Paras työelämä?

The Finnish Government has a new goal: working life / labour market in Finland shall be the best in Europe in 2020. The blogger strongly supports this but cannot resist making some spicy remarks on the present situation. For example, some democracy and appreciation would not hurt.

Viime viikon lopulla juhlittiin koulujen päättymistä. Tuttu opettaja tuli töistä ruusu mukanaan. Ilahduin, koska ajattelin, että hän on saanut edes pienen kiitoksen vaivannäöstään. Aikaisempina vuosina suosittu monimuoto-opettaja oli saanut oppilailta ja oppilasryhmiltä monenlaisia hauskoja kiitoskortteja, mutta viime aikoina hän oli ponnistellut säästösyistä liian suurten ja levottomien ryhmien kanssa, ja kaikkien suurin toive tuntui olevan, että vuosi olisi jo pian ohi. Mukavaa, että joku oli kuitenkin nähnyt opettajan ruusun arvoiseksi, ajattelin.

Ilmeni kuitenkin, että ruusu olikin ylijäämätarjontaa,  joka oli paremman puutteessa jaettu opettajille, koska valmistuville oppilaille oli vahingossa tilattu ruusut kahdelta eri toimittajalta. Ne olivat samalla ainoa seikka, joka muistutti opettajille heidän kurssilaistensa valmistujaisjuhlasta, sillä he eivät itse päässeet juhliin mukaan. Työnantaja oli päättänyt, että heidän tuli päättäjäispäivänä olla muissa tehtävissä kuin juhlimassa oppilaitaan.

Päättäjäisepisodi tuntui kiteyttävän  yhtä ja toista työelämästä, josta hallituksen tavoitteen mukaan pitäisi vuoteen 2020 mennessä saada Euroopan paras. (http://yle.fi/uutiset/tavoite_suomeen_euroopan_paras_tyoelama_vuonna_2020/6146082) Tämä on tietysti hieno tavoite ja kannattaa yrittää, tosin kun katselen työelämän nykytilaa, tekee mieli kysyä, onko tarkoituksena lähinnä elää siinä toivossa, että joku katastrofi kurittaa muuta Eurooppaa niin, että vertailuasetelma muuttuu sitä kautta meidän kannaltamme ratkaisevasti paremmaksi.

Aina välillä valitetaan sitä, että ihmiset laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan siirtyvät pois työelämästä. Ajatus tuntuu olevan, että työntekijät itse valitsevat varhaisen eläkkeellelähtönsä. Silloin ajattelen tuntemiani tielaitoksen tarkastajaa, lähihoitajaa, tehtaan toimistovirkailijaa, talousjohtajaa, kaupungin matkailusihteeriä, paperitehtaan koneidenkäyttäjää, informaatikkoa, toimistosihteeriä, useita opettajia, yliopistoväkeä, konepajan työntekijää, vain muutamia listatakseni.

Kaikki he ovat varsinkin 55. syntymäpäivänsä jälkeen saaneet tuntea olevansa työnantajalleen pelkkä menoerä ja riippakivi, josta on toisaalta puristettu kaikki mehut pois ja kiitokseksi lähinnä valitettu heidän työpaikalle aiheuttamiaan kuluja ja rasituksia. Useimmat näistä henkilöistä on jo siivottu joko työttömyysputkeen tai muiden sopimusten kautta varhennetulle eläkkeelle. Miten heidän voi olettaa pystyvän pidentämään työuriaan, jos työssäolo on muuttunut jokapäiväisiksi nöyryytyksiksi ja kyykyttämisiksi, ja jos työnantaja selkeästi toivoo heidän poistuvan niin pian kuin mahdollista?

Useimmat olisivat hyvin pystyneet työhön, jos siitä olisi kiitetty, jos olisi kannustettu, keskusteltu tehtävien uudelleenjärjestämisestä, ylimalkaan jollain tavalla osoitettu, että työntekijällä on joku arvo työnantajan silmissä. Sen sijaan taloushallinnon ammattilainen sai todeta, ettei hänen asiantuntemuksellaan ollut väliä talouspäätöksissä, korkeasti koulutettu opettaja sai kuulla vain valituksia siitä, että hänen tohtorintutkintonsa tulee koululle kalliiksi (vaikka aidanseipäätkin nauravat ja jopa yliopiston palkkausperiaatteet kunnostautuvat oppilaitoksen tohtorille maksaman 40e tuntipalkan edessä). Ja vähän joka toiselle lykättiin kaikenlaista toisarvoista toimisto- ja raportointityötä, joka söi aikaa itse varsinaiselta työn tekemiseltä. Tai muuten vain organisaatiouudistus vei kaiken tolkun työpaikan ajankäytöstä.

Nämä tuntemani ihmiset ovat aikuisten oikeasti yhteistyökykyistä ja joviaalia porukkaa, mutta ketä tahansa voi alkaa nyppiä, jos työehtosopimusta tulkitaan virheellisesti, työtilat jaetaan uudelleen työntekijöitä kuulematta, ammattitekijän mielipide ohitetaan kädenhuitaisulla ja työmäärää kasvatetaan kysymättä koskaan, miten työntekijä itse voi. Jotkut ovat koettaneet vaikuttaa työoloihinsa luottamushenkilöiden, ammattiliiton tai paikallisten neuvottelujen kautta, jolloin työnantajan rakentava reaktio on ollut joko valittaa salaliitosta tai nerokkaimmillaan kieltää asian käsittely julkisuudessa. Kaikkihan tietysti on hyvin niin kauan kuin paikallisaviisin sivuilla hymistellään hyväntahtoisesti ja eroavien työntekijöiden avoimet kirjeet kiertelevät vain pienen piirin postilaatikoissa.

Tässä olen nostanut erityisesti 50+ työntekijöiden kokemuksia, koska niitä on viime vuosina tullut vastaan suututtavan samankaltaisina. Omat 30+ tuttavapiirini voisivat kertoa omista ikuisen pätkätyön, loputtoman organisaatiouudistuskierteen ja yksipuolisten joustojen kokemuksistaan. Muistan erään aiemman organisaationi korkean tason johtajan vuodenaloituspuheen, jossa puhuttiin vain tulevista haasteista, vaatimuksista ja suorituksista – ei puolta sanaa siitä, että epävarmoihin työoloihinsa sitoutuneen henkilökunnan panos on merkittävä ja arvostettava ja että heidän jaksamisensa on yksi menestyksen avain.

Mitä tulee 20+ ikäpolveen, heillä luultavasti olisi vielä oma tarinansa, jonka sisältönä lienee usein ”työelämä – miten siihen edes pääsee mukaan?”

Tietynlaisen myönteisenkin seikan voisi kuitenkin nostaa esiin: tästä tilanteesta pääsisi aika nopeasti kohti parempaa. Usein, kun olen kuunnellut työpaikkakokemuksia, olen ajatellut, että niin paljon voitettaisiin sillä, että kysyttäisiin työntekijöiltä, mitä heille kuuluu ja miten he viihtyisivät ja jaksaisivat paremmin työpaikallaan.  Sen jälkeen voisi vaikka tarttua muutamaan heidän esittämäänsä ideaan ja toiveeseen. Esimerkiksi siihen, että opettajista voisi olla mukavaa olla läsnä oppilaidensa valmistujaisjuhlassa, tai että alansa asiantuntija (tehtaassa tai yliopistossa) keskittyisi mieluiten työhönsä eikä sen näennäisraportointiin.

Tällaiset askelet voisivat jopa viedä kohti tuota ”paras työelämä 2020” -tavoitetta, eivätkä ne välttämättä edes tulisi kalliiksi.  Ja onneksi tällaisestakin löytyy viitteitä sieltä täältä. Lisäksi kääntöpuolena on todettava, että eläkkeelle päästyään 55+ ihmiset ovat edelleen hyvin arvokas tuki yhteiskunnalle: he ostavat, matkustavat, osallistuvat, ovat mukana järjestöissä, vapaaehtoistoiminnassa ja lastenlastensa arjessa. Jos he eivät kelpaa työelämään, niin muualle kyllä oikein mieluusti. Työelämä siinä vain häviää. Vähän harmillista silti, jos työtään ilolla tehneiden ja siitä ennen kiitostakin saaneiden ihmisten viimeiset työpäivät tuntuvat työnantajan suunnalta huokuvan vain malttamatonta odotusta siitä, että mokomat kuluerät ja kyseenalaistajat jo poistuisivat.

Loppujen lopuksi kirjoittaja nostaa hattua kaikille täyspäisille ja kannustaville työnantajille,  niin henkilöille kuin organisaatioillekin, joista myös kuulee kerrottavan ja joilla on oikeasti ymmärrystä aiheesta ”ihmiset ovat tärkein voimavaramme”, ja toivottaa näille menestystä ja pitkää ikää, samoin kuin kannustusta työntekijöille ja työntekijöiksi haluaville ikään, alaan ja asemaan katsomatta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: