Oopperatuotanto Eerik XIV Turun Logomossa oli huima spektaakkeli. Laulajien kasvot kuvastuvat jättiläisruudulta, hullun kuninkaan mielipuolinen sivupersoona, Majesteetti, riehuu ja rokkaa valtavan telineen huipulla, ja kuorolaiset juoksevat komeissa asuissaan ees taas. Lavasteet pyörivät ympäri vääjäämättömyydellä kuin kellokoneisto tai avaruuden planeetat, joiden asemista Erik ennustaa kohtaloaan.
Moni muukin on tarttunut tarinaan mielipuolisuuteen luisuvasta Erik-kuninkaasta ja hänen alhaissyntyisestä jalkavaimostaan/rakastetustaan Karinista. (ks. esimerkiksi aiempi bloggaukseni Pahvi-Kaarinasta.) Erik XIV:n roolin laulaa mezzosopraano Charlotte Hellekant. Naislaulaja kuninkaan roolissa vapauttaa ehkä hahmot perinteisestä nais-mies -soitimesta ja keskittää huomion pikemminkin Erikin mielen hajoamiseen. Repliikeissä viitataan siihen, miten kuningas ja tavallinen mies ajautuvat erilleen Erikin mielessä (tulee etäisesti mieleen vanha Hollywood-filmatisointi kuningatar Kristinasta, joka haluaa ”vain olla nainen” vai miten se menikään).
Sinänsä 1500-luvun hallitsija, järjellinenkin, on nykynäkökulmasta vähintäänkin narsisti – henkilö, jonka ympärillä muu maailma pyörii, joka pitää käsissään toisten elämää ja kuolemaa. Kun hallitsijan mieli järkkyy, alamaiset ovat todella hätää kärsimässä koettaessaan sopeutua mielettömiin vaatimuksiin, torjua mielettömiä epäilyksiä tai pelastaa omansa ja muiden hengen.
Karinia on välillä yritetty tulkita suomalaissyntyiseksi, mutta tulkinta on todettu virheelliseksi. Tässä oopperassa, joka siis on pääosin ruotsiksi, Erik on se, joka laulaa välillä myös suomeksi. Ilmeisesti suomen kieli on osittain ikään kuin hullun puhetta, jota muut läsnäolevat henkilöhahmot pitävät osin hourailuna. Kahdessa ensimmäisessä näytöksessä Erik houraileekin aika paljon, tai palaa takautumissaan kuningasvaltansa käännekohtiin.
Libretossa on käytetty myös alkuperäisiä tekstejä, esimerkiksi Erikin vankeusajan päiväkirjaa, jossa osittain on täysin hämäriä pohdintoja Erik-nimisistä henkilöistä tai kuolleiden hengistä, mutta myös kommentteja vankeuden arjesta. Historioitsijan näkökulmasta viitteet lähteisiin ja tapahtumiin ovat mainioita, mutta kahta ensimmäistä näytöstä ne myös kuormittavat. Kolmas näytös on ensimmäisiä eheämpi ja liikuttavampi, kun ensin Erik ja Karin viettävät rauhallisemman hetken Turussa, joutuakseen sitten erotetuiksi vallan kaapanneen, mutta majesteetillisen epäluulon kalvaman Juhanan käskystä.
Monissa perinteikkäissä oopperoissa kaikki kuolevat lopuksi. Turhat kuolemat harmittavat, esimerkiksi sellaiset kuin Aida – miksi ihmeessä tämän piti mennä sinne hautaholviin? Oikeastaan Carmenkin olisi voinut ratsastaa auringonlaskuun toreadorinsa kanssa (kuten hän muuten tekee Spike Jonesin versiossa). Karin elää. Niin elää myös kreivitär Märta Leijonhufvud (libretossa miehen mukaan Stureksi kutsuttu), jonka miehen ja pojan Erik XIV hulluuskohtauksessaan murhaa ja murhauttaa.
Karinille annetaan mahdollisuus nostattaa kapina, joka toisi Erikin uudelleen valtaan ja saattaisi Juhanan erottamat puolisot takaisin yhteen. Vallankaappaussuunnitelmia todella olikin. Oopperassa Karin kieltäytyy, ja vallankaappaushanke valuu tyhjiin. Tämä jää vaivaamaan kreivitär Märta Leijonhufvudia, joka palaa vielä myöhempinä vuosina Karinin luokse kysymään: Miksi? Miksi Karin hylkäsi miehensä?
Näyttää siltä, että Siltasen Karinin mielestä ero on paras myös Erikille. Hullu kuningas jää vankiselliinsä kuvittelemaan, että puoliso on hänen lähellään, ei toisella puolen valtakuntaa. Samalla Karin myös estää miestään syyllistymästä enempään verenvuodatukseen. Tutkijat ovat arvelleet myös, että Karinillekin oli helpotus vapautua mielipuolisen miehen arvaamattomasta seurasta.
Joistakin Karinin repliikeistä tulee mieleen, että hänellä on orastava ymmärrys, ettei tietyn rajan jälkeen mitään ole tehtävissä hullun puolison pelastamiseksi. Silloin on parempi kannatella itseään koska ei voi kannatella toista. Karin ja muutkin kysyvät oopperan kuluessa, mikä häntä oikein kantaa. Lopussa Karin vastaa: ”Minä itse.”
Sivuhuomio: Murhattavat Svante ja Nils olivat liikuttavan kirkasotsaisia, hiukan vanhan maailman näytelmähahmojen henkisiä. Eläneet Sture-perheen miehet lienevät väistämättä tienneet ja tunteneet, kuten aikalaisensa Per Brahe, että hovielämä on vanhan sanonnan mukaan ”loisteliasta kurjuutta”, jossa joutuu kärsimään epäoikeudenmukaisuuksia ja vielä osoittamaan siitä kiitollisuutta.
Vita Historica 
Jätä kommentti