1500-luvun tuohikirje Tallinnasta

The blogger has been leafing through an interesting source book into the history of the town of Tallinn – there are examples of last wills, letters, songs, judicial documents, etc. If you are interested in medieval / early modern Tallinn and can read some Estonian (the sources are translated to Estonian), you may find some lively and interesting sources in Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (2014, ed. by Tiina Kala, Juhan Kreem, Lea Kõiv, Kalmer Mäeorg, Anu Mänd & Triin Parts). In this blog text, the focus is on a birch-bark letter, sent by Klaus Kursell (who was  soon after beheaded for treason) to Erik Håkansson Slang, see http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V)

Kahjuks ma kirjutan eesti hullem kui loen. Aga õnneks ma oskan lugeda eesti, sest see raamat oli huvitav: Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Koos ka Klaus Kurselli (http://et.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell) kiri (kirjutatud kasetohule!) Toompea lossi peamehelle Erik Hakessonille (Erik Håkansson Slang, http://runeberg.org/frfinl/0429.html, tabl. V). Kursell hukati süudistatuna Rootsi riiki reetmises.

Tallinnan matkalla tarttui mukaan muutamiakin uusia julkaisuja seudun varhaisesta historiasta. Paluureissulla ehdin käydä läpi teosta Tallinna ajaloo lugemik. Dokumente 13.-20. sajandini” (koostanud Tiina Kala & al. 2014, ks.http://erb.nlib.ee/?kid=30488126&oid=14e4062b). Jos viron kielen lukeminen sujuu suurin piirtein, kirja tarjoaa kiintoisia esimerkkejä (eri kielistä viroksi käännettyjä, osin myös alkuperäisiä vironkielisiä asiakirjoja ja tekstejä) elämästä Tallinnassa.
Julkaisuun on käännetty testamentteja, kirjeitä, häälauluja, hallintotekstejä ja monia muita tekstejä, jotka valottavat eri puolia Tallinnan historiasta. Kunkin lähteen yhteydessä on taustoittava teksti ja tietoa esimerkiksi tutkimuskirjallisuudesta.
Vastaan tuli myös jokunen tuttu henkilö. Sivulla 149 on julkaistu tuohelle kirjoitettu viesti, jonka vastaanottaja oli Erik Hakesson eli Erik Håkansson (Slang, Viurilan sukua, ks. http://runeberg.org/frfinl/0429.html). Sama kaveri oli nuorempana toiminut serkkunsa Erik Flemingin ja tämän puolison Hebla Sparren kartanonvoutina Suitiass ja kirjoitellut silloin kirjeitä muun muassa Tallinnan raadille (aiheesta enemmän täällä: http://www.helsinki.fi/mm/suitia/fleming.htm). Joskus 2000-luvun alussa kävinkin Tallinnan kaupunginarkistossa lukemassa joitakin näitä kirjeitä alkuperäisinä.
Vuonna 1570 Erik Håkansson oli Tallinnassa johtotehtävissä, kun Ruotsi vahvisti otettaan Suomenlahden etelärannikosta. Olot eivät aina olleet helpot, kun taudit ja sota verottivat väestöä – Erik kirjoitti eräässä viestissään, että toivoi avukseen Ruotsista miehiä, joilla olisi kelpo vaimoja, jotka puolestaan voisivat opastaa palvelusväkeä. Yleensä säilynyt kirjeenvaihto sentään kirjoitettiin paperille, mutta uuteen kirjaan on poikkeuksellisuudessaan otettu Erik Håkanssonin saama tuohikirje Klaus Kursellilta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Kursell). Vaikka tuohikirjeitä tunnetaan muista kaupungeista aikaisemmilta ajoilta, Tallinnan kaupunginarkiston kokoelmissa se on ainutlaatuinen.
Kursell oli vuonna 1570 pahassa pulassa, sillä vaikka hän oli ollut Ruotsin kuninkaan palveluksessa, hän oli alkanut vehkeillä tätä vastaan. Oikeudenkäynnin alla Klaus koetti vielä lähestyä ”hyvämaineista, rakasta” Erik Håkanssonia ystävällisellä kirjeellä, jossa ihmetteli, ettei linnan päällikkö ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi tätä pistäytymään puoleksi tunniksi keskustelemaan polttavista asioista. Miten pyynnön kanssa lieneekin käynyt, Kursellin kohtaloa se ei pelastanut, vaan hänet tuomittiin petturuudesta kuolemaan ja teloitettiin.
———————————-
Kollega vinkkasi muutamia linkkejä venäläisiin tuohikirjeisiin, joissa on myös mm. lasten tekemiä piirustuksia:

Elsa Heporaudan maisemissa

Kesän kotimaan matkailu keskittyi tänä vuonna Puumalaan, joka on Elsa Heporaudan (os. Koponen, vuoteen 1935 Hästesko, 1883-1960) synnyinkunta. Elsan isä oli Sahanlahden sahanhoitaja ja mm. valtiopäiväedustaja.Elsa Heporaudan omaa vaiheikasta elämää ulkomaan opintoineen, kirjailijantöineen ja kalevalaisen perinteen vaalimisineen esiteltiin kaupungintalon ikkunoihin kiinnitetyssä näyttelyssä.

Sahanlahti on historian ystävälle hyvä visiittipaikka kantatie 62:n varressa (tässä kohdalla Suomen kauneimpien joukkoon nimetty Lietvedentie). 1740-luvulla sen koskipaikkaan perustettiin vesisaha, joka toimi 1900-luvun alkupuolelle asti. (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/sahanlahden-historiaa/)

Nyt paikalla, Elsa Heporaudan syntymäkodissa, toimii Sahanlahti Resort, majoitus- ja ravintolayritys historiallisessa ja todellakin kuvankauniissa miljöössä. (http://www.sahanlahtiresort.fi/) Nautimme visiitillämme paikallisen tuottajan hyvänhyvää jäätelöä.

020720143733

Sahanlahti Resortin yhteydessä myös pieni kotiseutumuseo, jossa opas esittelee tehtaan ja lähiseudun asukkaiden historiaa (http://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/museo/). Kokoelmiin kuului yllättäin myös satoja vuosia vanhan veneen jäänteet. Lapsivieraita kiehtoivat erityisesti pihapiirissä liikkuvat kissat sekä ravintolan verannan leikkipiste leluineen. Puumalan keskustassa hitiksi osoittautui puolestaan Puumalan sillalle vievä näköalahissi sekä pieni näköalakahvila.

Aiheeseen liittyviä sekalaisia linkkejä:

Yrjö Männistön artikkeli Elsa Heporaudan ja hänen miehensä toiminnasta opettajina ja kulttuurivaikuttajina (http://www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1212150547_ymannisto.pdf.pdf) Suomen kasvatuksen ja koulutuksen seuran vuosikirjassa (2012).

Ilona Kemppaisen (myöh. Pajari) artikkeli Elsa Heporaudan teoksesta (Sankaripoikia http://www.ennenjanyt.net/?p=358)

Lietveden maisematietä on juuri kehuttu Suomen kauneimmaksi. (http://yle.fi/uutiset/lukijat_suosittelevat_luontokohteita_5_erityisen_kaunista_lomareittia_suomessa/7295956))

Puumala-lehden uutiset Lietvedentien sijoittumsesta (http://www.puumalalehti.fi/lehtiarkisto/260614.pdf)

Hissimatka Puumalan sillan näköalahissillä (http://www.youtube.com/watch?v=8dDeItiW0v0)

Kantatie 62 Matti Grönroosin sivustolla (http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Kt62.htm)

Elsa Heporauta aiemmin tässä blogissa (http://anulah.wordpress.com/2009/08/21/keskeytamme-juonen-isanmaallisen-kannanoton-ajaksi/)

Valkean kuoleman vanki

”Ranskalainen sankaritar Jeanne d’Arc oli fantastinen nainen, jolla oli vahva tahto ja uskomattoman suuria päämääriä. Hän ei välittänyt siitä, mikä hänen aikanaan oli sallittua tai ei-sallittua. Hän kulki omia teitään ja taisteli viimeiseen asti uskomansa asian puolesta.”

Näin esittäytyy kuvalehti Jeanne d’Arc Living, jonka tekijät kertovat myös ”suuresta kunnioituksesta tätä fantastista naista kohtaan” ja kertovat yrittävänsä ajatella uudella tavalla ja taistella sen eteen, mihin uskovat. Goed zo. Kuvalehdessä he ilmeisesti taistelevat valko-harmaa-sävyisten sisustuselemettien puolesta (”ranskalais-pohjoismaalainen maalaistyyli”).

Lehti oli ”pakko ostaa”, pitihän historiantutkijan saada selville, millainen on taistelevan ranskalaisen maalaisneidon anti sisustajille. Aika hämäräksi se kuitenkin jäi. En nyt tokikaan odottanut, että lehti olisi omistettu taisteluvarusteissa rymistelevälle, ääniä kuulevalle Jeannelle, mutta en nyt ehkä tätäkään odottanut. Lehti esittelee sisustuslehtien tyyliin ihmisten asuntoja, joissa on valkeita puusenkkejä, mallinukkeja, vanhoja valkoisia hääpukuja, vanhoja käsineitä… kaikkea mikä on kaunista ja elotonta.

Tekijät ilmoittavat myös ponnistelevansa kovasti, jotta lehti voisi ilmestyä ilman häiritseviä mainoksia. Sinänsä vähän joka juttu on omalla tavallaan mainos, koska esitellyt kodit näyttävät kuuluvan esimerkiksi sisustustarvikkeiden myyjille, joiden verkkokaupan osoite on liitetty tarinan yhteyteen. Lehden tekijät itsekin myyvät sisustustuotteita verkkosivuillaan. Taisinkin mennä halpaan ja ostaa kuvalehtimäisen tuotekatalogin; vaikka tuotekatalogeja kai monet kuvalehdet ovat.

Aina voi toki sanoa, että jos pidät tällaisista lehdistä, tämä on lehti sinua varten. Varsinkin, jos WordtoWord-palvelun tuottama suurin piirtein ok suomennos ei tunnu töksähtävältä (esimerkiksi ”ei-sallittu” voisi ehkä kenties mahdollisesti paremminkin olla ”kielletty”, ks. alun sitaatti).  Jotenkin kuolleilta ja autioilta asetelmat kuitenkin näyttävät. Siinä mielessä kuollut Jeanne d’Arc ehkä sopii teemaan. Tai kuten CMX lauloi aikoinaan: Vain talven uniako kaipaan kun jään tähän tyhjään taloon, talvivaloon kylmään unohdun. 

Herätti mielenkiinnon: ”Talven unelmia” -numerossa pahoitellaan kovasti sitä, että marraskuun numerossa jotakin kotia oli luonnehdittu jouluiseksi, vaikka esitellyn kodin asukkaat eivät vietä joulua. Pahastumisen- ja pahoittelunaiheensa kullakin.

Jäämme odottamaan: Emmeline Pankhurst Garden -puutarhalehti, Tekla Hultin Glamour -kauneudenhoitolehti, Bathin rouva Wedding -häälehti.

Kirjallinen viite: ”Valkoisen kuoleman vanki” viittaa Anna Ahmatovan Hyvinkään Sanatoriumissa kirjoittamaan runoon.

Regina on kuollut, eläköön Regina

Jokin aika sitten uutisoitiin Regina-lehden alasajosta – tuon vanhan oululaisklassikon. Sosiaalisen median päivityksissä muisteltiin jonkin verran aikoja, jolloin lehden ”Naiset unelmia” -palsta kuului koululaisten jännittäviin / humoristisiin / nolosteleviin lukuhupeihin. Mutta vähän aikaa sitten huomasin, että lehtihän on uudestisyntynyt. Tai voisi sanoa, että samalla nimellä julkaistaan jotain vähän muuta.

Vanhassakin Regina-lehdessä (kuten myös saman kustantajan julkaisemassa SinäMinässä) oli mukana novelleja ja lukijoiden kertomuksia. Niiden maailma oli kuitenkin 1990-luvun teinille jotenkin vaivaannuttava. En tiedä kuka niitä kirjoitti, mutta niissä pyörivät vanhempien sukupolvien epäterveet parisuhdekuviot – avioliitot olivat väkivaltaisia, naiset aiheuttivat itse ongelmansa, epäkohdat korjasi yleensä rakkaus. Vaikka lehti on voinut olla joskus repäisevän erilainen, se tuntui tavoittelevan yleisöä, joka oli vähenemään päin.

Vanhan Reginan henkilöhahmot olivat varmaan tarkoituksella alempaa keskiluokkaa, jotka eivät kauheasti kurkotelleet taiteen, korkeakoulutuksen tai uraelämän suuntaan tai joiden toiveista ei ylimalkaan kummemmin kerrottu muiden kuin rakkausjuttujen kautta. Ihmissuhteet olivat tunkkaisia ja maailma ahdas. Novellit noudattivat täsmällisesti tyttö takaa pojan -draaman kaarta, aina samassa kohtaa koitti kriisi tai epäilys, joka ratkesi onnelliseen pariutumiseen. 2000-luvun alun jälkeen en kauheasti lukenut vanhaa Reginaa, mutta vilkaisujen perusteella juttujen rakenne pysyi melko samanlaisena.

Uudessa Regina-lehdessäkin novellit liikkuvat usein rakkauden ja ihmissuhteiden parissa, mutta sekä tyyli, teema että rakenne ovat vapaampia. Jotkut ovat kunnianhimoisempia kuin toiset, mutta niitä lukee mielikseen. Haastatteluissa on naisia, jotka itse kirjoittavat, säveltävät ja esiintyvät, Heli Laaksosesta Hannu Mäkelään ja Kaari Utrioon – kauneudenhoitovinkit ja ihmissuhdepalstat ovat jääneet pois. Kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen ei suhtauduta pingottuneesti, liian tiukasti määritellen tai luokitellen. Tällaisena olisin Reginan halunnut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Seitsemän veljestä tanssii ja soi

Säveltäjä Eero Ojasen ja koreografi Marjo Kuuselan baletti Seitsemän veljestä (orkesteria johti Dalia Stasevska)  sai uusitussa muodossaan ensi-iltansa viime perjantaina. Aleksis Kiven kuvaamien veljesten rosoinen metsäläiselämä herätti aikoinaan pahennusta kirjallisissa piireissä. Aika rajuja herjoja kirjassa välillä heitelläänkin, vaikka omintakeisesti kirjoitetut solvaukset eivät välttämättä aina aukea varsinkaan nykylukijalle. Kuitenkin Kiven teos kuvaa loppujen lopuksi sitä, miten kurittomat veljekset kasvavat kunniallisiksi ja hyödyllisiksi ihmisiksi, ja siinä mielessä se on hyvin säädyllinen tarina.

Satunnaisen tanssiteatterissa kävijän näkökulmasta Seitsemän veljestä on kyllin kaunosieluinen klassikko sointuakseen yhteen baletin kurinalaisen muotokielen kanssa, ja toisaalta jukuripäät päähenkilöt tuovat tarinallaan särmikkyyttä tanssiin. Välillä tanssijat kirmaavat kuin vasikat kevätlaitumella, sitten tapella rymistellään (havereita vältellään aikidosta tutuin kaatumiskeinoin), välillä taas herkistytään kauneuden ja rakkauden tähden. Krapulaakin voi näköjään havainnollistaa baletin keinoin.

Musiikki ja tanssi kietoutuvat toisiinsa hienosti. Toukolalaisten pilkallinen teema ja ilkkuvat tanssiaskelet ovat loistavia.  Metsän olennot ovat täynnä elämää. Härkälauma on parhaimmillaan hurja, vaikka välillä se tuntuu vähän hajoavan. Aakkosia opiskellaan kuin balettiaskelia ikään. Aleksis kivellä on paljon omaperäisiä liikettä ja muotoja kuvaavia sanoja, ja monet tanssiliikkeet sopivat hyvin niitä kuvittamaan. Kuviteltuja ja todellisia naishahmoja on sovitettu tarinaan yllättävän paljon.

Loppupuolella yllätyin Simeonin moniulotteisuudesta – tuo parittomaksi jäävä keskimmäinen veli jää usein vähän irvokkaaksi, mutta balettiin näytti sisältyvän sivujuonne saavuttamattomasta rakkaudesta, joka muutti mielikuvaa koko hahmosta. Hauska nähdä, miten tunnistettavissa veljekset olivat pelkkien liikkeidenkin kautta – Simeonin kireys, Eeron riehakkuus, Juhanin tunnevaltaisuus ja Timon toikkarointi tulivat hyvin esiin.

Monien ”persoonallisen anakronististen” lavastuskokemusten jälkeen Jukolan ja Impivaaran yksinkertainen ja kaunis toteutus viehättää, ja erityisesti Impivaaran metsä on todella kaunis.

Pienenä miinuksena ihmettelen, miten hirveän sitkeä tuntuu olevan perinne, että vähän joka teatterikappaleessa pitää jossain kohdassa läpsäyttää jotakuta naisihmistä takapuolelle, oli se tarinan kannalta relevanttia tai ei. Tällä kertaa taidettiin tosin välttää toinen ikäloppu klisee, kabareehenkinen alushousujen vilauttelu juhlakohtauksissa, vaikka jotain säpinäähän Eero sai aikaan Hämeenlinnan reissulla Simeonin kanssa.

Kaikkiaan kuitenkin: kelpaa katsella ja kuunnella, hienoa oli! Menisin uudestaan, jos aikataulut antaisivat myöten. Näytöksiä on vain syyskuussa, joten tarttukaa hetkeen.

http://www.ooppera.fi/ohjelmisto/seitseman_veljesta/1846

Perheen jäljillä – kiitos Emil Aaltosen

The Blogger is happy to announce that she and her project team have received a funding of 200 000 euros for a project that aims to analyze and write a new interpretation of the family relations in Finland. I am very grateful to the Emil Aaltonen Foundation and happy for myself and the excellent members of the team.

Linkki Emil Aaltosen säätiön sivuille
Linkki Turun yliopiston UTUonline -uutiseen

Omasta ja työryhmän puolesta olen todella hyvilläni ja iloinen: Emil Aaltosen säätiö on myöntänyt 200 000 euron kolmivuotisrahoituksen johtamalleni hankkeelle Perheen jäljillä. Tämä on mahtava juttu, ensi vuoden alussa käynnistellään ja kolmen vuoden päästä toivottavasti nähdään tuloksia! Matkan varrella toivottavasti päästään keskustelemaan monien perhehistorian ja perhetutkimuksen klassisten nimien ja uusien pohtijoiden kanssa. 

Ajallisesti hanke keskittyy siihen, millaisia perhesuhteet ovat olleet ennen 1900-luvun alkua ja miten menneiden vuosisatojen perintö on nähty 1900- ja 2000-luvuilla.

Huomiota saavat lain ja normien tunnistamat ja arvostamat keskeiset kolme suhdetyyppiä, joihin on lähtökohtaisesti liitetty kirkon siunaama avioliitto sekä verisukulaisuus:

1) puolisoiden väliset suhteet
2) vanhempi–lapsi -suhteet
3) sisarusten keskinäiset suhteet

Perheenjäsenet elävät tyypillisesti samanaikaisesti läpi useita yllämainittuja suhteita, joihin liittyy erilaisia valta-asetelmia, tunnesiteitä ja velvoitteita. Varhaismodernin ihanteen mukainen kuuliainen vaimo saattoi samanaikaisesti olla rakastettu tytär, arvovaltainen äiti ja toisaalta läheinen (tai etäinen) sisar. Yllämainittuihin kolmeen suhdetyyppiin menneisyyden ihmiset viittasivat usein myös silloin, kun he arvottivat ja määrittelivät muita hoiva- ja riippuvuussuhteita tai yhteiskunnallisia suhteita.

Menneisyydestä löytyy silti paljon muutakin: on uusperheitä, vihkimättömiä suhteita, jalkavaimoja, ottolapsia, yksinhuoltajia ja sosiaalisesti määrittyneitä sukulaisuussuheita (kuten kummius sekä tietyt hoiva- ja riippuvuussuhteet).

Hanke käsittelee sekä normien mukaisia että niistä poikkeavia perhesuhteita ja muistuttaa siten, että menneisyyden moninaisten perheiden ymmärtäminen voi auttaa ymmärtämään ja ratkomaan myös nykyperheiden ongelmia.

Hankkeessa on mukana  jo väitelleitä tutkijoita, jotka tekevät pitkän aikavälin tulkintoja perhesuhteiden historiasta. Näitä osuuksia syventävät ja osittain haastavat hankkeessa olevat väitöskirjan tekijät, jotka keskittyvät väitöskirjatyölleen olennaisiin tapaustutkimuksiin.

Hankkeessa on mukana eri oppiaineiden ja yliopistojen tutkijoita, jotta eri tutkimusympäristöjen osaaminen ja parhaat käytännöt saadaan mukaan. Väitöskirjan tekijät saavat keskittyä edistämään opinnäytetyötään ja väitelleet puolestaan pääsevät hiomaan asiantuntemustaan ja kokemustaan tutkijoina ja jatko-opiskelijoiden mentoreina.

Perheen jäljillä tuo yhteen tutkimuksen eri haarat, rakentaa uutta kokonaistulkintaa ja kyseenalaistaa yksinkertaistetut käsitykset menneisyyden perheestä. Se ottaa huomioon keskiajan ja varhaismodernin ajan merkityksen myöhempien vuosisatojen perhesuhteissa ja hakee aktiivista keskusteluyhteyttä modernin kriittisen perhetutkimuksen kanssa. Näin tutkimuksella on uutta sanottavaa sekä historiantutkimuksen että yhteiskunnallisen keskustelun kentällä.

Emil Aaltosen elämäkerta säätiön sivuilla: ”Emil Aaltosen mielestä kasvava taloudellinen hyvinvointi on mahdollista vain siellä, missä kansallinen kulttuuri on korkealla tasolla. Sen vuoksi hän halusi lahjoittaa osan työnsä tuotosta suomalaisen kulttuurin tukemiseen.”

”Ennen lapset kasvatettiin…”

Nuorison rappio ja nuorisoon kohdistuvat uhat! Niitä murehtivat jo muinaiset sumerit, ja 180 vuotta sitten suomalainen Gottlund runoili aiheesta:

Ennen lapset kasvatettiin kurihissa Herran;

nyt niin kurittaa he vanhemmansa monen kerran.

Kasvatustieteiden prof. Juha T. Hakala essehtii väljästi nuoruuden ongelmien ja vanhemmuuden äärellä kirjassaan Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi (Gummerus 2011). Essehdittäköön siis vuorostaan hiukan siitä, miltä kirja näyttää historioitsijan ja vähän nuoremman vanhemman perspektiivistä.

Kirja ei ole jäsennelty kasvatusopas tai tutkimus, vaan vapaamuotoista subjektiivista pohdintaa vanhemmuudesta, nuoruudesta ja lapsuudesta. Vaikka otsikkona on ”Onnellinen lapsi”, sisällön perusteella kirja voisi olla nimeltään ”Huolestunut vanhempi”. Hakala kirjoittaa vanhempien kiireisyydestä, 1990-luvulla koventuneista arvoista, hirmuisesta suorittamisen paineesta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Samantapaisia asioita siis joita moni muukin kirja on käsitellyt, mutta mahtuuhan aina yksi mukaan.

Välillä tuntuu siltä, että myös allekirjoittaneen lukijan ja Hakalan välillä on sukupolvien välinen ja myös digitaalinen kuilu (digital divide). Hiukan mietinkin kirjan kohdeyleisöä – mihin sukupolveen se vetoaa? Nuoret vanhemmat ovat osittain jo sitä sukupolvea, joka Hakalan silmissä on hämmentävän sitoutumatonta ja nettiasiantuntevaa nuorisoa.  Heille 1990-luvun lama oli jotain, mikä osui lapsuuteen, ei aikuisiälle tai ruuhkavuosille siten, että se olisi suoraan vaikuttanut omaan vanhemmuuteen. Onko kirja siis oikeastaan ”kauheeta ja anteeksi kun nykyvanhemmuus / -nuoruus on kauheeta” -tirkistelykirja isovanhempien ikäluokalle vai ”isovanhempien sukupolven testamentti nykyvanhemmille”?

Tuntuu siltä, että Hakala keskittyy turhan paljon eräänlaiseen ”loiskiehuntaan”, aikakauden ääri-ilmiöihin kuten siihen, että jotkut vanhemmat ja/tai lapset roikkuvat netissä 24/7 tai harrastavat kaikkea mahdollista kieli vyön alla. Jotenkin ajattelen, että tällaiseen keskittyminen luo pikemmin kauhisteltavaa keskivertotallaajille (”kyllä jotkut sitten ovat eksyksissä vanhemmuutensa kanssa”) ja jättää katveeseen  syvällisempiä vanhemmuuden ja nuoruuden ongelmia, joihin ehkä pitäisi pureutua. Sana ”pullamössösukupolvikin” kummittelee jossain kohdassa, joskin maidon / kerman ja pullan möösääminen oli ilmeisesti 1940-luvulla syntyneiden herkkua ja siten pikemminkin isovanhempien tai vieläkin vanhempien sukupolvien aikainen juttu.

Kirjassa esitellään raflaavia esimerkkejä uusavuttomista, jotka eivät osaa edes perunoitaan kuoria, mutta onko tämä nyt todella koko nuorta sukupolvea laajasti kalvava ilmiö ja siten merkittävä yhteiskunnallisen rappion ilmentymä?  Kirjoittaja kertoo, että neuvostoihmiset kuolivat syötyään sieniä, joita eivät tunteneet, mutta mitä tekemistä sillä tarkalleen on 2000-luvun uusavuttomuuden kanssa, paitsi väljänä vertauskohtana? Millä oikeutuksella kirjoittaja päättelee, että kukaan ei nykyaikana voisi ihastella kiireettömästi pieniä ihmeellisiä asioita, kuten veteen tipahtaneen taskulampun luomaa valomaailmaa?

Hakala pohtii erityisesti viime vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta – eikä toki syyttä. Hän kritisoi vauhtisokeutta ja ”sitoutumisen” liikaa ihannointia ja toisaalta hiukan hämmentyneenä kuvaa varttuvan sukupolven rennompaa suhtautumista työhön. Tästäkin syntyy pientä ristivetoa kirjan sisäiseen logiikkaan – onko nykyvanhemmuuden ja nuoruuden haasteena nyt siis liiallinen suorittaminen vai liika velttoilu? Molempia varmaan esiintyy, ja toisaalta keskitien rauhallista velvollisuuksien suorittamista.

Kirjoittaja näyttää ajattelevan, että nyky-yhteiskunta ja Suomi erityisesti ovat erityisen ahdistavia nuorille, ja onhan ajassa ja alueella nähtävissä kaikenlaista epätervettä menoa. Toisaalta Hakalan omat esimerkit ovat osittain kauempaa menneisyydestä. Kirjan riipaisevin kuvaus koulukiusatusta pikkupojasta ajoittuu aikaan kauan ennen nettikiusaajien nousua. Nuoriso on siis  ollut todella pahoissa ongelmissa jo kauan ennen verkkoa ja brittiläisiä Bimbo-sivustoja (jotka ovat sinänsä oikeasti ongelmallisia, ei siinä mitään). Historioitsija soisi Hakalan hiukan enemmän  kommentoivan sitä, onko nykyajan ahdinko todella erityistä vai ovatko ”suomalaisen ahdistuksen” juuret sittenkin useiden sukupolvien takana, ei vain IT-Suomen toimintakulttuurissa.

Jossain sivuvirtauksissa kulkee myös tuiki tyypillinen kympin lapset vastaan tavalliset lapset / koulukypsät tytöt vs. vähemmän kypsät pojat  -vastakkainasettelu. (Missä ovat koulukypsien kympin poikien puolustajat? Kiintoisaa kyllä, sata vuotta takaperin ajateltiin juuri päinvastoin – että tytöt kehittyvät poikia hitaammin.) Kirjoittaja pohjaa omiin kokemuksiinsa ja toteaa olleensa tavallinen pikkupoika, jonka onni oli, että häntä ei luokiteltu ja diagnosoitu liikaa lapsena. Hyvä niin.

Ylidiagnosoinnissa on tietysti vaaransa, toisaalta jossain kohdassa Hakala kuvaa kouluaikansa tarkkislaisia tulevina linnakundeina ja sitä lukiessani mietin, että joku näistä Hakalan ikätovereista olisi ehkä voinut välttyä ongelmilta, jos olisi vähän tarkemmin diagnosoitu vaikkapa ylivilkkautta tai lukihäiriöitä ja tarjottu apua. Kaikessa on puolensa – olen kuullut vanhempien myös kiittelevän sitä, että lasten oppimisongelmat on otettu vakavasti eikä niitä ole ohitettu laiskuutena, tyhmyytenä tai tuhmuutena kuten heidän omassa nuoruudessaan olisi tehty.

Monista asioista varmaan olen Hakalan kanssa samaa mieltä. Meillä on liikaa masentuneita nuoria, nykyaika asettaa lapsille ja nuorille kovia paineita ja vanhemmuus vaatii aitoa läsnäoloa. Erityisesti pidän niistä pilkahduksista, joissa Hakala kuvaa arkisen tervejärkistä vanhempaa, joka on läsnä, lupaa lapselle ettei maailmanloppu tule huomenna, ja katsoo, että satunnainen ikävystyminenkin on tärkeä osa lapsuutta ja elämää. Täysjärkistä sinänsä.

Silti tuntuu, että Hakala nostaa esiin nykypäivän vanhemmuudesta ja lapsuudesta ääri-ilmiöitä – kuten usein uutisointikin. Huomiota saa uutisilla, joiden mukaan ”yhä useampi äiti” tupakoi raskausaikana, jotta sikiö pysyisi pienenä, tai pelaa perheen rahat nettipokerissa, vaikka tarkkaan ottaen kyse on kaikkiaan muutamista tapauksista suuressa vanhemmuuden virrassa.  Kohdassa, jossa Hakala käsittelee vanhempien tapaa kertoa lapsistaan sosiaalisessa mediassa, toivoin että voisin istuttaa kirjoittajan turvallisesti mukavaan nojatuoliin juomaan rauhoittavaa kamomillateetä. Olen kohtuullisen verkkovarovaisuuden kannalla, mutta ei lapsen tulevaisuus heti tuhoudu, jos hänet mainitaan vanhemman facebook-päivityksessä. (Ja kuten muuan tytär sanoi äidilleen, joka oli huolissaan tämän facebook-touhuista: ”Hei äiti, ei me nyt mitään random nevareita oteta kavereiksi!”)

Olen taipuvainen korostamaan yhtäältä sitä, että pitää ottaa vakavasti yhä huonommin voivien perheiden ongelmat – ja toisaalta sitä, että suuri osa vanhemmista on ihan tolkun linjoilla. Koska lähinnä nämä tolkun vanhemmat todennäköisimmin lukevat Hakalan kirjaa (kuten muitakin kasvatusoppeja/oppaita), on ehkä turhaa lietsoa heissä moraalipaniikkia.  Vai onko ongelma siinä, että oma 1980-luvun lapsuuteni (ydinsodan uhkineen ja muineen!?!) antoi sen verran vakaan turvallisuudentunteen, etten oman hyvinvointikuplani sisältä pysty hahmottamaan miten kauhean vaaralliseksi 2000-luvun lasten maailma on muuttunut ja miten totaalisen pihalla vanhemmat ovat? Suoraan sanottuna kaiken vuosien varrella lukemani huolipuheen jälkeen olen yllättynyt siitä, ettei vanhemmuus käytännössä vaikuta ollenkaan niin kauhealta ja käsittämättömän vaikealta kuin voisi uutisoinnin ja opaskirjasten perusteella kuvitella. Tätä Hakalakin ehkä yrittää sanoa: ruoka, vaatteet ja hoiva (=välittäminen) vievät aika pitkälle.

Luonnosteltuani tämän blogilastun huomasin, että uusin Yhteishyvä oli isänpäivän kinttaalla ottanut samaisen kirjan arvioitavaksi. Lehden arvioitsijakaksikon mielestä teos ravistelee lukijaa tarkoilla havainnoillaan yhteiskunnasta. Tarkkuus yhdistyy omassa mielessäni tieteelliseen tarkkuuteen ja sellaista kirjassa ei ole. Olen samanaikaisesti lukenut kirjaa Rakastettu ja vihattu lasten kotihoidon tuki (Vastapaino 2012). Kyseinen kirja ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä vetävästä, vanhemmuuteen liittyvästä teoksesta. Tasapainoisesti pohdiskeleva, käyttämänsä tutkimuksen selkeästi ilmoittava yhteiskuntapoliittinen kirjallisuus taitaa kuitenkin olla tutkijavanhemmalle otollinen tulokulma vanhemmuuteen. Jos taas essehtivämpi, me- ja te-muodoin lukijaa puhutteleva, päivittelevämpi ja kärjistävämpi teksti on sinun juttusi, Onnellinen lapsi saattaa olla kirja sinulle. Ja jos Hakalan kirja parantaa vanhempien ja lasten kanssakäymistä, niin aina parempi.

Isyyttä ja siitä käytyä keskustelua voi punnita myös Turussa 24.11.2012 tarkastatettavassa väitöksessä. Ilana Aalto puolustaa tuolloin väitöskirjaansa Isyyden määrittely yhteiskunnallisen kiistan kohteena 1990-luvulla.

Sinkkunaisia entisajan Suomessa

Tampereen yliopistolla tarkastettiin eilen lauantaina Tiina Miettisen väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (The Status and Position of Unmarried Women in Western Finland Households in 17th and 18th-century Historical Sources).  Väitöskirja esittää entistä monipuolisemman tulkinnan menneisyyden naimattomien naisten elämänvaiheista.

Raportoin mukavan väitöksen kulkua tuoreeltaan twitterin kautta https://twitter.com/anulah #ihanteista_irrallaan, joten tässä vain Kaisa Kyläkosken ystävällisesti tekemä Storify-koonti: http://storify.com/K_KM_K/anun-twiitit-tiina-vaitoksesta

Väitöstilaisuuden tiedote löytyy täältä http://www.uta.fi/ajankohtaista/vaitokset/tiedote.html?id=75787

Tiina Miettisen väitöskirja on luettavissa täällä http://acta.uta.fi/pdf/978-951-44-8887-0.pdf

Onnea väittelijälle! Tiina Miettinen on tehnyt hienoa työtä myös sukututkijana, sukututkimuksen opettajana ja Suomen Sukututkimusseuran tieteellisen Genos-julkaisun päätoimittajana, ja tässä väitöskirjatyössään hän osoittaa erinomaisesti myös sen, miten hienosti genealoginen lähestymistapa voi tukea historiantutkimusta, miksei myös päinvastoin. (Miettisen aiempi artikkeli aiheesta http://www.ennenjanyt.net/?p=94)

Twiittaavan aatelismiehen havaintoja

Puolisen vuotta sitten aloin kokeilunomaisesti julkaista Klaus Hermansson Flemingin kronikkaa tweetteinä osoitteessa https://twitter.com/klaushssonflemi (Aiheesta aikaisemmin: http://anulah.wordpress.com/2012/02/24/klaus-fleming-twiittaa/)

Hanke etenee pikku hiljaa – 129 twiittiä myöhemmin Klaus Fleming on saanut kerrottua valtakunnan keskeisiä vaiheita, erityisesti Vaasan suvun valtaannoususta ja sotatapahtumista, ja päässyt oman henkilökohtaisen elämänsäkin kirjaamiseen.

Twitter-kronikointi on osoittautunut Klaus Flemingin tapauksessa suhteellisen onnistuneeksi siinä mielessä, että useimmat kronikan virkkeet mahtuvat yksittäiseen twiittiin; välillä joutuu pätkimään pitkää lausetta. Ja kun pikku hiljaa kirjoittaa pätkän kerrallaan muistiin, itselle hahmottuu aiempaa paremmin tiettyjä kronikan piirteitä.

Eräs seikka, jonka olen pistänyt merkille, on, että Klaus Flemingin elämänvaiheet kerrotaan aika lailla sen ihanteellisen elinkaaren mukaan, jonka kreivi Per Brahe hahmotteli ajan nuorille kirjoittamassaan ohjekirjassa Oeconomia.

Lapsuudesta ei ole mainintoja ollenkaan, vaan Klaus Fleming ujuttaa itsensä kronikkaan opiskelijana, joka selvästi lähtee ulkomaiselle opintomatkalle hiomaan koulutustaan ja asiantuntemustaan. Kronikassa tosin jätetään mainitsematta, että Klaus  Fleming joutui eroamaan Rostockin yliopistosta – hän oli muun muassa raivostunut jollekulle, joka pilkkasi hänen outoa ääntämystään, ja osallistunut kaupunkilaisten ja yliopistolaisten välisiin yhteenottoihin.

Kotiinpaluun jälkeen Klaus Fleming seurasi Per Brahen (ja varmasti muidenkin aikalaisten) ohjeistamaa urapolkua: ulkomailla opiskelun jälkeen oli hyvä palvella hovissa hallitsijaa jonkin aikaa, sillä hovi oli hyvä ponnahduslauta tärkeisiin hallintovirkoihin tai sotatehtäviin. Ja kun hyvät työtehtävät alkoivat häämöttää, oli aika perustaa perhe ja varustella mukava kartano omaan käyttöön.

Klaus Fleminginkin elämään osuivat lyhyellä aikavälillä avioliitto Kankaisten Elin Henriksdotter Hornin kanssa, esikoisen syntymä, oman kartanon rakennuttaminen Lehtisiin (jota ensin kutsuttiin ”Uudeksi Kaskiseksi”) Mynämäen Mietoisiin, sekä päällikön tehtävät ”Uudessalinnassa” (Nyslott) eli Olavinlinnassa.

Ei ole varmuutta siitä, miksi ja kenelle Klaus Fleming kirjoitti kronikkaansa, mutta ainakin siitä syntyy vaikutelma, että hän halusi esittää valtakunnan, varsinkin se itäosan historiaa siten, että hänen ja hänen vaimonsa perhe saivat mahdollisimman merkittävän aseman historiankirjoituksessa.

Herman-isän, tulevan appiukko Klaus Henriksson Hornin ja muiden sukupiiriin kuuluvien hallintotehtävät ja sotamenestys esitellään. Kirjoittaja on halunnut tehdä selväksi, että Louhisaaren Flemingien ja Kankaisten Hornien merkitys Suomen alueen historiassa on ollut keskeinen. Eikä Klaus ole vielä lähelläkään 1590-luvun valtataisteluja, joten twiitattavaa riittää jatkossakin.

Olen välillä koettanut linkittää twiiteissä mainittuja henkilöitä myös esimerkiksi Wikipedia-artikkeleihin, mutta huomannut samalla, että monet 1500-luvun henkilöistä kertovat verkkotekstit ovat täynnä isoja ja pieniä asiavirheitä. Niiden korjaamisessa riittäisi töitä,  jos vain suinkin ehtisi, ja välillä jutut ovat niin paksuja tai Katarina Jagellonica ja Maununtytär menevät sekaisin tms. että ei vaan pysty voi kykene artikkeleihin linkittämään. Selvästi olisi vielä sarkaa siinä, että saataisiin verkkoon tolkun elämäkertatietoja 1500-luvun ihmisistä.

Suomen paras historiablogi etsinnässä / Finlands bästa historieblogg efterlyses

Tämä ei ole varsinainen blogilastu vaan puhvi. Olen itse valintaprosessissa ollen jäävi, mutta odotan tuloksia mielenkiinnolla:

LÄHETÄ EHDOTUS PARHAAKSI HISTORIABLOGIKSI 15.8.2012 MENNESSÄ
http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

FINLANDS BÄSTA HISTORIEBLOGGAR EFTERLYSES, deadl. 15 augusti 2012
– föreslå en blogg, se http://agricola.utu.fi/blogipalkinto/sv/
historiablogipalkinto (at) gmail.com

Undertecknad är jäv men ser fram emot att få se resultatet  :-)

Lisäys 16.9.2012 Tässä Storify-koosteessa on tietoa hankkeen alkuidean synnystä  ja kehittelystä hetki hetkeltä.  :-)  http://storify.com/K_KM_K/miten-historiablogi-palkinto-syntyi

« Older entries

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.