”Turku ja lähtevä laiva. Rinnassa poreilivat keväiset padot. Tässä oli melkein jo vapautus.
Voidritteleitä lastataan laivaan. Raidan on kuljettava siitä ohi toisen luokan hyttiin. Kahden muun tavarat tuodaan samaan hyttiin. Liikaa. Kerran hänkin matkustaa ensi luokassa. Tilaa hytin itselleen. (…) Tästä ahtaudesta kyllä selviää olemalla kannella.
Raita palasi katsomaan lastausta. Noin ansaitsee Suomi takaisin sitä, mitä huvinhaluiset ihmiset ulkomailla tuhlaavat. Raita menee työhön ja ansaitsee itse takaisin ulkomailta sinne tuhlaamansa. Moninkertaisesti. Hänen vuokseen ei Suomen tarvitse metsiään eikä voitansa myydä. Raita hymähti. Hänhän oli kuin talonemäntä, joka laski tulojaan ja menojaan!
Hän tomertui: niin tulisi maansa puolesta jokaisen laskea.”
(Elsa Heporauta: Maa vai taivas. 2. painos, WSOY, Porvoo 1944.)
Toisinaan tuntuu siltä, että kirjassa pitäisi jossain kohtaa lukea ylimääräinen tiedote: ”Tauko. Keskeytämme nyt juonen kantaaottavan tiedotuksen ajaksi.” Elsa Heporaudan kirjassa Maa vai taivas tällainen tauko syntyy yllämainitussa, hiukan irrallisessa kohtauksessa, jossa päähenkilö Raita äkisti pysähtyy murehtimaan Suomen taloudellista tilaa. Ei ole sinänsä outoa tai huono juttu, että kirkasotsainen Raita pohtii maansa parasta, mutta en löytänyt loogista yhteyttä muuhun tarinaan, eikä se tunnu pohjustavan seuraavia tapahtumia. Tuntuu siltä, että kirjoittajan on suorastaan pakko nostaa esiin tietty teema, vaikka se haittaisi itse esitystä.
Virginia Woolf pohtii samaa teoksessaan Oma huone, kun hän neljännessä luvussa kommentoi Jane Austenin ja Charlotte Brontën tuotantoa. Woolf ihailee Austenin taitavaa tyyliä, joka pysyy johdonmukaisena, ja toteaa erityisesti, että Austenin elämän ja kirjoitustyön vaikeudet eivät samenna tekstiä. Kuten elämäkertakirjailija Jon Spence toteaa, Austen pystyi näköjään kääntämään turhautumisen, suuttumuksen ja kielteiset kokemukset ironiaksi ja leikkisyydeksi. (Spencen mielestä Austen hylkäsi erään kirjaluonnoksensa nimenomaan siksi, että oli ajautunut liian synkkään, vaikeiden kokemusten painostamaan moodiin, jota ei pystynyt jatkamaan.)
Brontëa lukiessaan Woolf sen sijaan löytää ”kiusallisen katkoksen” Kotiopettajattaren romaanin (1847) luvusta kaksitoista, jossa Jane Eyre ikävöi nähdä kaukaisuuteen, vaeltaa eloisampiin ja haastavampiin maisemiin kotiopettajattaren tehtävistään:
”Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se tuotti minulle väliin tuskaa. (…) Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän velhensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin (…) On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän, kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.
Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun…”
Brontën kannanotto on aikakauden oloissa enemmän kuin ymmärrettävä, mutta sitä ei ole helppo yhdistää Jane Eyren muuhun toimintaan, se ei tunnu kovin selkeästi nivoutuvan ympäröivään tekstiin, eikä kaukokaipuuseen juuri palata myöhemmin. Woolf harmittelee, että olosuhteet saivat Brontën kirjoittamaan vihan vallassa, kun hänen olisi pitänyt saada tilaisuus kirjoittaa tyynesti. Tyyneyden tavoittelusta voi olla monta mieltä, mutta tässäkin tuntuu siltä, että juonen ja tarinan ulkopuoliset tunnot ja vaatimukset murtautuvat tekstiin. Ehkä se kuvaa myös sitä, että aikakauden kirjallisuudessa ei ollut sellaista kirjoittamisen perinnettä, jonka avulla Brontën pohtima naisen asema olisi voitu helposti nivoa tekstiin.
Sivupolut eivät toki välttämättä ole pahaksi. Cato vanhemmalla oli tapana lausahtaa puheensa lopuksi Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, ”muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Sitkeä muistuttelu tuottikin tulosta, joten ehkä asiasta poikkeamisesta voi olla hyötyäkin omalle asialle: tyylirikko voi yllättävyydessään herättää, myös yllämainitussa Brontën tai Heporaudan tapauksissa.
Joskus, kun tarkasteltavana on kaukaisten aikojen teksti, voi olla vaikea jäljittää sivupolun syitä. Erityisen yllättävä sivupolku tulee vastaan aatelisen Erik Turesson Bielken (k. 1599) hautasaarnassa. Lukemani vanhat ruumissaarnat noudattavat tiettyä kaavaa – niissä kerrotaan vainajasta, hänen kunniallisesta suvustaan ja elämästään, samoin kuin hänen hurskaasta kuolemastaan, ja kokonaisuutta höystetään usein jollakin sopivalla raamatullisella lauseella, joka nivotaan tarinaan.
Erik oli kuitenkin jäädä sivulliseksi omassa hautajaissaarnassaan. Teksti esittelee hänet pikaisesti, ylistää sitten äiti Sigrid Sturen sukua, maan ensimmäistä kreivillistä sukua, jonka jäseniä (Sigridin perhettä) julmasti murhattiin Erik XIV:n toimesta (grufeliga mördh, iemmerliga dräpin, och tyranskeliga af dagha taghen). Leskiäiti Sigrid mainitaan saarnaa kuuntelemassa, joten sinänsä on ymmärrettävää, että hänen perheensä nostetaan esiin (Bielke suku sen sijaan ohitetaan pikaisesti).
Mutta kun itse Erik-pojan kuolema on kuvattu, loikkaakin saarna äkkiä Sigrid Sturen veljen, Karl Sturen vuonna 1598 tapahtuneeseen kuolemaan:
”Ja rakkaat kristityt, kuten näkemme, Jumala kaikkivaltias kutsuu kuoleman kautta luokseen monia oikeamielisiä ja hurskaita, niin hengellisestä kuin maallisestakin säädystä, kuten myös muun muassa kaksi vuotta sitten tapahtui, kun hyväsukuinen herra (jota en voi tässä jättää mainitsematta) autuaasti edesmennyt Kreivi Karl Sture, joka oli sellainen herra, etteivät häntä sure ja sydämen murheessa kaipaa ainoastaan hänen rakastettava Rouvansa, sisaruksensa, sukulaiset ja perhepiiri, vaan moni rehellinen, oikeamielinen ruotsalaismies tänä päivänäkin hänsä sydämen huokauksin ja vuolain kyynelein kaipaa, mistä erityisesti ne, jotka ovat perehtyneet korkeimpiin asioihin ja tärkeisiin tapahtumiin, voivat todenmukaisesti vahvistaa.” (käännös AL)
Poloinen Erik! Ensimmäisen kihlattunsa hylkäämä, vaimonsa ja lapsensa menettänyt, pian sen jälkeen itsekin menehtynyt, ja nyt kuolemassakin enonsa varjoon jäävä mies – sillä aivan näin vuolaita kaipauksen sanoja ei papilta liiennyt itse vainajalle. Puhumattakaan hänen vaimostaan, joka haudattiin samalla, mutta johon saarna ehtii vasta melko pikaisesti ja vasta Karl Sturen jälkeen.
Miksi Erik Bielken hautasaarna sitten keskeytyi tämän suurmiesmuistelun ajaksi? Oliko Karl Sturea vastaan meneillään jotain mustamaalausta? Tuntuiko siltä, että itse Erikistä ei irtoa tarpeeksi juttua, niin että hänet haluttiin epäsuorasti rinnastaa maineikkaaseen enoon? Tai toivoiko Sigrid Sture tai pappi pääsevänsä vallan ottaneen Kaarle-herttuan suosioon siten, että hänen edesmennyttä neuvostaan näin muistettiin? Vai olenko lukenut liian vähän saarnatekstejä tietääkseni, että tällaisia poikkeamia on tehty joskus muulloinkin?
Tämäkin sivupolku kuitenkin herättää ällistyneen lukijan ja herättää tutkijan kysymään, mitä taustalla piilee.
Vita Historica 