Valkean kuoleman vanki

”Ranskalainen sankaritar Jeanne d’Arc oli fantastinen nainen, jolla oli vahva tahto ja uskomattoman suuria päämääriä. Hän ei välittänyt siitä, mikä hänen aikanaan oli sallittua tai ei-sallittua. Hän kulki omia teitään ja taisteli viimeiseen asti uskomansa asian puolesta.”

Näin esittäytyy kuvalehti Jeanne d’Arc Living, jonka tekijät kertovat myös ”suuresta kunnioituksesta tätä fantastista naista kohtaan” ja kertovat yrittävänsä ajatella uudella tavalla ja taistella sen eteen, mihin uskovat. Goed zo. Kuvalehdessä he ilmeisesti taistelevat valko-harmaa-sävyisten sisustuselemettien puolesta (”ranskalais-pohjoismaalainen maalaistyyli”).

Lehti oli ”pakko ostaa”, pitihän historiantutkijan saada selville, millainen on taistelevan ranskalaisen maalaisneidon anti sisustajille. Aika hämäräksi se kuitenkin jäi. En nyt tokikaan odottanut, että lehti olisi omistettu taisteluvarusteissa rymistelevälle, ääniä kuulevalle Jeannelle, mutta en nyt ehkä tätäkään odottanut. Lehti esittelee sisustuslehtien tyyliin ihmisten asuntoja, joissa on valkeita puusenkkejä, mallinukkeja, vanhoja valkoisia hääpukuja, vanhoja käsineitä… kaikkea mikä on kaunista ja elotonta.

Tekijät ilmoittavat myös ponnistelevansa kovasti, jotta lehti voisi ilmestyä ilman häiritseviä mainoksia. Sinänsä vähän joka juttu on omalla tavallaan mainos, koska esitellyt kodit näyttävät kuuluvan esimerkiksi sisustustarvikkeiden myyjille, joiden verkkokaupan osoite on liitetty tarinan yhteyteen. Lehden tekijät itsekin myyvät sisustustuotteita verkkosivuillaan. Taisinkin mennä halpaan ja ostaa kuvalehtimäisen tuotekatalogin; vaikka tuotekatalogeja kai monet kuvalehdet ovat.

Aina voi toki sanoa, että jos pidät tällaisista lehdistä, tämä on lehti sinua varten. Varsinkin, jos WordtoWord-palvelun tuottama suurin piirtein ok suomennos ei tunnu töksähtävältä (esimerkiksi ”ei-sallittu” voisi ehkä kenties mahdollisesti paremminkin olla ”kielletty”, ks. alun sitaatti).  Jotenkin kuolleilta ja autioilta asetelmat kuitenkin näyttävät. Siinä mielessä kuollut Jeanne d’Arc ehkä sopii teemaan. Tai kuten CMX lauloi aikoinaan: Vain talven uniako kaipaan kun jään tähän tyhjään taloon, talvivaloon kylmään unohdun. 

Herätti mielenkiinnon: ”Talven unelmia” -numerossa pahoitellaan kovasti sitä, että marraskuun numerossa jotakin kotia oli luonnehdittu jouluiseksi, vaikka esitellyn kodin asukkaat eivät vietä joulua. Pahastumisen- ja pahoittelunaiheensa kullakin.

Jäämme odottamaan: Emmeline Pankhurst Garden -puutarhalehti, Tekla Hultin Glamour -kauneudenhoitolehti, Bathin rouva Wedding -häälehti.

Kirjallinen viite: ”Valkoisen kuoleman vanki” viittaa Anna Ahmatovan Hyvinkään Sanatoriumissa kirjoittamaan runoon.

Regina on kuollut, eläköön Regina

Jokin aika sitten uutisoitiin Regina-lehden alasajosta – tuon vanhan oululaisklassikon. Sosiaalisen median päivityksissä muisteltiin jonkin verran aikoja, jolloin lehden ”Naiset unelmia” -palsta kuului koululaisten jännittäviin / humoristisiin / nolosteleviin lukuhupeihin. Mutta vähän aikaa sitten huomasin, että lehtihän on uudestisyntynyt. Tai voisi sanoa, että samalla nimellä julkaistaan jotain vähän muuta.

Vanhassakin Regina-lehdessä (kuten myös saman kustantajan julkaisemassa SinäMinässä) oli mukana novelleja ja lukijoiden kertomuksia. Niiden maailma oli kuitenkin 1990-luvun teinille jotenkin vaivaannuttava. En tiedä kuka niitä kirjoitti, mutta niissä pyörivät vanhempien sukupolvien epäterveet parisuhdekuviot – avioliitot olivat väkivaltaisia, naiset aiheuttivat itse ongelmansa, epäkohdat korjasi yleensä rakkaus. Vaikka lehti on voinut olla joskus repäisevän erilainen, se tuntui tavoittelevan yleisöä, joka oli vähenemään päin.

Vanhan Reginan henkilöhahmot olivat varmaan tarkoituksella alempaa keskiluokkaa, jotka eivät kauheasti kurkotelleet taiteen, korkeakoulutuksen tai uraelämän suuntaan tai joiden toiveista ei ylimalkaan kummemmin kerrottu muiden kuin rakkausjuttujen kautta. Ihmissuhteet olivat tunkkaisia ja maailma ahdas. Novellit noudattivat täsmällisesti tyttö takaa pojan -draaman kaarta, aina samassa kohtaa koitti kriisi tai epäilys, joka ratkesi onnelliseen pariutumiseen. 2000-luvun alun jälkeen en kauheasti lukenut vanhaa Reginaa, mutta vilkaisujen perusteella juttujen rakenne pysyi melko samanlaisena.

Uudessa Regina-lehdessäkin novellit liikkuvat usein rakkauden ja ihmissuhteiden parissa, mutta sekä tyyli, teema että rakenne ovat vapaampia. Jotkut ovat kunnianhimoisempia kuin toiset, mutta niitä lukee mielikseen. Haastatteluissa on naisia, jotka itse kirjoittavat, säveltävät ja esiintyvät, Heli Laaksosesta Hannu Mäkelään ja Kaari Utrioon – kauneudenhoitovinkit ja ihmissuhdepalstat ovat jääneet pois. Kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen ei suhtauduta pingottuneesti, liian tiukasti määritellen tai luokitellen. Tällaisena olisin Reginan halunnut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Seitsemän veljestä tanssii ja soi

Säveltäjä Eero Ojasen ja koreografi Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä (orkesteria johti Dalia Stasevska)  sai uusitussa muodossaan ensi-iltansa viime perjantaina. Aleksis Kiven kuvaamien veljesten rosoinen metsäläiselämä herätti aikoinaan pahennusta kirjallisissa piireissä. Aika rajuja herjoja kirjassa välillä heitelläänkin, vaikka omintakeisesti kirjoitetut solvaukset eivät välttämättä aina aukea varsinkaan nykylukijalle. Kuitenkin Kiven teos kuvaa loppujen lopuksi sitä, miten kurittomat veljekset kasvavat kunniallisiksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi, ja siinä mielessä se on hyvin säädyllinen tarina.

Satunnaisen tanssiteatterissa kävijän näkökulmasta Seitsemän veljestä on kyllin kaunosieluinen klassikko sointuakseen yhteen baletin kurinalaisen muotokielen kanssa, ja toisaalta jukuripäät päähenkilöt tuovat tarinallaan särmikkyyttä tanssiin. Välillä tanssijat kirmaavat kuin vasikat kevätlaitumella, sitten tapella rymistellään (havereita vältellään aikidosta tutuin kaatumiskeinoin), välillä taas herkistytään kauneuden ja rakkauden tähden. Krapulaakin voi näköjään havainnollistaa baletin keinoin.

Musiikki ja tanssi kietoutuvat toisiinsa hienosti. Toukolalaisten pilkallinen teema ja ilkkuvat tanssiaskelet ovat loistavia.  Metsän olennot ovat täynnä elämää. Härkälauma on parhaimmillaan hurja, vaikka välillä se tuntuu vähän hajoavan. Aakkosia opiskellaan kuin balettiaskelia ikään. Aleksis kivellä on paljon omaperäisiä liikettä ja muotoja kuvaavia sanoja, ja monet tanssiliikkeet sopivat hyvin niitä kuvittamaan. Kuviteltuja ja todellisia naishahmoja on sovitettu tarinaan yllättävän paljon.

Loppupuolella yllätyin Simeonin moniulotteisuudesta – tuo parittomaksi jäävä keskimmäinen veli jää usein vähän irvokkaaksi, mutta balettiin näytti sisältyvän sivujuonne saavuttamattomasta rakkaudesta, joka muutti mielikuvaa koko hahmosta. Hauska nähdä, miten tunnistettavissa veljekset olivat pelkkien liikkeidenkin kautta – Simeonin kireys, Eeron riehakkuus, Juhanin tunnevaltaisuus ja Timon toikkarointi tulivat hyvin esiin.

Monien ”persoonallisen anakronististen” lavastuskokemusten jälkeen Jukolan ja Impivaaran yksinkertainen ja kaunis toteutus viehättää, ja erityisesti Impivaaran metsä on todella kaunis.

Pienenä miinuksena ihmettelen, miten hirveän sitkeä tuntuu olevan perinne, että vähän joka teatterikappaleessa pitää jossain kohdassa läpsäyttää jotakuta naisihmistä takapuolelle, oli se tarinan kannalta relevanttia tai ei. Tällä kertaa taidettiin tosin välttää toinen ikäloppu klisee, kabareehenkinen alushousujen vilauttelu juhlakohtauksissa, vaikka jotain säpinäähän Eero sai aikaan Hämeenlinnan reissulla Simeonin kanssa.

Kaikkiaan kuitenkin: kelpaa katsella ja kuunnella, hienoa oli! Menisin uudestaan, jos aikataulut antaisivat myöten. Näytöksiä on vain syyskuussa, joten tarttukaa hetkeen.

http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/seitseman_veljesta/1846

Perheen jäljillä – kiitos Emil Aaltosen

The Blogger is happy to announce that she and her project team have received a funding of 200 000 euros for a project that aims to analyze and write a new interpretation of the family relations in Finland. I am very grateful to the Emil Aaltonen Foundation and happy for myself and the excellent members of the team.

Linkki Emil Aaltosen säätiön sivuille
Linkki Turun yliopiston UTUonline -uutiseen

Omasta ja työryhmän puolesta olen todella hyvilläni ja iloinen: Emil Aaltosen säätiö on myöntänyt 200 000 euron kolmivuotisrahoituksen johtamalleni hankkeelle Perheen jäljillä. Tämä on mahtava juttu, ensi vuoden alussa käynnistellään ja kolmen vuoden päästä toivottavasti nähdään tuloksia! Matkan varrella toivottavasti päästään keskustelemaan monien perhehistorian ja perhetutkimuksen klassisten nimien ja uusien pohtijoiden kanssa. 

Ajallisesti hanke keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla.

Huomiota saavat lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus:

1) puolisoiden väliset suhteet
2) vanhempi–lapsi -suhteet
3) sisarusten keskinäiset suhteet

Perheenjäsenet elävät tyypillisesti samanaikaisesti läpi useita yllämainittuja suhteita, joihin liittyy erilaisia valta-asetelmia, tunnesiteitä ja velvoitteita. Varhaismodernin ihanteen mukainen kuuliainen vaimo saattoi samanaikaisesti olla rakastettu tytär, arvovaltainen äiti ja toisaalta läheinen (tai etäinen) sisar. Yllämainittuihin kolmeen suhdetyyppiin menneisyyden ihmiset viittasivat usein myös silloin, kun he arvottivat ja määrittelivät muita hoiva- ja riippuvuussuhteita tai yhteiskunnallisia suhteita.

Menneisyydestä löytyy silti paljon muutakin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuheita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet).

Hanke käsittelee sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttaa siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Hankkeessa on mukana  jo väitelleitä tutkijoita, jotka tekevät pitkän aikavälin tulkintoja perhesuhteiden historiasta. Näitä osuuksia syventävät ja osittain haastavat hankkeessa olevat väitöskirjan tekijät, jotka keskittyvät väitöskirjatyölleen olennaisiin tapaustutkimuksiin.

Hankkeessa on mukana eri oppiaineiden ja yliopistojen tutkijoita, jotta eri tutkimusympäristöjen osaaminen ja parhaat käytännöt saadaan mukaan. Väitöskirjan tekijät saavat keskittyä edistämään opinnäytetyötään ja väitelleet puolestaan pääsevät hiomaan asiantuntemustaan ja kokemustaan tutkijoina ja jatko-opiskelijoiden mentoreina.

Perheen jäljillä tuo yhteen tutkimuksen eri haarat, rakentaa uutta kokonaistulkintaa ja kyseenalaistaa yksinkertaistetut käsitykset menneisyyden perheestä. Se ottaa huomioon keskiajan ja varhaismodernin ajan merkityksen myöhempien vuosisatojen perhesuhteissa ja hakee aktiivista keskusteluyhteyttä modernin kriittisen perhetutkimuksen kanssa. Näin tutkimuksella on uutta sanottavaa sekä historiantutkimuksen että yhteiskunnallisen keskustelun kentällä.

Emil Aaltosen elämäkerta säätiön sivuilla: ”Emil Aaltosen mielestä kasvava taloudellinen hyvinvointi on mahdollista vain siellä, missä kansallinen kulttuuri on korkealla tasolla. Sen vuoksi hän halusi lahjoittaa osan työnsä tuotosta suomalaisen kulttuurin tukemiseen.”

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 180 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Sinkkunaisia entisajan Suomessa

Tampereen yliopistolla tarkastettiin eilen lauantaina Tiina Miettisen väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (The Status and Position of Unmarried Women in Western Finland Households in 17th and 18th-century Historical Sources).  Väitöskirja esittää entistä monipuolisemman tulkinnan menneisyyden naimattomien naisten elämänvaiheista.

Raportoin mukavan väitöksen kulkua tuoreeltaan twitterin kautta https://twitter.com/anulah #ihanteista_irrallaan, joten tässä vain Kaisa Kyläkosken ystävällisesti tekemä Storify-koonti: http://storify.com/K_KM_K/anun-twiitit-tiina-vaitoksesta

Väitöstilaisuuden tiedote löytyy täältä http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75787

Tiina Miettisen väitöskirja on luettavissa täällä http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8887-0.pdf

Onnea väittelijälle! Tiina Miettinen on tehnyt hienoa työtä myös sukututkijana, sukututkimuksen opettajana ja Suomen Sukututkimusseuran tieteellisen Genos-julkaisun päätoimittajana, ja tässä väitöskirjatyössään hän osoittaa erinomaisesti myös sen, miten hienosti genealoginen lähestymistapa voi tukea historiantutkimusta, miksei myös päinvastoin. (Miettisen aiempi artikkeli aiheesta http://www.ennenjanyt.net/?p=94)

Twiittaavan aatelismiehen havaintoja

Puolisen vuotta sitten aloin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermansson Flemingin kronikkaa tweetteinä osoitteessa https://twitter.com/klaushssonflemi (Aiheesta aikaisemmin: http://anulah.wordpress.com/2012/02/24/klaus-fleming-twiittaa/)

Hanke etenee pikku hiljaa – 129 twiittiä myöhemmin Klaus Fleming on saanut kerrottua valtakunnan keskeisiä vaiheita, erityisesti Vaasan suvun valtaannoususta ja sotatapahtumista, ja päässyt oman henkilökohtaisen elämänsäkin kirjaamiseen.

Twitter-kronikointi on osoittautunut Klaus Flemingin tapauksessa suhteellisen onnistuneeksi siinä mielessä, että useimmat kronikan virkkeet mahtuvat yksittäiseen twiittiin; välillä joutuu pätkimään pitkää lausetta. Ja kun pikku hiljaa kirjoittaa pätkän kerrallaan muistiin, itselle hahmottuu aiempaa paremmin tiettyjä kronikan piirteitä.

Eräs seikka, jonka olen pistänyt merkille, on, että Klaus Flemingin elämänvaiheet kerrotaan aika lailla sen ihanteellisen elinkaaren mukaan, jonka kreivi Per Brahe hahmotteli ajan nuorille kirjoittamassaan ohjekirjassa Oeconomia.

Lapsuudesta ei ole mainintoja ollenkaan, vaan Klaus Fleming ujuttaa itsensä kronikkaan opiskelijana, joka selvästi lähtee ulkomaiselle opintomatkalle hiomaan koulutustaan ja asiantuntemustaan. Kronikassa tosin jätetään mainitsematta, että Klaus  Fleming joutui eroamaan Rostockin yliopistosta – hän oli muun muassa raivostunut jollekulle, joka pilkkasi hänen outoa ääntämystään, ja osallistunut kaupunkilaisten ja yliopistolaisten välisiin yhteenottoihin.

Kotiinpaluun jälkeen Klaus Fleming seurasi Per Brahen (ja varmasti muidenkin aikalaisten) ohjeistamaa urapolkua: ulkomailla opiskelun jälkeen oli hyvä palvella hovissa hallitsijaa jonkin aikaa, sillä hovi oli hyvä ponnahduslauta tärkeisiin hallintovirkoihin tai sotatehtäviin. Ja kun hyvät työtehtävät alkoivat häämöttää, oli aika perustaa perhe ja varustella mukava kartano omaan käyttöön.

Klaus Fleminginkin elämään osuivat lyhyellä aikavälillä avioliitto Kankaisten Elin Henriksdotter Hornin kanssa, esikoisen syntymä, oman kartanon rakennuttaminen Lehtisiin (jota ensin kutsuttiin ”Uudeksi Kaskiseksi”) Mynämäen Mietoisiin, sekä päällikön tehtävät ”Uudessalinnassa” (Nyslott) eli Olavinlinnassa.

Ei ole varmuutta siitä, miksi ja kenelle Klaus Fleming kirjoitti kronikkaansa, mutta ainakin siitä syntyy vaikutelma, että hän halusi esittää valtakunnan, varsinkin se itäosan historiaa siten, että hänen ja hänen vaimonsa perhe saivat mahdollisimman merkittävän aseman historiankirjoituksessa.

Herman-isän, tulevan appiukko Klaus Henriksson Hornin ja muiden sukupiiriin kuuluvien hallintotehtävät ja sotamenestys esitellään. Kirjoittaja on halunnut tehdä selväksi, että Louhisaaren Flemingien ja Kankaisten Hornien merkitys Suomen alueen historiassa on ollut keskeinen. Eikä Klaus ole vielä lähelläkään 1590-luvun valtataisteluja, joten twiitattavaa riittää jatkossakin.

Olen välillä koettanut linkittää twiiteissä mainittuja henkilöitä myös esimerkiksi Wikipedia-artikkeleihin, mutta huomannut samalla, että monet 1500-luvun henkilöistä kertovat verkkotekstit ovat täynnä isoja ja pieniä asiavirheitä. Niiden korjaamisessa riittäisi töitä,  jos vain suinkin ehtisi, ja välillä jutut ovat niin paksuja tai Katarina Jagellonica ja Maununtytär menevät sekaisin tms. että ei vaan pysty voi kykene artikkeleihin linkittämään. Selvästi olisi vielä sarkaa siinä, että saataisiin verkkoon tolkun elämäkertatietoja 1500-luvun ihmisistä.

Suomen paras historiablogi etsinnässä / Finlands bästa historieblogg efterlyses

Tämä ei ole varsinainen blogilastu vaan puhvi. Olen itse valintaprosessissa ollen jäävi, mutta odotan tuloksia mielenkiinnolla:

LÄHETÄ EHDOTUS PARHAAKSI HISTORIABLOGIKSI 15.8.2012 MENNESSÄ
http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

FINLANDS BÄSTA HISTORIEBLOGGAR EFTERLYSES, deadl. 15 augusti 2012
- föreslå en blogg, se http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/sv/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

Undertecknad är jäv men ser fram emot att få se resultatet  :-)

Lisäys 16.9.2012 Tässä Storify-koosteessa on tietoa hankkeen alkuidean synnystä  ja kehittelystä hetki hetkeltä.  :-)  http://storify.com/K_KM_K/miten-historiablogi-palkinto-syntyi

There is still time …?

Bloggaaja käsitelee Ron Rosenbaumin ydintuhon uhkaa käsittelevää kirjaa How the End Begins - monin tavoin valaisevaa luettavaa maallikolle ja historioitsijalle, kuten blogikin, vaikkei varmasti ja tietenkään koko totuus.

Leafing books at the Bristol Airport last May, I came across a book, How the End Begins. The Road to a Nuclear World War III, written  by an American journalist Ron Rosenbaum. The book discusses the  threat of nuclear war both in the past and the present. Looking for something completely different to read (in comparison to my usual readings in late medieval or early modern history), I bought the book and later congratulated myself on my choice of reading for the flight back home.

Well written, vivid and witty, Rosenbaum’s book analyses the ”holiday from history” that people have taken in the post-cold war period, choosing to trust that the nuclear threat is no longer relevant. I want to stress that I am no expert on the topic. Rosenbaum’s  arguments may have serious faults and some bias is certainly to be found in the book. The fact that the text is written to be intelligible to all (or many) also means that simplifications have been made.

Anyway, the book does a great (terrific, terrifying) job in showing the possibility, even probability of human or technical errors that could trigger a nuclear war. The problems include the one presented by Major Herringin 1973 ( ”How can I know that an order I receive to launch my missiles came from a sane president?”), the long tension between the USA and Soviet, later Russia, the role of ”nonstate actors” (terrorists etc.) or the nuclear codes gone missing (p. 34). As Rosenbaum points out, any system is just as strong as its weakest link/agent. And when the book turns its attention to the Near East, the reader can easily understand why and how the nuclear arsenals of both the super powers and the poor countries are intertwined in the local conflicts – conflicts that might go nuke and turn into worldwide disasters.

The source analysis made by Rosenbaum and his informants  is often delightful for a historian to read. It is amazing how much one can read into, say, short announcements given by military forces or politicians – what words are used when a sale of nuclear capable submarines is announced,  how to read ”bland nondenials” of the existence of nuclear weapons in certain countries – it comes close to the ”close reading” of fragmentary sources of the previous centuries. Rosenbaum discusses the forbidden questions and hidden contentions that linger around the nuclear threat.  The analysis of euphemisms (such as civilian targets being renamed ”economic infrastructure”) is always useful, too, in history as well as in politics.

In the USA,  the president and the secretaries face the possibility of having to take control over the nuclear codes – a nerve wrecking burden to say the least. Thinking on this, I couldn’t help thinking that leaders of a small country enjoy some ”benefits” -  incompetent and irritating as our lads and lasses in charge sometimes may seem, they are unlikely to become guilty of causing ”the death of the consciousness” (the result of a total nuclear apocalypse: no-one to observe that there is no-one around anymore).

Also, after reading the analysis on the precarious balancing of words and deeds in the publicity and in the military and political negotiations, threats, action, and conciliation behind the scenes (an example of Rosenbaum’s being the case of Syria, now as topical as ever!), one can better understand how problematic situations, loss of face for politicians, even a need to retaliate could be triggered by, say, some wikileaks.

Rosenbaum’s book is thought-provoking, unfortunately the nuclear threat is not a puzzle easily solved so the book does not really offer easy solutions, except for the final statement: nothing justifies following orders for genocide. As Rosenbaum shows, however, this opinion is not shared by everyone. Nuclear threat is a dishearteningly complicated problem like the global warming and economic meltdown – and there are limited means, interest, and time resources to try solve these huge problems.

I am writing this at the same time as I am watching at the movie On the Beach, a post-apocalyptic film from the late 1950s, broadcasted by the  Finnish broadcasting company a couple of days ago. As the film suggests, ”There is still time…” but how long? And what are we to do about it, if anything?

Ron Rosenbaum has a blog in http://howtheendbegins.com/

(I was surprised, by the way, that there were hardly any mentions of the non-existent WMD in Iraq, and nothing of the Moscow–Washington hotline or its equivalents.)

Maunu ja muut mietoislaiset

Mietoisissa avattiin tänään kotiseutuviikot. Aurinkoisessa säässä peltoaukeat, vanha Tavastilan pihapiiri ja lähiseudun maisemat uhkuivat hyvinvointia ja hyvää mieltä. Leppoisat juhlavieraat rupattelivat keskenään vanhoista koulukavereistaan ja elämänvaiheistaan, ja Mietoisten nimikkovalssi soi aurinkoisessa duurisävelmässä.

Mietin, että ehkä paikkakunnan poika, kronikoiden ylistämä Maunu II Tavast oli hyvä tyyppi yksinkertaisesti siksi, että seudulla jo 1300-luvulla vallitsi leppoisan nasevasti sanaileva tekemisen meininki? Maunu sitten vaan purevan hyväntahtoisesti naljaillen sovitteli talonpoikais- ja muitakin kapinoita ja rettelöitä ja sopi kirkolle tehtävistä lahjoituksista. 

Alla muutamia kuvia Tavastilan kotiseutumuseosta. Ohikulkumatkalla olevia lapsiperheitä voisi pistäytyessä viihdyttää  maatilapienoismalli, vanhan ajan koululuokka sekä vitriinillinen historian ja satumaailman nukkehahmoja – mukana Ruusunen, Maunu Tavast,  Lehtisten Henrik Flemingin epitafissa kuvattu perhe ja monia muita (samoja henkilöitä os http://www.mynamaenseurakunta.fi/sites/mynamaenseurakunta.fi/files/jaetut/_MG_6534.jpg). http://www.mynamaenseurakunta.fi/kirkot-ja-muut-tilat/mynamaen-kirkko

Nuket on tehnyt nukketaiteilija Esteri Railakka (1906-1988). Museossa on myös torppareiden taksvärkkipoletteja, paikallisen terveyssisaren työvälineistö sekä paikallisia käsitöitä vuosien varrelta.

Mietoisten kotiseutumuseo http://www.museot.fi/museohaku/index.php?museo_id=21523 avoinna vuonna 2012 kesä-elo ma-pe 10-15, su 12-15 ja sopimuksesta. Lasten museopäivä tiistaina 3.7.2012 klo 16-19

Maunu II Tavast ja Henrik Flemingin perhettä

« Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.