Meille harhailijoille

Kävin yliopistolla puhumassa tieteellisestä kirjoittamisesta ja asiateksteistä. Päätoimittajana ja tietokirjailijana kerroin myös tietokirja- ja julkaisumaailmasta: miten kirjoittaa ja miten löytää sopiva julkaisu ja kustantaja.

Lopussa opiskelijat kysyivät, miten edetä omien juttu- tai kirjaideoiden kanssa. Miten tehdä hyvä ensivaikutelma? Miten vakuuttaa julkaisija omista ansioista? Miten kiinnittää jonkun huomio omiin ideoihin?

En enää muista tarkkoja kysymyksiä, mutta muistin äkkiä sen, mitä joskus on vaikeaa muistaa kun jo on väitellyt, julkaissut ja tottunut toimittamaan ja arvioimaan muiden työtä. Että aina se ei ollut yhtä itsestäänselvää. Että oikeastaan koko tulevaisuus oli epäselvä.

Iltapäivän mittaan mieleeni palasi lisää muistoja kootuista harhailuista.

Muistoja siitä, miltä tuntui kun oli nuori ja mielen pohjalla kyti tunne, että olisi paljon mitä voisi sanoa ja tehdä, jos löytäisi tilaisuuden ja uskaltaisi. Ja kun toisaalta välillä tuntui ylivoimaiselta uskaltaa ottaa puheenvuoroa metodiseminaarissa. Tai soittaa museoon ja kysyä harjoittelupaikkaa.

Koetin muistella, mitä sitten tein. Kokeilin kaikenlaista. Johtotähtenä oli tunne siitä että halusin tutkia ja kirjoittaa. NordNytt-niminen julkaisu käänsi ruotsiksi ja julkaisi helposti kirja-arvioita, joten kirjoitin niitä. Liityin h-verkko-listalle, ja sitä kautta kuulin Agricolan kirja-arvioista. Kirjoitin sinne pari kirja-arviota, ja sain ilokseni sähköpostia eräältä keskiajan tutkijalta.

Tein omat kotisivut, hyvin yksinkertaiset. Kirjoitin sinne tietoja ja omia ajatuksia. Kirjoitin juttuja ainejärjestölehteen ja julkaisin jutut myös kotisivuillani. Kun pääsin luennoimaan, laitoin luentomateriaalit kotisivulleni. Niistä tuli pieniä väliaskeleita matkalla kohti isompia harppauksia.

Alussa juttuja oli vähän, mutta vähitellen niitä kertyi enemmän. Kun menin kustantamoon keskustelemaan eräästä julkaisuhankkeesta, huomasin että kustannustoimittaja oli tulostanut kotisivutekstejäni katsottavakseen.

Menin avoimiin tieteellisiin seminaareihin ja päiväkirjamerkintöjen perusteella jännitin kovasti silkkaa osallistumista. No nykyään tiedän, että seminaareihin toivotaan osanottajia, myös hiljaisia. Tiedän myös että ne pelottavat coolit tieteentekijät, joiden esitelmiä kuuntelin, olivat silloin väitöskirjan tekijöitä, joita esitelmöinti jännitti vielä enemmän kuin minua heidän kuuntelemisensa. (Yksi tärkeimmistä opeista lienee se, että keskimäärin ihmiset ovat liian uppoutuneita omiin asioihinsa huomatakseen toisten virheitä.)

Osallistuin opiskelijana pohjoismaiseen historiantutkimuksen konferenssiin ja katsoin, miten tutkijat tervehtivät tuttujaan ja ryhmäytyivät. Itsestäni tuntui siltä, että otsassani luki neonvalokirjaimin NOBODY. Nykyään tietysti tiedän, ettei niitä neonvaloja ole kenenkään muun nähtävillä. Ja tiedän senkin, miltä tuntuu tervehtiä tuttujaan ja ryhmäytyä.

Vähitellen, vaikka alussa kaikki tuntui hitaalta, tuttuja alkoi kertyä. Ja tutuilta kuuli uusia ideoita ja tutustui uusiin ihmisiin. Professori ilahtui, kun opiskelija tuli tiedeseuran seminaariin. Tapasin ihmisiä, jotka muistivat minut, ja päinvastoin. Tuli yhteydenottoja, onnistuin itse ottamaan yhteyttä. Keksin sanoja, joilla tarjota artikkelia tai luentoa, keksin tapoja neuvotella palkkioista ja sopimuksista. Pidin ensimmäiset tieteelliset esitelmäni, sain kutsuja uusiin. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ja eri mieltä oleminen pelotti vähemmän kuin ennen.

Erinäiset jutut opin kantapään kautta. Joitain tilanteita en enää edes muista pelänneeni, jotkut tilanteet jännittävät yhä. Esimerkiksi se, että ensi kertaa on opettajana seminaarissa, jossa ei tunne ketään. Ja sekin on okei. Ei tarvitse olla haavoittumaton ja täydellinen. Joskus voi tiputella tavaroita ja änkyttää ja olla kaikkea muuta kuin sulavan elegantti.

Kaikki ei mennyt eikä mene putkeen, ja toisaalta kun pääsee eteenpäin, tulee myös uutta opeteltavaa. Kun on tottunut hakemaan rahoitusta projektin jäsenenä, tulee aika hakea itselleen, ja sitten tulee aika itse hakea muille rahaa. Kun on oppinut itse kirjoittamaan tekstejä ja ottamaan vastaan palautetta, on vuorossa muiden tekstien toimittaminen tai arviointi. Matkan varrella tulee myös sählättyä. Ja oppii, ettei kaikkea osaa tai tarvitse osata, tai osata täydellisesti.

Joten olen myös sählännyt ja möhlännyt. Olen sanonut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä, ja päinvastoin. Olen mokannut työpaikkahaastatteluita ja tajunnut sen vasta paljon myöhemmin. Olen saanut todella tankata itselleni, että epäonnistumisen tunne menee ohi, vaikkei heti siltä tuntuisi. Olen missannut tärkeitä puheluita: vaihdoin esikoisen vaippaa, kun Hesarin tiedetoimittaja soitti haastatellakseen esimerkkitutkijaa urapolkunäkymistä, ja kun soitin takaisin, hän oli löytänyt toisen haastateltavan. (Kuvaavaa?)

Olen ottanut todesta kansainvälisen tiedekustantamon väitteen, että he haluaisivat julkaista juuri minun teokseni. Kun menin konferenssissa esittelemään kustantamon edustajalle dispositiota, hän todellakin harppoi pakoon. Suomalaiset ottavat kaiken niin kirjaimellisesti!

Moni sählinki on naurattanut vasta jälkeenpäin. Esim. noin 10 vuotta myöhemmin. Mutta kaikki on aloitettava jostain, ja aina tärkeintä ei ole onnistuminen vaan yrittäminen ja virheistä oppiminen. Vähitellen tehty työ tuottaa tulosta. Ja joskus suuren tilaisuuden mokaaminen voi sittenkin luoda pohjaa vielä suuremmalle tilaisuudelle.

Joskus arvokkain tulos ei ole se mitä itse tavoitteli. Menin ainejärjestöön hakemaan meriittejä, sainkin elinikäisiä ystäviä. Menin opiskelijapolitiikkaan vaikuttaakseni asioihin, totesin että en ollut puoluepolitiikkayhteensopiva, mutta olipa sit nähty sekin. Näin myös, miten muut yrittivät, erehtyivät, onnistuivat ja ottivat oppia.

Joten ajattelin että kirjoitan tämän meille kaikille harhailijoille, muistutukseksi siitä että kaikki matkat alkavat yhdestä askelesta. Joku etenee hitaammin, joku nopeammin. Mutta joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.

Ja kuten Kersti Bergroth kirjoitti 80 vuotta sitten: Kaikki ihmiset epäonnistuvat yhdeksän kertaa kymmenestä, he eivät vain kerro sitä kenellekään. Ja toisaalta, kun kymmenennellä kerralla onnistuu – saa apurahan, julkaisee oman tekstin, mitä ikinä – se hyvittää monia sählättyjä hetkiä.

Seuraavaksi kirjoitan valmiiksi ensimmäisen pääkirjoitukseni Historiallisen aikakauskirjan päätoimittajana.

Päivitys 16.3.2016: Tällainen siitä pääkirjoituksesta tuli: Meistä on moneksi! HAik 1/2016

 

 

 

 

 

 

 

 

5 kommenttia

  1. 09.02.2016 klo 6:56 pm

    Kiitos tästä! Avasi aika hyvin tuntoja matkan varrelta.

  2. 09.02.2016 klo 7:18 pm

    Reblogged this on petricederlof.

  3. Johanna Gunell said,

    11.02.2016 klo 3:50 pm

    Kiitos hienosta tekstistä! Tämä tuli tarpeen, koska huomenna on ensimmäinen seminaariesitys jatko-opiskelijana.

  4. 23.03.2016 klo 1:34 pm

    […] kuten vierailemassa käyneen Anu Lahtisen, joka kirjoitti hienossa omaelämäkerrallisessa blogitekstissään vuosistaan ja harhailuistaan erilaisilla kirjoittamisen poluilla. Hän kannusti opiskelijoita […]

  5. Helena Pilke said,

    23.03.2016 klo 5:34 pm

    Hieno teksti, Anu! Kaikkea sitä kirjoittaessa ja julkaistaessa sattuu…ja silti ei päivääkään vaihtaisi pois🙂


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: