Niamh Greenen pokkari Secret Diary of a Demented Housewife osui vastaan kirpputorilla sopivasti kesälukemistoksi. Fiilikset sen lukemisen jälkeen ovat vähän kahtalaiset. Yhtäältä – hauskaa, että joku kuvaa kärjistetyn iloittelevasti niitä tavoitteiden ja mielialojen ailahteluita, joita moni ei ehkä uskalla itselleenkään tunnustaa. Kirjan päähenkilö, kotiäiti, visioi näet hetkittäin ryhdistäytyvänsä ja laihtuvansa ja hankkivansa tyylikkäät vaatteet, mihin ottaa vauhtia syömällä ja lepäämällä ja olemalla tekemättä mitään. Hetkittäin hän myös inspiroituu esimerkiksi järjestämään lastenjuhlia ja visioi jo tulevaa uraa ammattimaisena juhlien järjestäjänä, vain päätyäkseen pian totaaliseen käytännön pettymykseen ja katastrofiin. Tämä tavoitteiden ja toteutuksen välinen ristiriita kuvataan nasevasti ja melko johdonmukaisesti.
Toisaalta – välillä miettii, onko kirja edes oikeasti hauskaa, vai tehdäänkö siinä tavallaan pilaa (toki fiktiivisen) bipolaarisesta oireyhtymästä (ent. maanisdepressiivisyys) kärsivän ihmisen kustannuksella. Muuan arvostelija huomauttikin, että päähenkilö tuntuu lähinnä hallusinoivan itsestään ja perheestään. Tavallaan tarina toimii kärjistyksenä, mutta loppujen lopuksi dementoituneen kotiäidin sekoilut – lasten loputon istuttaminen tv:n ääressä, poissa tieltä, omituinen maaninen shoppailu, julkkisten elämän tirkistely bestiskaverin kanssa – liikkuvat jo huonon maun rajoilla. Loppujen lopuksi syntyy jotenkin erityisen tyhjä olo (vähän samoin kuin taannoin kun lopulta luin Sinkkuelämää -kirjan, joka oli aika onton oloinen).
Tietty kyseessä on chick lit -matsku, joten ei nyt ehkä ole odotettavissakaan viiltävää analyysiä, mutta silti… Lauren Weisbergerin romaaneissa (ks. lastu Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun ja En halua Harry Winstonia) päähenkilöt sentään koettavat päästä jonnekin ja oivaltavat lopussa jotain, mistä lukijakin voi saada vähän ajattelun aihetta. Amanda Brownin Elle Woods (Legally Blonde) uskaltaa yrittää uutta ja pyrkii ennen kaikkea tekemään hyvää. Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-Becky on hattarapää ja sössii suunnitelmansa samaan tapaan kuin Greenen hahmo, muta mutta Beckykin on kuitenkin hyväntahtoinen ja jollakin tavalla kiinni tässä maailmassa. Greenen kotiäiti on heihin verrattuna jotenkin avun ulkopuolella, sitcom-hahmo, joka loputtomiin palaa samalle sohvalle halpisherkkuineen ja julkkisjuorulehtineen. Tavallaan jo päästään lähelle brechtiläistä vieraannuttamista…
Vita Historica 