Nyt on vilskettä väitösrintamalla. Tänään Turun yliopistossa tarkastettiin Suomen historian alaan kuuluva Suvianna Seppälän väitöskirja Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Seppälä tutkii väitöskirjassaan lähes koko nykyisen Suomen aluetta ja osoittaa muun muassa, miten verotus heijasteli alueellisia elinkeinoja sekä verotuksen kehityshistoriaa kullakin seudulla.
Seppälän laajasta analyysistä käy ilmi, että vaikka Kustaa Vaasa uudisti verotusta, monet keskiajalta periytyvät verotusmenettelyt jatkuivat aina 1600-luvulle asti, jolloin Kustaan poika, Kaarle IX, yhtenäisti ratkaisevasti sekä verotuotteiden määrää että verotusperusteita. 1500-luvulla veroyksiköt ja -tuotteet muodostivat kirjavan joukon, johon perehtyminen ennen tämän teoksen ilmestymistä olisi ollut mahdotonta.
Seppälän väitöskirjassa kerrotaan muun muassa, miten Savonlinnan linnanvouti vuonna 1554 ohjeisti paikallisia vouteja, ettei Oulun erämaista kannattanut koettaa kantaa viljaveroa, koska peltojen raivaus oli kesken; näiden alueiden verotus tuottikin ennen kaikkea haukia ja oravannahkoja. Kalastuksen merkitys toimeentulon ja veronmaksun kannalta tulee tässäkin väitöskirjassa esiin.
Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että verotus olisi ”kehittynyt” suoraviivaisesti verotuotteiden painottamisesta rahamaksujen painottamiseen, muutos ei ole näin yksisuuntainen. Kruunu yritti välillä nimenomaan koota verotuotteita, kun oli tarve muonittaa ja varustaa paikallista kruunun väkeä. Kun rahan arvo heikkeni, verovelvolliset olisivat puolestaan mieluummin maksaneet veronsa rahana kuin elintarvikkeina. Verona kerättyjä elintarvikkeita käytettiin linnatalouden kestityksissä ja osana palkkaa. Harmaakiviäkin oli näppärä koota verotuotteina linnojen rakennus- ja korjaustöitä varten.
Koska tutkimuksen kohteena ovat moninaiset verotuotteet nokkaverohauista leipiin ja juustoista lahjajäniksiin, teoksesta löytyy myös monenlaisia tietoja aikakauden ravinnosta, sen säilyttämisestä ja valmistamisesta. Seppälä kertoo eri verotuotteidenkohdalla siitä, miten yleisiä ne olivat yleisesti tai veronkannossa erityisesti. Itse kukin voi tykönään hahmottaa, miten paljon työtä on vaatinut tulkita kirjavia verotustapoja ja verotuotteita ja taustoittaa niistä kukin. Tämä on ilman muuta ohittamaton teos kenelle tahansa, joka suunnittelee sanovansa jotain 1500-luvun verotuksesta tai kameraalisista oloista.
Suvianna Seppälä korostaa väitöksessään, että 1500-luvunkin talonpoika oli sitkeä ja yritteliäs, hyödynsi aikansa uusia innovaatioita ja koetti parhaansa mukaan sovitella veronmaksun oman etunsa mukaisiksi. Mitä viralliseksi verotuotteeksi olikin merkitty, käytännössä talonpojat maksoivat esimerkiksi sellaisia verotuotteita, jotka olivat heille otollisimpia. Esimerkiksi talonpoikaispurjehtijat saattoivat maksaa veronsa ulkomailta ostettuna verkakankaana ja säästää oman tilan tuotteet paikalliseen myyntiin.
1500-luvun verotusta koskevissa tutkimuksissa tulevat usein esiin paineet, joita kohdistui niin veronmaksajiin kuin sen -kantajiinkin. Kuninkaan odotukset olivat korkealla, mitä tuli tilojen tuottoon: hän edellytti, että kartanot ja linnat täyttyisivät verotuotteista ja että kruunun palvelijat käyttäisivät niitä hyvin säästeliäästi. Kummatkin odotukset olivat ylimitoitettuja – valtakunnan tilat eivät olleet kyllin vauraita, veronmaksajat eivät kyllin avokätisiä, eivätkä linnojen asukkaat niin pieniruokaisia kuin kuningas kuvitelmissaan ajatteli.
Kuten esimerkiksi Anssi Mäkinen on todennut omassa väitöskirjassaan, varsinkin 1500-luvun lopulla Itä-Suomen alueet alkoivat olla sodan raunioittamia ja tilat autioituneita. Tämä johti tempoileviin verotusratkaisuihin: jotta tilat olisivat voineet toipua, niille toisaalta luvattiin helpotuksia, mutta koska kuningas kuitenkin kaipasi kovasti täydennystä tuloihinsa, hän tuon tuostakin otti käyttöön uusia vaihtoehtoisia keinoja veron keräämiseen, siinä toivossa että viljaton tila sittenkin pystyisi maksamaan yhden lehmän tai päinvastoin.
Käytännössä tällainen kääntely tuotti lähinnä kosmeettisia tuloksia, sillä köyhä tila pysyi köyhänä, eikä siellä välttämättä ollut sen paremmin leipää kuin lehmääkään. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että tuo vääntäminen tuo mieleen viime aikojen soutamiset ja huopaamiset arvonlisäveron, eläkemaksujen verotuksen ja muutaman muunkin menettelyn välillä – ja yhtä kosmeettisilta näyttävät myös ratkaisujen elvyttävät vaikutukset.
Nykyihmiselle voi kuulostaa tutulta sekin, että kun varsinaista pääveroa oli vaivalloista muuttaa, oli helpompaa otta käyttöön kaikenlaisia ”väliaikaisia” apuveroja, joilla oli taipumusta muuttua pysyväisluonteisiksi. Entä mitä on ajateltava kuninkaan häitä varten kerätyn veron perustelusta: ”Kansan on iloittava kuninkaallisesta kihlauksesta ja sen sallitaan armollisesti maksaa hääveroa.” Siinä pohdittavaa myös naapurimaan kuninkaallisiin häihin valmistautuville…
Suvianna Seppälä: Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009. Ks. myös Turun yliopiston sähköinen julkaisujärjestelmä.
Vita Historica 