Ja hän eli onnellisena, tai sitten ei…

Niamh Greenen pokkari Secret Diary of a Demented Housewife osui vastaan kirpputorilla sopivasti kesälukemistoksi. Fiilikset sen lukemisen jälkeen ovat vähän kahtalaiset. Yhtäältä – hauskaa, että joku kuvaa kärjistetyn iloittelevasti niitä tavoitteiden ja mielialojen ailahteluita, joita moni ei ehkä uskalla itselleenkään tunnustaa. Kirjan päähenkilö, kotiäiti, visioi näet hetkittäin ryhdistäytyvänsä ja laihtuvansa ja hankkivansa tyylikkäät vaatteet, mihin ottaa vauhtia syömällä ja lepäämällä ja olemalla tekemättä mitään. Hetkittäin hän myös inspiroituu esimerkiksi järjestämään lastenjuhlia ja visioi jo tulevaa uraa ammattimaisena juhlien järjestäjänä, vain päätyäkseen pian totaaliseen käytännön pettymykseen ja katastrofiin. Tämä tavoitteiden ja toteutuksen välinen ristiriita kuvataan nasevasti ja melko johdonmukaisesti.

Toisaalta – välillä miettii, onko kirja edes oikeasti hauskaa, vai tehdäänkö siinä tavallaan pilaa (toki fiktiivisen) bipolaarisesta oireyhtymästä (ent. maanisdepressiivisyys) kärsivän ihmisen kustannuksella. Muuan arvostelija huomauttikin, että päähenkilö tuntuu lähinnä hallusinoivan itsestään ja perheestään. Tavallaan tarina toimii kärjistyksenä, mutta loppujen lopuksi dementoituneen kotiäidin sekoilut – lasten loputon istuttaminen tv:n ääressä, poissa tieltä, omituinen maaninen shoppailu, julkkisten elämän tirkistely bestiskaverin kanssa – liikkuvat jo huonon maun rajoilla. Loppujen lopuksi syntyy jotenkin erityisen tyhjä olo (vähän samoin kuin taannoin kun lopulta luin Sinkkuelämää -kirjan, joka oli aika onton oloinen).

Tietty kyseessä on chick lit -matsku, joten ei nyt ehkä ole odotettavissakaan viiltävää analyysiä, mutta silti…  Lauren Weisbergerin romaaneissa (ks. lastu Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun ja En halua Harry Winstonia) päähenkilöt sentään koettavat päästä jonnekin ja oivaltavat lopussa jotain, mistä lukijakin voi saada vähän ajattelun aihetta. Amanda Brownin Elle Woods (Legally Blonde) uskaltaa yrittää uutta ja pyrkii ennen kaikkea tekemään hyvää. Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-Becky on hattarapää ja sössii suunnitelmansa samaan tapaan kuin Greenen hahmo, muta mutta Beckykin on kuitenkin hyväntahtoinen ja jollakin tavalla kiinni tässä maailmassa.  Greenen kotiäiti on heihin verrattuna jotenkin avun ulkopuolella, sitcom-hahmo, joka loputtomiin palaa samalle sohvalle halpisherkkuineen ja julkkisjuorulehtineen. Tavallaan jo päästään lähelle brechtiläistä vieraannuttamista…

En halua Harry Winstonia

Pari vuotta sitten ilmestynyt Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada 2003) oli hauska lukukokemus, joka antoi miettimisen aihetta myös yliopistolla hääriville saavuttamattoman tavoittajille. Ostin kirjasta oman kappaleen eräälle ruotsalaiskollegalle, jonka pomo ei paljoa jäänyt jälkeen kirjan hahmosta, assistenttiaan Andya piinaavasta päätoimittaja Mirandasta. Nyt syksyllä tavatessamme juttelimme siitä, että kirja antaa samastumiskohteen niille, joilla on koukuttava työ mutta jokseenkin karmeat työskentelyolosuhteet. Tosin kirjan varsinainen Pariisin-huipentuma tuntui itsestäni jotenkin lattealta suhteessa muuhun tekstiin, mutta kaikkiaan kirja tarjosi kepeässä muodossa oikeaa mietittävää työstä ja elämänpolkujen valinnasta, eikä päähenkilön rakkauselämäkään mennyt lopussa ihan kaavamaisimpia polkuja.

Sen jälkeen ilmestyi VIP-ihmisiä (Everyone Worth Knowing 2005), jossa päähenkilö Bette kyllästyy työhönsä investointipankissa, ottaa hatkat ja pestautuu yritykseen, jonka tehtävänä on järjestää näyttäviä bileitä ja saada niiden osallistujat näyttämään hyvältä mediassa. Tämäkin kirja oli viihdyttävä ja tarjosi hupilukemistona myös mietittävää siitä, millainen työ on tekemisen arvoista ja miten helppoa tai vaikeaa on hypätä tuntemattomaan. Kuten Prada-kirja, tämäkin teos sisälsi kasvutarinaa ja loistokkaan elämän ihailua ja vihailua. Loppupuolen ratkaisu kirjallisten unelmien tavoitteluineen tosin alkoi kuulostaa jo aika tutulta, ja ratkaiseva käänne jäi jotenkin vielä latteammaksi kuin Prada-kirjassa. Betten pahin vihanainen, Ellie Insider, jäi myös kummallisen pinnalliseksi ja selittämättömäksi pahan ilmentymäksi.

Weisbergerin uusin Haluan Harry Winstonin (Chasing Harry Winston 2008) huvittaa entistä vähemmän. Kirjassa on kolme pian kolmekymppistä naista, jotka tavoittelevat onneaan irto- ja kiintosuhteiden kautta ja ponnistelevat löytääkseen paikkansa työelämässä. Yksi päättää saada Harry Winston -kihlasormuksen sormeensa vuoden sisällä, toinen taas päättää  omistautua irtosuhteille, kolmas tietää, että hänen pitäisi olla tyytyväinen työhönsä ja tavoiteltuun poikaystäväänsä, mutta stressi vaivaa… Mukana kuvassa ovat jälleen kerran VIP-kirjasta tuttu epämieluinen lemmikki (jonka kohtalo tosin ratkeaa toivotulla tavalla), erään päähenkilön kirjoittajaunelmat, rasittavat vanhemmat ja tietysti monenlaiset bilemestat.

Mutta tapahtumia ja ihmisiä on liikaa, juoni tempoilee minne sattuu ja aiemmat uskottavat karikatyyrihahmot ovat vaihtuneet jotenkin luonnottomin tyyppeihin. Tapahtumat etenevät töksähdellen. Aikaisempien kirjojen lievä ongelma, draaman huipun katoaminen, on tässä teoksessa entistä näkyvämpi. Juonta kehitellään ja onnelliseen loppuun pääsyä pitkitetään keinotekoisilla jipoilla kuten päähenkilön odottamattomilla suorasukaisuuden puuskilla tai  jääräpäisellä haluttomuudella vastata puhelimeen tai lukea sähköpostejaan. Kovin tulee Sinkkuelämää -leffan ”juoni” mieleen.

Haluan Harry Winstonin on kirjana luvattoman raakilemainen, ja taitossakin on virheitä; rivinvaihtoja puuttuu sieltä täältä. Yksi päähenkilöistä, Leigh, yrittää kirjassa saada tolkkua käsikirjoituksesta, jonka kuuluisuuteen ponnahtanut kirjailija on sepustanut mutta joka ei tavoita aiempien teosten tasoa.  Weisbergerin kolmas kirja ponnistelee samanlaisten ongelmien kanssa kuin sen sivuilla kuvattu fiktiivinen teos. Rahastuksen makua…

Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun

Luin kirjan Paholainen pukeutuu Pradaan. Se on sopiva kirja esimerkiksi kun jumittaa lentokentällä, missä kaikki muodin ihmeet ja kuluttamisen onni, ”the Cool”, vyöryy vastaan. Kirjan nimi viittaa ensisijaisesti siihen, että muotialalle ryhtyvän sankarittaren työnantaja on paholaismainen. Mutta voi myös ajatella, että paholainen pukeutuu Pradaan viedäkseen katsojien ajatukset kulutuksen, omistamisen ja ulkoisen edustavuuden kadotukseen. Mieleeni tulee elävästi Riitta Nelimarkan tulkinta Seitsemän veljeksen peikosta, joka lumoaa Kalvean immen.

Kirjassa paiskitaan yötä päivää töitä mitättömällä palkalla, jossain kaukana häämöttää mahdollisuus saavuttaa KAIKKI, vaikka käytännössä moni ryytyy ponnisteluissaan tai pääsee tavoitteisiinsa mutta ei osaa enää iloita siitä. Kun muotitalon hullunmyllyyn astuu sisälle, se muuttuu maailman tärkeimmäksi: mikään työn ulkopuolella ei ole yhtä arvokasta, yhtä loistavaa; työn eteen on syytä tehdä kaikki mitä vuorokauden 24 tunnissa suinkin voi. Näin siitä huolimatta, että kiitos, kannustus tai palkkio eivät oikeastaan koskaan realisoidu, ne vain häämöttelevät vastustamattoman houkuttelevina jossain etäisessä tulevaisuushorisontissa. Sinne kurkotellessa nykyhetki hämärtyy, ihmissuhteet menevät tärviölle, samoin vapaa-aika ja oma elämä.

Lukiessani mieleeni tuli Per Brahe vanhemman luonnehdinta hovielämästä: ”Loisteliasta kurjuutta: joutuu kärsimään epäoikeudenmukaisuuksia ja vielä osoittamaan kiitollisuutta sen johdosta.” Samaa lausahdusta olen toistellut myös yliopistomaailman yhteydessä. Täällä ei pukukoodi kylläkään häikäise, mutta muuten moni asia tuo mieleen 1500-luvun hovin tai vastustamattoman muotitalohullunmyllyn. Yhtälailla tiede-elämä näyttää sisältäpäin maailman tärkeimmältä asialta, jolle voi ja pitää uhrata yöunensa ja voimavaransa, jotta kaukana häämöttävä ylenpalttinen palkinto tieteen eturintamassa joskus olisi ulottuvilla.

Ja tietenkin tiede on tärkeää, onhan Prada-kirjan muotimaailmassakin puolensa. Mutta molempien ulkopuolella on elämää, joka helposti uhkaa jäädä työn jalkoihin. Molemmissa maailmoissa on imunsa, illuusio siitä että kyse on maailman tärkeimmästä asiasta, jolle ei voi kylliksi omistaa aikaansa. Yksittäinen artikkeli tai tutkimus tai pieleen mennyt tutkimuksen väittämä ei ole koko maailma. Ja millainen sitten on se ylenpalttinen palkinto? Sellainenko tulevaisuudenkuva, jota Prada-kirjan sankaritar lopulta kavahtaa – että löytäisi itsensä entisen pomonsa paikalta, kasvot tyytymättömyyden juonteissa, ankeana ilonaan muiden sysiminen? Yliopistomaailman menestyjä ei kaupanpäällisiksi saa edes lohduttautua upeilla puvuilla tai julkkisten antamilla lahjoilla.