Kirjoittamisen äidit

Aleksis Kiven päivän kunniaksi lähiomainen kiinnitti huomiota siihen, että prof. emer. Jukka Aaltonen (JY) on julkaissut uusimmassa Psykoterapia-lehdessä 3/2021 artikkelin ”Transsubstaatio: Ajan ulottuvuudet Aleksis kiven ja Marcel Proustin romaaneissa ja elämässä” (Aaltonen 2021, 224-231).

Keskeisenä käsitteenä on transsubstaatio, ”tekstin muuttuminen konkreettiseksi kokemukseksi, tuntutilaksi”. Lisäksi Aaltonen toteaa, että ”… keskeiseksi nousee kummankin äidin kuolema ja näiden tilalle tulleen, kirjalijoita jäsentyneemmän naisen myönteinen vaikutus itse kirjoitusprosessiin” (Aaltonen 2021, 224).

Biologisten äitien rinnalle nousevat ”kirjoittamisen äidit” C. Lönnqvist ja Céleste (Aaltonen 2021, 227). Aaltonen pohtii myös, melko spekulatiivisesti, millainen tuntutila on voinut syntyä Kiven mahdollisesti lukiessa ruotsinkieliselle Lönnqvistille suomenkielistä tekstiä (Aaltonen 2021, 227).

– Äideistä ja äitikuvista johtui mieleeni Kanervalan (1866) runo Äiti ja lapsi kertoo köyhästä torpasta, josta äiti jouttuu lähettämään poikansa mieron tielle; viruileevi säälin kyynel lukijankin silmissä, kun ”Katoo wiimein hänen silmistänsä Metsän korpeen pieni matkamies”.

Tulee mieleen Aaltonen, vaikkei hän tätä runoa mainitse: ”Tekstiin syntyy sellainen ajattomuuden tunteen hiljaisuus, joka ulottuu lukijaan” (Aaltonen 2021, 225).

Seitsemän veljestä tanssii ja soi

Säveltäjä Eero Ojasen ja koreografi Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä (orkesteria johti Dalia Stasevska)  sai uusitussa muodossaan ensi-iltansa viime perjantaina. Aleksis Kiven kuvaamien veljesten rosoinen metsäläiselämä herätti aikoinaan pahennusta kirjallisissa piireissä. Aika rajuja herjoja kirjassa välillä heitelläänkin, vaikka omintakeisesti kirjoitetut solvaukset eivät välttämättä aina aukea varsinkaan nykylukijalle. Kuitenkin Kiven teos kuvaa loppujen lopuksi sitä, miten kurittomat veljekset kasvavat kunniallisiksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi, ja siinä mielessä se on hyvin säädyllinen tarina.

Satunnaisen tanssiteatterissa kävijän näkökulmasta Seitsemän veljestä on kyllin kaunosieluinen klassikko sointuakseen yhteen baletin kurinalaisen muotokielen kanssa, ja toisaalta jukuripäät päähenkilöt tuovat tarinallaan särmikkyyttä tanssiin. Välillä tanssijat kirmaavat kuin vasikat kevätlaitumella, sitten tapella rymistellään (havereita vältellään aikidosta tutuin kaatumiskeinoin), välillä taas herkistytään kauneuden ja rakkauden tähden. Krapulaakin voi näköjään havainnollistaa baletin keinoin.

Musiikki ja tanssi kietoutuvat toisiinsa hienosti. Toukolalaisten pilkallinen teema ja ilkkuvat tanssiaskelet ovat loistavia.  Metsän olennot ovat täynnä elämää. Härkälauma on parhaimmillaan hurja, vaikka välillä se tuntuu vähän hajoavan. Aakkosia opiskellaan kuin balettiaskelia ikään. Aleksis kivellä on paljon omaperäisiä liikettä ja muotoja kuvaavia sanoja, ja monet tanssiliikkeet sopivat hyvin niitä kuvittamaan. Kuviteltuja ja todellisia naishahmoja on sovitettu tarinaan yllättävän paljon.

Loppupuolella yllätyin Simeonin moniulotteisuudesta – tuo parittomaksi jäävä keskimmäinen veli jää usein vähän irvokkaaksi, mutta balettiin näytti sisältyvän sivujuonne saavuttamattomasta rakkaudesta, joka muutti mielikuvaa koko hahmosta. Hauska nähdä, miten tunnistettavissa veljekset olivat pelkkien liikkeidenkin kautta – Simeonin kireys, Eeron riehakkuus, Juhanin tunnevaltaisuus ja Timon toikkarointi tulivat hyvin esiin.

Monien ”persoonallisen anakronististen” lavastuskokemusten jälkeen Jukolan ja Impivaaran yksinkertainen ja kaunis toteutus viehättää, ja erityisesti Impivaaran metsä on todella kaunis.

Pienenä miinuksena ihmettelen, miten hirveän sitkeä tuntuu olevan perinne, että vähän joka teatterikappaleessa pitää jossain kohdassa läpsäyttää jotakuta naisihmistä takapuolelle, oli se tarinan kannalta relevanttia tai ei. Tällä kertaa taidettiin tosin välttää toinen ikäloppu klisee, kabareehenkinen alushousujen vilauttelu juhlakohtauksissa, vaikka jotain säpinäähän Eero sai aikaan Hämeenlinnan reissulla Simeonin kanssa.

Kaikkiaan kuitenkin: kelpaa katsella ja kuunnella, hienoa oli! Menisin uudestaan, jos aikataulut antaisivat myöten. Näytöksiä on vain syyskuussa, joten tarttukaa hetkeen.

http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/seitseman_veljesta/1846

Miks sädeharppuas soittavan kuulen / Many happy returns

This entry is all about anniversaries, perhaps because the anniversary of the blogger is nigh. It is 125 years since V. A. Koskenniemi (Veikko Antero) was born. It is also 170 years since the first Finnish novel, ”Murgrönan” (Engl. Ivy, Fin. Muratti) by Fredrika Wilhelmina Carstens was published (the original was in Swedish), and 140 years since the novel ”Seitsemän Veljestä”, ”Seven Brothers” (in Finnish) by Aleksis Kivi was published (”Like the Great Bear up in heaven, Jukola has brothers seven…” – I must write more about Murgrönan & Brothers someday soon). It is also 15 years since they started organising the Medieval Market in Turku. I was there almost in the beginning and sacrificed my cd player for the second or third market, long story… Anyway, this entry focuses on Koskenniemi, who is at the same time a poet to be appreciated – and yet, somehow, embarrassingly old-fashioned. But never mind – it is good that some more research is to be published about the guy.

Edellisen bloggauksen runoniekkateema jatkuu V. A. Koskenniemen parissa. Runoilija, kirjailija, kirjallisuudentutkija, Finlandia-hymnin sanoittaja, herra rehtori Koskenniemi tuntuu jollakin tavalla erityisen vanhahtavalta, poliittisesti epäkorrektilta ja ”jäykkikseltä”, joskus vaivaannuttavalta helskyttelijältä. Kiusallisesti mieleeni on myös jäänyt kiertelemään kertomus, jonka mukaan kirjallisuuskriitikko Koskenniemi huijasi runoilija Aaro Hellaakosken kirjoittamaan tietynsävyisen kirjallisuuskritiikin (tai jotakin vastaavaa) vain voidakseen rutata nuoren runoilijan näkemykset.

Silti Koskenniemi on myös klassikko.  Tämän totesin taas kerran, kun osuin syksyllä ostamaan Koskenniemen minipokkarin ”Hiljaisuuden ääniä” vuodelta 1920.  Sieltä löytyi monta klassikkoa kukkivista omenapuista, kaiken keskellä yksin olemisesta, suuren rannan autiudesta, pakkaseen ja lumeen hautautuvista orvokeista ja sinikelloista. Otollisena päivänä viihdyin runojen parissa ja helskyttelin itsekin oikein mielikseni Koskenniemen alakuloa ja perikato-tunnelmia.

Nytpä (tai siis heinäkuussa) tulee kuluneeksi 125 vuotta Koskenniemen syntymästä, joten yhtä ja toista on tekeillä. Turun yliopisto ehti jo ennakkoon julkistamaan entisen professorinsa ja rehtorinsa päivitetyn bibliografian. V. A. Koskenniemen bibliografia (2009) on verkossa kaikkien saatavilla.  Professori Martti Häikiön kirjoittama V. A. Koskenniemi -elämäkerta ilmestyy kuluvana juhlavuonna, ja Koskenniemen muistoa vaaliva seura järjestää kaikenlaista muutakin ohjelmaa. Varmasti Koskenniemessä riittääkin uutta esille käännettävää kuten muissakin suomalaiskansallisen kulttuurin rakentajissa ja visionääreissä, joiden merkitys ansaitsee tulla uudelleen arvioiduksi.

Muita enemmän tai vähemmän vakavoiduttavia merkkipäiviä: Tänä vuonna on kulunut muun muassa 170 vuotta Suomen ensimmäisen (ruotsinkielisen) romaanin Muratin (Murgröna) ilmestymisestä (kirjoittaja Fredrika Wilhelmina Carstens),  140 vuotta Aleksis Kiven Seitsemästä Veljeksestä (”Seittemän Miestä; ilostelewa (humoristisk) elämänkertomus seittemästä weljestä Hämeen metsissä.”), sekä 15 vuotta Turun keskiaikamarkkinoista, 427 vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin häistä, ja 99 vuotta Elsa Enäjärvi-Haavion syntymästä. Niistä lisää joskus toiste.