan otteeseen käynyt Tukholman Nationalmuseetissa ihailemassa Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin hääkirstuksi arvioitua arkkua, samoin leskikuningatar Katarina Stenbockiin yhdistettyä komeaa tuolia, jotka kontroversaali tyylihistorioitsija Slomann on arvellut 1500-luvun kaukoidän tuotteiksi.

Arkun ja tuolin koristeluissa ja tyylissä on kuitenkin yhtä ja toista arveluttavaa ja epäajanmukaista, ja vuonna 2014 Marrying Cultures -seminaarissa Wolfenbüttelissä agonisoin näitä tulkintaongelmia. Tuolloin eräs brittitutkija arveli, että ajoittaisi huonekalut tyylillisesti 1700-1800 -luvun taiteeseen, eräänlaiseksi historiakulttuurifantasiaksi (tai väärennöksiksi).

Entä mitä on sanottava allaolevan kuvan miekasta ja sen tekstistä? Muistotekstin mukaan ”tällä miekalla teloitettiin vanhan Klaus Flemingin ainoa poika, Johan Fleming, Kaarle IX:n toimesta”. Tukholman Livrustkammaren on pitkään pitänyt miekkaa näytteillä. (Lisätietoja tämän Wikimedia Commons -linkin kautta.) Miekka alkoi taas kerran viiltää mieltä, kun viimeistelin englanninkielistä artikkelia ”Death with an Agenda” (ilmestyy Brilliltä vuoden 2017-2018 taitteessa), jossa käsittelin aristokraattien valmistautumista kuolemaan reformaatioajan Ruotsissa.

Johan Flemingin mestausmiekka (ehkä)

Kuvassa 1500-luvun saksalainen miekanterä, jossa 1700-luvun kahva. Miekassa olevan kirjoituksen mukaan sillä surmattiin Klaus Flemingin ainoa poika Johan Fleming. Kuva: Livrustkammaren, Stockholm, lisenssi CC BY SA. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:B%C3%B6delssv%C3%A4rd_-_Livrustkammaren_-_39225.tif

Museotietojen mukaan miekanterä on 1500-luvulta, mutta kahva on 1700-luvulta. Miten vahvat ovat todisteet sille, että juuri tämä terä olisi ollut käytössä Turun torilla, kun Johan Fleming sai maksaa isänsä teoista?

Esineillä on arvonsa, vaikkeivät ne olisikaan alkuperäisiä todisteita 1500-luvun tapahtumista, mutta jos ajoitus ja tiedot ovat kovin epäselvät, ei niitä ole helppo ajoittaa edes myöhemmän ajan historiakulttuurin välineiksi.

Sinänsä ei ole epäselvää, oli miekan laita miten tahansa, että Johan Fleming teloitettiin maanpetoksellisesta toiminnasta marraskuussa 1599 Turun torilla. Kaarle-herttua, silloin vielä herttua eikä Kaarle IX, totesi omin sanoin, että ”poika seurasi isänsä jälkiä ja olisi ehkä täyttänyt tämän aikeet jos olisi saanut elää”. Kruunua tavoitteleva Kaarle raivasi tieltään mahdollisesti vaaralliset henkilöt, vaikka nuoren Johanin teloittaminen herätti protesteja eri tahoilla.

Johan Flemingin kuolemasta Turussa 1599 ja erityisesti eräiden kuolemasta Viipurissa 1599 kerrotaan eräässä kronikassa muuten seuraavalla tavalla. Kronikan tarina taas on 1600-luvun historiakulttuuria kuten Katarina / Karin Fincken muistelmakin, mutta protestina laulavat vainajat (tai heidän seipäisiin isketyt päänsä, kuten tässä) ovat tuttuja myös vuoden 1918 muisteluissa.

Seuraavana vuonna ruhtinas / tulee suomalaisten luokse / ja pani toimeen sellaisen tappelun, / että moni sankari menetti henkensä. / Nimittäin pyövelin miekasta. / Jumala tietää, kuka siellä oli kuoleman ansainnut! / Niin myös kuoli Turussa isänsä vuoksi / herra Juhana Fleming ja / lisäksi moni hänen sukulaisistaan. / Viipurissa tapahtui ihme: / niiden, jotka siellä nyt kärsivät kuoleman pakon, / päistä kuului tuo laulu: / Jos veis he henkemme / Osamme, onnemme / Ne heidän olkohon / Vaan meidän iät on / Jumalan valtakunta

Åhret ther näst kommer till them / Fursten, och hölt thär sådant kijf, / At mången hält mester sitt lif; / Förnembligen af bödels Swerdh, / Gudh wet hwem thär af dödde wärdh! / För sin fader Skull så do / Her Jahan flemmingh i Åbo, / Af hans förwanter mangen mehr; / Ett wndertekn i Wiborgh sker, / Af theras hudfwd hörs then Sångh / Som thär lede nu dödzens twångh: / Röfua the oss ifrå / wårt lif godz och så, / hafua sigh thet bort, the winna icke stort, / Gudz rijke wij wäl behålla.

(Messenius, Johannes: Suomen riimikronikka. Toim. ja suom. Harry Lönnroth ja Martti Linna, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2004, 122-123, 256-257 – lopussa mainittu laulu on virrestä Jumala ompi linnamme)

 

KIRJALLISUUTTA AIHEESTA

Aiheesta aiemmin mm. täällä: Anu Lahtinen, “A Nobleman’s Death. Power Struggle and Resistance in Accounts of a Political Execution in Early Modern Sweden,” in Rebellion and Resistance, ed. Henrik Jensen (Pisa, 2009), http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf ja yleisemmin toki väitöskirjassa Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470-1620  (2007, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Slomannin tulkinnoista mm. Slomann, Vilhelm: The Indian Period of European Furniture I. The Burlington Magazine for Connoisseurs. Illustrated Published Monthly, no. 65-66 (1934-1935) ja retrospekti The Burlington Magazine Index –blogissa 2014: https://burlingtonindex.wordpress.com/2014/03/26/vilhelm-slomann-burlington-magazine/

Mainokset

Armo vai oikeus?

Kunnialla (ja häpeällä) on entisaikoina ollut nykyistä suurempi merkitys ihmisen asemalle. Tosin juhlavien julistusten taakse on voinut kätkeytyä vähemmän kunniakkaita neuvotteluita. Joskus esimerkiksi 1500-luvun aatelismies saattoi mahtipontisesti julistaa uskollisuutta hallitsijaa ja isänmaataan kohtaan kuolemaan asti, mutta epäsuorasti samalla vihjata että tämä uskollisuus oli voimassa niin kauan kuin hallitsija ei pettänyt häneen kohdistettuja toiveita.

Joskus menneiden vuosisatojen ihmiset tuntuvat pitävän hyvinkin periaatteellisesti kiinni kunniastaan, vaikka se uhkasi  viedä tai veikin heidät mestauslavalle. 1590-luvulla ruotsalainen aristokraatti Gustav Banér totesi arvostavasti säätyveljestään Karl Henrikssonista (Horn-sukua), että väärin syytettynä tämä “arvosti kunniaa enemmän kuin hyötyä eikä halunnut olla Machiavellin oppipoika” ja hakea kuninkaan suosiota muiden kustannuksella.

Kun Ruotsin kuninkaalle alamaisia aristokraatteja 1590-luvulla eri yhteyksissä syytettiin maanpetturuudesta, oli tasapainoiltava oikeuden vaatimisen ja armon anomisen välimaastossa. Joka vaati oikeutta, piti itseään syyttömänä. Joka pyysi hallitsijalta, että tämä antaisi armon käydä oikeudesta, tunnusti syyllisyytensä. Tilanteesta riippuen syytetyt (ja tuomitut) päätyivät erilaisiin ratkaisuihin. Palvelijan mukaan Johan Fleming, parikymppinen nuorukainen, joka teloitettiin Turun torilla syksyllä 1599 (lähinnä isänsä Klaus Flemingin tekojen vuoksi), piti mestauslavalla jäähyväispuheen, jossa totesi (muiden ihmisten tapaan) olevansa suuri syntinen Jumalan edessä, mutta maallisen oikeuden näkökulmasta viaton.

Uutisissa tulee välillä vastaan muistutuksia siitä, että armon ja oikeuden välinen ero voi tulla ajankohtaiseksi nykymaailmassakin.  Tällä hetkellä kaksi ruotsalaistoimittajaa  joutuu punnitsemaan, miten reagoida etiopialaisen tuomioistuimen langettamaan tuomioon. (http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2011/12/ruotsalaistoimittajat_11_vuodeksi_vankeuteen_3130351.html) Ryhtyäkö pitkään valitusprosessiin siinä toivossa, että terroristijärjestön avustamisesta ja laittomasta maahantulosta langetettu tuomio voitaisiin kumota, vai tunnustaako syytteet oikeiksi siinä toivossa, että voisi ehkä saada pikaisestikin armahduksen?

Kysymykseen voi suhtautua käytännöllisesti ja etsiä keinoa, jolla pääsee nopeimmin pälkäästä, mutta toisaalta seurauksia ei voi täysin ennakoida. Ja periaate – usko omaan syyttömyyteen ja halu hakea oikeutta sen mukaisesti – voi tuntua tärkeältä sekin, myös nykyajan ihmiselle.

Blogilastu on syntynyt oheispohdintana kirjoittajan viimeistellessä artikkelia 1500-luvun aatelismiesihanteesta. Aiheeseen sivuava englanninkielinen artikkelini ”A Nobleman’s Death” Johan Flemingin kuolemasta on luettavissa os. http://ehlee.humnet.unipi.it/books4/2/03.pdf.
Saman tai hitusen myöhemmän ajan aatelisesta elämästä Ruotsin valtakunnassa – Suomen alue mukaan lukien ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla Koskinen (väitöskirja ”Hyvien miesten valtakunta”, netissä mm. artikkeli 1500-luvun aatelin aineellisesta kulttuurista), Liisa Lagerstam (väitöskirja ”A Noble Life”, ks. esim. haastattelu), Marko Hakanen (väitöskirja ”Vallan verkostoissa”) ja Mirkka Lappalainen (väitöskirja ”Suku, valta, suurvalta” ja teos ”Susimessu”).