Seitsemän veljestä tanssii ja soi

Säveltäjä Eero Ojasen ja koreografi Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä (orkesteria johti Dalia Stasevska)  sai uusitussa muodossaan ensi-iltansa viime perjantaina. Aleksis Kiven kuvaamien veljesten rosoinen metsäläiselämä herätti aikoinaan pahennusta kirjallisissa piireissä. Aika rajuja herjoja kirjassa välillä heitelläänkin, vaikka omintakeisesti kirjoitetut solvaukset eivät välttämättä aina aukea varsinkaan nykylukijalle. Kuitenkin Kiven teos kuvaa loppujen lopuksi sitä, miten kurittomat veljekset kasvavat kunniallisiksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi, ja siinä mielessä se on hyvin säädyllinen tarina.

Satunnaisen tanssiteatterissa kävijän näkökulmasta Seitsemän veljestä on kyllin kaunosieluinen klassikko sointuakseen yhteen baletin kurinalaisen muotokielen kanssa, ja toisaalta jukuripäät päähenkilöt tuovat tarinallaan särmikkyyttä tanssiin. Välillä tanssijat kirmaavat kuin vasikat kevätlaitumella, sitten tapella rymistellään (havereita vältellään aikidosta tutuin kaatumiskeinoin), välillä taas herkistytään kauneuden ja rakkauden tähden. Krapulaakin voi näköjään havainnollistaa baletin keinoin.

Musiikki ja tanssi kietoutuvat toisiinsa hienosti. Toukolalaisten pilkallinen teema ja ilkkuvat tanssiaskelet ovat loistavia.  Metsän olennot ovat täynnä elämää. Härkälauma on parhaimmillaan hurja, vaikka välillä se tuntuu vähän hajoavan. Aakkosia opiskellaan kuin balettiaskelia ikään. Aleksis kivellä on paljon omaperäisiä liikettä ja muotoja kuvaavia sanoja, ja monet tanssiliikkeet sopivat hyvin niitä kuvittamaan. Kuviteltuja ja todellisia naishahmoja on sovitettu tarinaan yllättävän paljon.

Loppupuolella yllätyin Simeonin moniulotteisuudesta – tuo parittomaksi jäävä keskimmäinen veli jää usein vähän irvokkaaksi, mutta balettiin näytti sisältyvän sivujuonne saavuttamattomasta rakkaudesta, joka muutti mielikuvaa koko hahmosta. Hauska nähdä, miten tunnistettavissa veljekset olivat pelkkien liikkeidenkin kautta – Simeonin kireys, Eeron riehakkuus, Juhanin tunnevaltaisuus ja Timon toikkarointi tulivat hyvin esiin.

Monien ”persoonallisen anakronististen” lavastuskokemusten jälkeen Jukolan ja Impivaaran yksinkertainen ja kaunis toteutus viehättää, ja erityisesti Impivaaran metsä on todella kaunis.

Pienenä miinuksena ihmettelen, miten hirveän sitkeä tuntuu olevan perinne, että vähän joka teatterikappaleessa pitää jossain kohdassa läpsäyttää jotakuta naisihmistä takapuolelle, oli se tarinan kannalta relevanttia tai ei. Tällä kertaa taidettiin tosin välttää toinen ikäloppu klisee, kabareehenkinen alushousujen vilauttelu juhlakohtauksissa, vaikka jotain säpinäähän Eero sai aikaan Hämeenlinnan reissulla Simeonin kanssa.

Kaikkiaan kuitenkin: kelpaa katsella ja kuunnella, hienoa oli! Menisin uudestaan, jos aikataulut antaisivat myöten. Näytöksiä on vain syyskuussa, joten tarttukaa hetkeen.

http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/seitseman_veljesta/1846

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: