The Other Other Boleyn Girl

Philippa Gregoryn alkuperäinen historiallinen romaani on jäänyt lukematta, mutta tuli katsottua sekä BBC:n ”The Other Boleyn Girl” (2003, mukana kuvassa Natascha McElhorne, Jodhi May, Jared Harris & Steven Mackintosh) että Columbia Picturesin & Universalin samanniminen elokuva (2008, Natalie Portman, Scarlett Johansson, Eric Bana).

Molemmissa elokuvissa katsoja pääsee siis seuraamaan kuvitteellista tulkintaa siitä, miten aatelisnaiset Mary ja Anna Boleyn elävät 1500-luvun hovissa ja tavoittelevat monista vaimoistaan sittemmin tunnetun Henrik VIII:n  suosiota. Säyseämmäksi ja perinteisemmäksi tulkittu Mary elää jonkin aikaa kuninkaan rakastajattarena, mutta määrätietoinen Anna Boleyn nousee lopulta kuningattareksi – joksikin aikaa, ennen kuin hän joutuu astelemaan mestauslavalle.

Kumpainenkin elokuvaversio kommentoi tavallaan niitä mahdollisuuksia ja vaarallisia riskejä, joita suhde kuninkaaseen toi tullessaan. Toisaalta todetaan, että tyttärillä oli vetovoimansa vuoksi merkitystä valtaverkostoissa – elokuvissa joskus ylitulkittuinakin.  Näyttelijät tuntuvat eläytyvän intensiivisesti naisten hätään tilanteessa, jossa heidän olisi synnytettävä hallitsijalle miespuolinen perijä tai tuhouduttava.

Vanhemmat ja sukulaiset puolestaan laskelmoivat tyytyväisenä tulevan menestyksensä lastensa avioliittojen varaan – osittain tämä koskee myös George-poikaa, jonka avioliitto sanellaan tarinan sivujuonteena. Koska sisaruussuhteet ovat olleet omassa tutkimuksessani mielenkiintoni kohteena, olikin kiinnostavaa katsoa, miten elokuvantekijät tulkitsivat valtataistelujen vaikuttavan sisarten välisiin suhteisiin.

BBC:n versio on, tuskin yllättävästi, rosoisempi ja lyhyempi, ainakin dvd:llä yhdessä osassa. Sisarukset tunnustavat ajoittain tuntojaan kameralle, mikä on aavistuksen teennäistä mutta assosioitavissa aikakauden ripittäytymiskäytäntöihin. Musiikkia on käytetty säästellen, ja kankaiden kahina ja jalkojen kopina riittää pitkälle luomaan tunnelmaa. Toisaalta dokumentaarisuus tuo myös joitakin lässähdyksiä – erityisesti loppupuolella, kun draamallisen huipentuman sijasta nähdäänkin kaukaa kuvattuja turisteja nykyajan Lontoossa.

Tuoreemman dvd:n kansikuva on aika halvan ja teennäisen näköinen poseerauskuva – mikä tahansa kohtaus itse elokuvasta olisi näyttänyt paremmalta.  Vaihteen vuoksi tässä historiallisessa elokuvassa ei käytetä niinkään sinistä vaan keltaista suodatinta. Ilmassa on suuren pukudraaman tuntua ja tuntoja analysoidaan kaunopuheisemmin mutta myös hiukan paperinmakuisemmin kuin BBC:n versiossa.

Elokuvan henkilöt eivät ole niin sokerisia kuin dvd-kansikuvan perusteella voisi ajatella. Sisarten äiti on aika alleviivatun tiedostava, ja Anna Boleyninkin suusta kuullaan hetkittäin aika reippaita lausahduksia naisten tasa-arvosta. Aivan niillä sanoilla aikalaiset eivät varmaan olisi tuntojaan luodanneet, mutta repliikit on kai tehty puhuttelemaan nykykatsojaa, jota voi syystä askarruttaa, millaiseksi naiset asemansa kokivat aikakauden hierarkkisessa maailmassa.

Lopussa Mary-sisko kaapaisee Elisabet-prinsessan mukaansa ja näyttää ottavan tämän kasvatettavakseen, eräänlaisena protestina miesperillisen loputtomalle metsästämiselle. Tämäkin tulkinta on toki draamallisesti kiintoisa, jos ei odota liian tarkkaa historiallisuutta.  Ehkä omaa mielikuvaani aikalaisnaisista vastaa parhaiten Katarina Aragonialainen, joka kamppailee tiukasti kuningattaren asemastaan – mutta tutkijan mielikuva on vain mielikuva sekin.

Enemmän tai vähemmän harkittuja anakronismeja piisaa, ne ovat kummankin elokuvan suola ja ainainen historioitsija-katsojan dilemma. Maarit Leskelä-Kärki pohtii toisessa yhteydessä: ”On vaikea sanoa, mikä on oikein – historiallisen tarkka dokumentaatio vai samastumisen tarjoaman allegorian rakentaminen?” (Aino Kallas. Tulkintoja… 2009, s. 187).  Tiukempi ankkuroituminen menneisyyteen voi olla vähän vaivalloisempaa, mutta se voisi myös tuottaa aidosti tuoreita ja koskettavia tulkintoja – anakronistisissa allegorioissa on välillä tiettyä helppouden makua. Paitsi elokuvassa Leijona talvella, joka on veijarimaisuudessaan jotenkin eri tavalla ajaton kuin moni lähteille uskollisempi esitys.

%d bloggers like this: